Lumo: luku 17

Luku 17: Loistelias häkki

Kidehl on herännyt aamun viileyteen. Kylmä hehkuu seinissä, pyöreään päätyikkunaan on piirtynyt huurretta. Kidehl ei enää muista, kauanko on viipynyt Melisendessä. Aamut ovat toistensa kaltaisia, illat yhtä valoisia ja pitkiä. Kun aurinko laskee, taivaanranta ei niele sitä kuten se teki Runassa. Täällä Kidehl tuntee maailman elävän enemmän kuin kotonaan koskaan.

Kukaan ei pakota Kidehliä nousemaan. Hän on viettänyt paljon aikaansa kuningattaren kanssa, kuunnellut tätä, puhellut tälle kaikesta mielessään risteilevästä. Kertaakaan Magdalena ei ole käyttänyt hänen voimiaan, ei vienyt häntä minnekään puhuakseen kuolleille. Kidehl on jatkuvasti odottanut sitä. Hän on kuvitellut Magdalenan haluavan hyötyä itsestään, mutta päivästä toiseen kuningatar tuntuu yhä enemmän hänen ystävältään hallitsijan sijaan.

Kun Kidehl nousee ja pukee Magdalenan häntä varten mitoittamat ja valmistuttamat vaatteet, hän pysähtyy tuijottamaan valkean huoneen peilistä itseään. Pitkiä raajoja, valtoimenaan juoksevia, sotkuisia hiuksia. Korkeita poskipäitä ja tummia silmiä. Kidehl mieltää itsensä ensi kertaa ihmiseksi, todelliseksi ja rajalliseksi. Magdalena on tehnyt hänestä olevan.

Kidehl vie pitkät sormensa peilin pinnalle, koskettaa kuvajaistaan kuin vaatien siltä vastauksia. Hän on saanut elämänsä takaisin. Hän ymmärtää itsensä paremmin – hän ymmärtää, kuka on, kun kävelee Magdalenan perässä ja saa vastata tämän hymyyn. Kidehl kuljettaa kättä peilillä, vie sen sitten sydämelleen ja tuntee lämmön rinnassa kasvavan. Magdalenan antaman valkean paidan alla väreilee naisen hänessä aiheuttama lämpö, pieni pala valoa, vain hänen omansa.

Käytävältä kuuluu liikettä. Kidehl kävelee peilin luota ovelle ja astuu valkealle käytävälle. Palveluskunta juoksee portaita ylös, kukaan ei ole tulossa hänen luokseen. Kidehl ohittaa linnan omat hymyillen heille kuten on oppinut. Päivät ovat kiireettömiä ja pitkiä, ajatus kuningattaren seurasta pyhittää ne.

Magdalena ei ole valtaistuinsalissaan, sen korkeat seinät kaikuvat tyhjyyttään. Kidehl kuulee korkojensa kopinan katossa saakka. Se kiertää pylväät kunnes hiipuu. Kidehl pysähtyy.

”Missä hänen majesteettinsa on?” Sanat kiertävät askelien sijaan suurta tilaa. Kaksi ovea vartioivaa violetin sävyihin sonnustautunutta sotilasta astelevat Kidehlin luo.

”Hänen majesteettinsa viettää tämän päivän tutkimustensa parissa.”

Kidehl ei osaa erottaa miehen kasvoilta, valehteleeko tämä. Valehtelevan silmät kiiltävät aina eri tavalla kuin totta puhuvan. Tämän miehen kasvot ovat kiveä.

Saamansa vastauksen hiljentämänä Kidehl astelee takaisin käytäville. Hänellä on lupa kulkea missä tahansa. Sydän estää kulkemasta kirjastoon. Magdalena tarvitsee omaa aikaansa. Kidehl epäilee tämän viettävän päivänsä Kalonian historiankirjojensa parissa. Ajatus riittää pitämään Kidehlin sisimmän lämpimänä.

Kidehl kävelee portaat ylös löytääkseen tiensä keinotekoiseen metsään, Magdalenan pieneen puutarhaan. Lasihuone on varannut lämpöä, siellä auringonvalo tuntuu aidolta, vaikka kaikki muu onkin keinotekoista.

Edhan tuntu iskee vasten kasvoja jo ovella. Aiemmin Kidehl ei ole tuntenut sitä niin voimakkaana. Hetken hän epäilee sen johtuvan Eldithin vieraasta, jo kotiinsa lähteneestä Sigridistä. Sitten Kidehl ymmärtää voiman kutittavan sisintään. Se yrittää löytää tietään häneen. Kidehl kävelee hiljaa Ellsworthin suvun rakennuttaman metsän keskelle, hentotekoisen portin luo.

Portti ei puhu mitään, se ei ole aito. Siihen nojatessaan Kidehl tuntee voiman pakenevan luotaan, juoksevan lasilla suojatun tilan reunoille. Kattolaseista yksi on auki, ilma kiertää. Kevyt tuulahdus heiluttaa lehtiä ja oksia, ihmiskäsien tekemästä alustasta kasvavat puut helisevät kuin lasi.

Tunne Kidehlin sisällä muistuttaa kaikkia niitä hetkiä, joina hän teki itselleen tulen kotona Runassa vain napsauttamalla sormiaan. Kun hän kutsui tuulen kuivattamaan pyykit, nuolen lävistämään jäniksen lihan. Nyt tunne liikkuu puissa, helisee Kidehlille kuin toivottaisi hänet tervetulleeksi.

Kidehl ojentaa kätensä voimaa kohti. Hän sulkee silmänsä, antaa helinän siirtyä puista luokseen. Edha saapuu kuin kultainen hehku. Se sulkee hänet otteeseensa, juoksee kehon läpi viileänä ja vahvana. Kun Kidehl avaa silmänsä, lasikaton alle suljettu luonto esiintyy hänelle vertaisena. Kasvit puhuvat hänen kieltään, alkuvoima sykkii ymmärrystä ympärilleen. Edes Magdalenan hymy ei saa Kidehlin sisintä laulamaan siten.

Hehku sammuu Kidehlin istuessa maahan. Joku leikkaa valon keskeltä poikki. Maa ei ota häntä vastaan, maalla on erilainen ääni. Se on vain lattia, jonkun joskus rakentama, muistoja täynnä. Kun Kidehlin kämmenet koskettavat lasihuoneen lattiaa, sen kantamat muistot rävähtävät silmille peittäen edhan alleen.

Juokseva tyttö. Hiukset auringonpaistetta iltapäivässä, askellus kevyt kuin linnunlaulu. Tytön perässä toinen, lyhempi, vahvempi. Hänen kätensä pojan kädessä, pojan, joka on vaalea ja kaunis. Kidehl kuulee heidän äänensä, hukkuu hetkeksi jonkun toisen muistoihin.

Pelasta minut. Anna minun elää elämäni loppuun, pelasta minut, salli minun saada takaisin se elämä, joka minulta riistettiin. Anna minun tanssia jälleen valkenevassa päivässä.

Kidehl riuhtaisee itsensä pystyyn. Hän pitelee käsiään kuin lattia olisi polttanut ne rakoille. Tilan taltioima muisto hälvenee Kidehlin silmäluomilta. Sydän takoo lujaa, kädet vapisevat. Kidehl tunnistaa kuulemansa äänen. Sillä on sama surullinen, janoava sävy kuin kuolleilla Runassa. Ne, jotka itkivät hänelle haudan takaa, kuulostivat surussaan yhtä vaativilta.

Kidehl ei uskalla enää istuutua lattialle. Hän kulkee takaisin ovelle hipoen sormenpäillään puiden oksia. Edha värähtelee niissä, mutta ei palaa hänen luokseen enää yhtä selkeänä. Jonkun toisen muisto estää edhaa tulemasta. Kidehl kävelee loisteliaiden käytävien läpi kirjastoon, josta tietää löytävänsä kuningattaren. Jonkun kauan sitten kuolleen ääni ei salli hänen jäädä yksin hänelle annetun näyn kanssa.

”Teidän korkeutenne!” Kidehl huudahtaa avatessaan kirjaston raskaan oven. Kirjojen pinttynyt, turvallinen tuoksu leijuu huoneessa, Kidehl sulkee oven. ”Teidän korkeutenne, oletteko te täällä?”

Pöly leijailee auringonsäteitä vasten. Hetkeen Kidehl ei näe muuta kuin leijuvaa valoa ja korkeita kirjapinoja. Sitten vaimea, toistuva ääni kertoo Kidehlille kuningattaren sijainnin. Suurimpien kirjapinojen takana istuu Magdalena vailla ainuttakaan kirjaa, itseensä käpertyneenä ja pää painettuna. Hän on sitonut pitkät hiuksensa.

”Teidän korkeutenne…?” Kidehlin ääni on pelkkä varjo.

Magdalena nostaa päänsä, Kidehl ei tunnista valonlähdettään samaksi ihmiseksi. Magdalenan silmät ovat suuret ja ihmetystä täynnä. Kasvot ovat värittömät, huulet raollaan. Kalonian hallitsija näyttää pelokkaalta lapselta.

”Kidehl? Sinäkö siinä?”

”Minä, teidän korkeutenne. Minä näin jotakin, jota en voi pitää omana tietonani.”

”Niinkö?” Magdalena tuijottaa syliinsä. Kampauksesta karkaa muutama suortuva, hän korjaa ne korviensa taakse kuin liikkuisi ohjelmoituna. ”Mitä sinä näit?” Magdalenan ääni ei ota paikkaa, Kidehl ei kuule sen lempeää sointia.

”Minä taisin nähdä sinut”, Kidehl kuiskaa voimattomana. ”Sinut, Jeremian ja… nuoren tytön. Kuolleen.”

Magdalena päästää äänen, joka voisi yhtä hyvin olla naurunhiven kuin parahduskin.

”Merkillistä”, Magdalena hengähtää, ääni vieläkin irrallisena, ”minäkin ajattelin sitä juuri äskettäin.” Nainen vie polvet kehoaan vasten, kietoo kätensä niiden ympärille. Hän on niin lähellä itseään, että Kidehl epäilee hänen tukehtuvan.

Kidehl ohittaa kirjapinot, varoo kaatamasta niitä. Hän kumartuu Magdalenan puoleen, vie pitkät sormensa tämän olkapäälle testatakseen, reagoiko kuningatar kosketukseen. Magdalena ei hievahdakaan, Kidehl uskaltautuu istuutumaan tämän vierelle ja ottamaan tämän kädet omiinsa. Magdalenan kädet ovat pienet Kidehlin pitkien ja sirojen sormien otteessa.

”Teidän korkeutenne, minun täytyy ilmaista huoleni teistä. Oletteko te kunnossa?”

Magdalena nyökkää vahvasti, huulet raottuvat ja sulkeutuvat. Kidehl tuntee käsien vapisevan aavistuksen.

”Kerro siitä, mitä näit. Kerro minulle, Kidehl.”

Magdalena katsoo Kidehliä suoraan silmiin. Tuli on väistynyt, katseen kiiltävä jano käy Kidehlille miltei liian vahvaksi kestää.

”Näin sinut kahden muun lapsen kanssa”, Kidehl sanoo. ”Sinä ja Jeremia juoksitte vaaleatukkaisen tytön perässä. Jokin… jokin halusi näyttää minulle sen. Minä kuulin jälleen kuolleen puhuvan.”

”Sinä näit muistonpalasen, koska se tyttö on nyt kuollut.”

”Miksi minä kuulin, kuinka hän rukoili minua pelastamaan hänet?”

”Sitähän kuolleet meiltä eläviltä haluaisivat, jos saisivat vielä kysyä. Elämänsä takaisin.”

Magdalena vetää kätensä Kidehlin otteesta ja vie ne vasten itseään. Hänen liikkeensä ovat nopeita ja suoraviivaisia.

”Sinä kuulit mitä kuulit, koska kykenet aistimaan voimat, joita me muut emme aisti. Tiedäthän sinä sen.”

”Mutta miksi juuri siellä?”

Magdalenan kasvot tyhjenevät. Suu raottuu hämmentyneenä.

”Enkö minä kertonut?” Hymy leviää kasvoille, Kidehlin sisintä kirpaisee. ”Hän kuoli siellä.”

Pöly tanssii loppumatonta tanssiaan ilmassa. Kidehl ei kykene sanomaan mitään, sillä Magdalena ei ole hänen lähellään, ei läsnä siinä todellisuudessa, jossa Kidehl hengittää pinttynyttä ilmaa sisälleen. Vaikka Kidehl koskisikin naiseen, tämä olisi silti hänen ulottumattomissaan.

”Teidän korkeutenne, kuka se tyttö oli?”

”Minun sisareni.” Hymy Magdalenan kasvoilla on kuin muisto niistä vuosista, jotka Kidehl välähdykseltä näki. ”Ellsworthin suvun laillinen perijä. Rakas, onnellinen isosiskoni. Hänen laulunsa sai auringonkin pysähtymään vain kuunnellakseen.” Magdalena puhkeaa nauruun, joka on kimeä ja vaikea. Se saa tilan tuntumaan ahtaalta.

”Nyt sisareni laulaa hautansa takaa vain sinulle. Se, mitä kuulit, ei ole totta. Kuolleet eivät halua meiltä enää mitään. Heidät on haudattu aikoja sitten.”

Magdalenan nauru katkeaa yhtä nopeasti kuin alkoikin. Katse lasittuu, kädet tärisevät jälleen. Kidehl kurottaa lähemmäs, vetää naisen lähelleen tiedostaen, että Magdalena on kuningatar, koko maan hallitsija. Silti, hänen sylissään on vain nuori nainen, jonka kipua hän ei ymmärrä tai tavoita. Hän voi vain kuljettaa käsiään tämän sidotuissa hiuksissa, painaa kevyen suukon otsalle.

”Sinulla ei ole hätää”, Kidehl kuiskaa kuin ystävälle, vertaiselle.

”Jeremia, älä päästä irti…” Magdalena alkaa täristä hillittömästi. Hän vie kätensä yhteen Kidehlin selän takana, rutistaa niin, että Kidehlin on vaikea saada henkeä.

”Minä en ole Jeremia. Olen Kidehl, muistatko?”

Magdalena on hetken hiljaa, painautuu vain lujaa Kidehliä vasten hengittäen tämän vierasta tuoksua. Kidehl ei vaivaudu korjaamaan uudelleen. Hän sallii kuningattaren taintua hetkeksi. Kädet suojaavat, vaikka eivät ymmärräkään. Kidehl tahtoo vain pitää valonsäteensä likellä itseään.

*

Kun Magdalena päästää irti Kidehlistä, hänen kehonsa ei enää vapise. Tuttu tuli palaa silmissä, kuningatar hehkuu jälleen luontaista hohtoaan. Kidehl ei uskalla enää koskettaa sylissään pitämäänsä naista, sillä kiilto on palannut tämän silmiin. Siihen hentoon, hauraampaan versioon, joka tuli omin ehdoin Kidehlin tykö, hänellä oli oikeus koskea. Korkeaan hallitsijaan Kidehl ei vie lämpöään varomattomasti.

”Olen pahoillani, Kidehl”, Magdalena sanoo. Ääni valtaa jälleen kirjoihin hukkuvan, kapean huoneen. Aiempi oli vain sen heikko varjo. Tuli on tullut takaisin. ”Minä en ollut aivan oma itseni, kuten saatoit huomata.”

”Ei ole mitään anteeksipyydettävää, teidän korkeutenne.”

Magdalenan sormet harovat jo tiukasti kiinnitettyjä hiuksia. Kampaus leviää ensin olkapäille, sitten pitkälle selkään. Hiukset siirtyvät kehystämään kuningattaren siropiirteisiä kasvoja.

”Minä olin muistoissani, kun saavuit luokseni. Olen pahoillani, että jouduit näkemään minut siinä tilassa. Yksikään hallitsija ei ole aina vahva, tiesitkö sinä sen? Meillä kaikilla on heikkoutemme, ne kohdat, joita eteenpäin virtaavat vuodetkaan eivät paranna. Sinä sait nähdä minut siinä tilassa, kun haavani ovat nuoltavissa, ikivuolaina, lähtemättöminä.”

”Minä en kerro kenellekään, mitä näin ja koin, teidän korkeutenne.”

”Ei häpeä minua haavoissani pidä. Jos kyse olisi vain ylpeyden nielemisestä, olisin jo juossut kaduille kertomaan syvimmät salani.”

Kidehl ei osaa kysyä. Hänelle ei ole annettu sitä oikeutta, hän saattaa vain katsoa itseään takaisin keräävää naista ja odottaa, että tämä kykenee kertomaan hänelle siitä, mitä he hetken ajan jakoivat.

”Minä en puhu muistojeni aiheuttamista haavoista, koska ne ovat vaaraksi kaikelle sille, jota olen rakentanut ja aion rakentaa”, Magdalena sanoo kohdistaen vihdoin katseensa suoraan Kidehliin. ”Kalonian valtakunta voisi murtua sellaisten paljastusten alle. Siksi kärsin yksin, annan haavojen vuotaa, kun niille tulee tarve. Palaudun kyllä.”

”Teidän korkeutenne, te… Te kutsuitte minua Jeremiaksi.”

Magdalena naurahtaa. Tällä kertaa äännähdys kuulostaa aidolta.

”Niin, minä tukeudun Jeremiaan hyvin useasti, sillä hän on ainoa tässä maailmassa, joka jakaa menneisyyden kanssani. Hänen edessään minä voin hajota vailla pelkoa itseni kadottamisesta.”

”Hän oli lapsuudenystävänne.”

”Aivan. Hän on ainoani.”

Tumma virtaus juoksee Kidehlin sisällä. Se tahtoo himmentää Magdalenan hänessä herättämän valon. Kidehl ei tunnista tunnetta. Hän tahtoo antaa Magdalenalle kaiken, pysyä ikuisesti käsivarsina, jotka ottavat hänet vastaan. Mutta naisen katse on toisaalla, sellaisessa ihmisessä, jonka kanssa vietettyjä vuosia Kidehl ei voi tehdä tyhjäksi. Musta virta Kidehlin sisällä on kylmä ja armoton.

Kidehl tahtoisi avata suunsa ja kertoa, että hän voisi lieventää kuningattaren surua Jeremian ollessa poissa. Hän voisi olla toinen, jonka käsivarsille heittäytyä. Magdalena on niin lämmin ja hohtava, että Kidehl unohtaa välillä tulen osaavan myös polttaa.

”Teidän korkeutenne, minä kerroin teille näystäni. Muistatteko?” Kidehl vie keskustelun pois Magdalenasta. Sanomattomat sanat kaihertavat mustalle virralle uoman, eikä Kidehl salli sitä.

”Paljonko minä kerroin sinulle sisarestani?” Magdalena ristii kätensä jotta ei pyörittelisi niitä levottomassa kierteessä, kilisyttäisi sormuksiaan.

”Vain sen, että hän kuoli isänne rakentamassa lasihuoneessa. Mainitsitte hänen olleen isänne laillinen perijä.”

Magdalena nyökkää huokaisten. Pää painuu jälleen aavistuksen alas, joko väsymyksestä tai muistojen painosta.

”Sitä tarinaa minä en valitettavasti voi kertoa. Olen pahoillani.”

”Valinta on yksin teidän.”

”Mutta voimistasi voimme puhua. Ne ovat heränneet vahvempana. Aistitko muuta kuin puiden suojissa kuolleen sisareni äänen?”

Kidehl nyökkää varovasti.

”Minä… Minä uskon, että edha löysi tiensä minuun. Se sykki minussa. Heti sen jälkeen näin muistonpalasen ja kuulin sisaresi äänen.”

Magdalena nousee ylös lattialta, pudistaa pölyn mekoltaan ja seisoo täydessä ryhdissään. Kidehl nousee kuningattaren perässä ja harmittelee hetken sitä, kuinka paljon kuningatar on häntä lyhempi. Hän on varma, että Magdalena esittäytyisi hänelle entistä loisteliaampana, jos tämän ylittäisi hänet pituudessa.

”Me olemme tulleet tiemme päähän, Kidehl, ystäväiseni”, Magdalena sanoo kurottaen koristelluilla käsillään Kidehlin kasvoja. Hän sivelee korkeita poskipäitä, kapeaa leukaa. ”Minä en tuonut sinua luokseni pitääkseni sinua. Toin sinut tänne, jotta voin opettaa sinua sillä tiedolla, joka minulla on. Mutta sinä et kuulu minulle. Sinun täytyy palata Eldithiin, edhan ja hersin luo, sellaisten sielujen huomaan, jotka osaavat sinua paremmin auttaa.”

Kidehlin sisin täyttyy mustasta. Visva juoksee sydämeen saakka, iskeytyy kiinni niin lujaa, että miltei läikyttää kivun hänen sisälleen. Kidehlin tekee mieli työntää Magdalena kauemmas, jotta tämän lämpö ei ehtisi tehdä lopullista kotiaan häneen. Hän ei tahdo kuningattaren lempeyttä, jos tämä aikoo sysätä hänet pois luotaan.

”Teidän korkeutenne, ette kai te…”

”Minä lähden Eldithiin, kun maa sen minulle sallii. Silloin sinä tulet mukaani, eikä aikomukseni ole palata kanssasi Melisendeen.”

”Ettekö te tuoneetkin minut tänne? Melisendeen, Kalonian sydämeen. Ettekö te tahdo pitää minua luonanne?”

Kidehl kuulee äänensä murtuvan. Vain hetki sitten hän oli pitänyt Magdalenaa lähellään, silittänyt tämän silkkistä päätä. Nyt Magdalenan kosketus polttaa häneen syviä haavoja, mustaa hänen sydämensä.

”Kyse ei ole siitä, mitä minä haluan ja mitä en”, Magdalena huokaisee sivelleen hiljaa Kidehlin poskia. ”Missään ei ole koskaan kyse siitä. Minä toimin sen mukaan, mikä on Kalonialle edullista. Juuri nyt sinun saamisesi Eldithiin palvelee korkeampaa tarkoitusta. Täällä ei ole sinulle mitään. Ei edhaa, johon tutustua, jota oppia käyttämään, jotta hersi ei leviä. Minä annan sinut idän Helithille, koska hän tietää, kuinka auttaa sinua käyttämään edhaa.”

”Ettekö te välitä yksilön edusta? Niin te minulle kerroitte”, Kidehl henkäisee. ”Minun tahtoni on jäädä tänne, palvella teitä. Hersi voi tuhota mitä haluaa, se ei koske teitä, se –”

”Kidehl.” Magdalena vie kätensä takaisin. ”Kidehl, sinä et tarkoita sitä, mitä sanot. Jos saisin valita, tekisin juuri kuten tahdot, antaisin sinun pysyä vierelläni ystävänä ja tukena. Hersi ei kuitenkaan kysy sellaista. Se ottaa mitä haluaa, ja silloin meidän tahdollamme ei ole merkitystä.”

”Te sanoitte välittävänne yksilöstä ennen ryhmää.” Kidehlin ääni murtuu reunoista, Magdalena kestää vain vaivoin kuulla sen haurastuvan.

Magdalenan kädet löytävät jälleen Kidehlin kasvot. Hän pakottaa Kidehlin kumartumaan alemmas ja sipaisee ruskeat suortuvat otsalta. Magdalena painaa lyhyen suudelman Kidehlin otsalle merkkinä rakkaudesta, sisarellisesta välityksestä tätä kohtaan.

”Minä välitän sinusta”, Magdalena kuiskaa pitäen Kidehlin kasvoja aivan omiensa lähellä, ”ja siksi minä en pidä sinua vankina tässä loisteliaassa häkissä.”

”Linna ei voisi koskaan olla minulle vankila.”

”Kuka tahansa voi oppia rakastamaan vankilaansa. Mutta elämä häkissä ei ole elämää, sinä tiedät sen.”

Häkkeihinsä kuolleiden lintujen himmennyt laulu palaa Kidehlin mieleen. Joskus lintujen vaimennut sirkutus, kaiku menneestä, juoksee hänen mielensä niityllä vain mustatakseen soinnillaan jokaisen korren ja keväisen esikon.

Magdalena vetäytyy kosketuksesta. Hän palauttaa kuninkaallisen ylpeytensä, kävelee täydessä hiljaisuudessa ovelle. Kidehl seisoo yhä kirjapinojen takana, viipyilee Magdalenan lämmössä. Suudelma polttaa otsaa, Kidehl vetää hiuksensa kasvojen suojaksi, mutta muiston polte ei himmene.

”Enää ei kulu useaa auringonnousua siihen, että valjastan hevoseni ja valmistan itseni lähtöön”, Magdalena sanoo. Hänen äänellään ei ole enää väriä. ”Järjestän siten, että palvelijani pakkaavat matkallemme sinulle riittävästi vaatetta. Tulet tarvitsemaan omaisuutta Eldithissä.”

Kidehl ei osaa kysyä mitään. Kuka hänet ottaa vastaan, kuka ruokkii ja tarjoaa katon pään päälle? Kidehlillä ei ole mitään. Hopea ja kulta eivät pysy hänen käsissään, hän on aina itse pitänyt huolta, että elämän nurkat pysyvät kohtuullisen puhtaina. Magdalena on antanut hänelle kipinän, palasen aitoa elämää, eikä hän tahdo päästää irti naisen kipinästä ennen kuin näkee sen roihuavan.

”Vietä mahdollisimman paljon aikaa isäni rakennuttamassa lasihuoneessa. Sieltä löydät yhteytesi edhaan”, Magdalena sanoo sulkiessaan ovea. ”Ja muista – jos näet muistoja tai kuulet jälleen kuolleet, tasapaino se vain tekee itseään olevaksi. Edhalla on vastavoima, muistathan sinä sen. Se mielii aina vietellä edhan käyttäjiä puolelleen. Kuolleet eivät oikeasti puhu mitään.”

Ovi rysähtää kiinni, Magdalena jättää Kidehlin arvokkaiden kirjojensa keskelle joko tarkoituksella tai tahattomasti. Kidehlin jalat eivät kanna oven kerran sulkeutuessa, levittäessä pölynsä huoneeseen. Hän lysähtää lattialle, samaan kohtaan, jossa vielä hetki sitten piteli Magdalenaa. Kyyneleet kastelevat koko kasvot, hetkeksi Kidehl hukkuu itseensä.

Kidehl vetää syvään henkeä, happi jää puolitiehen, pölyinen huone kylpee valossa, joka ei lämmitä häntä. Mikään ei mene loppuun saakka, kyyneleet jäävät poskille, hengitys menee sisälle, mutta ei ulos, Kidehl vapisee lattialla pidellen itsestään kiinni kuten piti Magdalenasta. Omat kädet eivät tuo lämpöä lähelle, epätoivoinen yritys ei riitä pitämään häntä läsnä itsessään. Ajatus Melisendestä lähtemisestä palauttaa mustan visvan Kidehlin sisälle. Se leviää sydämestä kurkkuun, tukkii nielun.

Eldithissä Kidehliä voi odottaa tehtävä, velvollisuus edhan käyttäjänä, mutta kuningattaren valo ei seuraa häntä sammalkattoisten talojen ja ääntelehtivän yön keskelle. Kidehl palaa taas entiseen, elää vain itsensä kanssa, vaikka kylä tukisikin häntä. Kun hän saa jälleen happea, hän ojentaa kätensä kohti valoa, mutta vain heikoimmat säteet kieppuvat sormenpäissä. Yksikään voima ei vastaa Kidehlille, ei ulkoinen eikä sisäinen. Kädet eivät tavoita Magdalenaa, ne menettävät hänet iäksi, eivätkä kyyneleet suostu uskomaan, että vuolaana virtanakaan ne eivät voi sitoa Kidehliä kuningattareen.

Häkin ovi on avattu. Vangitsija johdattaa linnun itse vapauteen. Mutta millainen lintu ei tahdo lähteä, vaikka sen siivet yhä toimivat ja ääni tavoittaa kaukaisimmatkin kuulijat? Häkki hohtaa kullanhohtoisena. Vain sen loistossa lintu voi lämmitellä, sillä se ei ole vielä nähnyt todellista aurinkoa.