keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Lumo: luku 14


Luku 14: Jaksa vielä hetki

Illusia on kumartunut nostamaan tiputtamiaan yrttejä, kun kaksi paria vahvoja jalkoja ilmestyy hänen katseensa korkeudelle. Illusia ojentaa kehonsa ylös, vie yrtit taskuihinsa ja kohtaa kaksi nuorta miestä, joiden nimet muistaa vain vaivoin. Miehistä pitempi, Erik, asui pitkään hänen naapurissaan kunnes muutti lähemmäs Eldithin länsirajaa. Hänen ystävänsä Hans kuului Illusian kuolleen veljen, Karlin lähipiiriin.

Hetken ajan Illusia kuvittelee voivansa juosta, kutsua edhaa suojaamaan itseään. Sitten hän pakottautuu hymyilemään miehille. He näyttävät Illusian silmissä samalta kuin yön lapset, pedoilta, joiden silmissä kiiltää vain yksi halu.

Huomenta, Illusia”, Erik sanoo liian leveä hymy monen mielestä komeilla kasvoillaan.
Täällä sinä vain keräät yrttejä”, Hans naurahtaa. ”Sille Melisenden pojalleko viet?”
Jos Illusian keho ei lähestyisi paniikkireaktiota kahden häntä suuremman miehen läsnäolon vuoksi, häntä huvittaisi Hansin tapa puhua Jeremiasta poikana aivan kuin tämä olisi häntä nuorempi.

Illusia kohottaa päätään. Leukaperät kiristyvät, silmät terävöityvät. Ylpeys suojelee Illusiaa omalta paniikiltaan.
Täällä liikkuu melkoisia huhuja sinusta ja siitä klopista”, Hans naurahtaa.
Ei taida olla enää meidän neitomme kovin puhdas, eihän…”
Miesten puhe kiipeää Illusian kurkusta sisään, jää kuristamaan kurkkua. Illusia ei reagoi vain, koska Erik ja Hans ovat miehiä ja siten hänen suhteensa korkeammassa asemassa. Heidän puheenpartensa muistuttaa Karlista, veljen venytetyistä sanoista, alentavista äänenpainoista. Ivasta, joka valui jokaisesta sanasta.

Harmittaako poikia, että jakaisin peiton mieluummin vieraan miehen kanssa kuin täkäläisten?” Illusia tuntee jokaisen nikamansa oikenevan, niin suorassa hän seisoo. Punainen hiuskuontalo on hänen kruununsa, haalistunut vihreä mekko panssarinsa.
Ei ainuttakaan lämmintä sanaa kahteenkymmeneen vuoteen”, Hans huokaisee. Erik huiskauttaa vahvaa kättään.
Antaa neidin kuvitella liikoja itsestään. Siinähän nähdään, kuinka se luikertelee takaisin meidän luoksemme, kun vieras luikkii kotiinsa parannuttuaan. Ei se tänne tuollaisen huoran vuoksi jäisi. Vai jäisikö, Illusia, oletteko jo vaihtaneet sormuksia? Mitä sinulla oli antaa sellaiselle rikkaalle miehelle?”
Onhan se ymmärrettävää, että sängyn jakaa mieluummin varakkaan miehen kanssa…”

Illusia joutuu matelemaan pois paikalta. Hän pitää vihreät silmänsä ikäisissään miehissä, katsoo heitä pitkään kuin voisi poistaa heidän olemassaolonsa yrittämällä tarpeeksi. Kun hän vihdoin kääntää katseensa, hän kuulee, kuinka miehet räjähtävät raikuvaan nauruun. Nauru saattelee Illusian polkua pitkin parannustupaan.

Vasta tuvan narisevan oven sulkeuduttua Illusia uskaltaa hengittää. Vaikka ylpeys pyrkii pitämään kehon pystyssä, se lysähtää alas, luovuttaa, antaa kivun aallon juosta ylitseen. Illusia käpertyy itseensä, antaa naurun muiston herätellä vanhoja pelkoja kehossa. Sydän takoo kuin aikoisi repeytyä irti.

Illusia?” Jeremian lämmin ääni herättää Illusian mielen. Hän katsoo miestä. Tämä on noussut istumaan. Keskivartalo on siteissä. Silti mies pystyy istumaan. Illusian keho on liian voipunut noustakseen. ”Oletko kunnossa?”
Minä…” Illusia joutuu nielemään itkunsa. Häntä kuvottaa olla sellaisena kenen tahansa edessä. Hänen pitäisi kyetä nousemaan, vaihtamaan Jeremian siteet ja pakottamaan miehen makuuasentoon.
Tekikö joku sinulle jotakin?”

Illusia pudistaa päätään. Kukaan ei ole koskaan tehnyt hänelle mitään. Hän on koskematon, yhteys edhaan on säilynyt täydellisenä. Yksikään isku ei ole koskaan painanut hänen kehoaan maahan ja riistänyt hänen naiseuttaan. Hän ei saa valittaa.

Jeremia nousee sängyltä, ottaa ensimmäiset askeleet moneen päivään. Miehen keho huojuu puolelta toiselle, hänen kävelynsä näyttää vaikealta, lähes mahdottomalta. Illusia ei saa itseään nostettua lattialta. Pelko asuu luissa. Sattuu liikaa.

Kun Jeremia heilahtaa, miltei kaatuu, suojeluvaisto Illusiassa voittaa pelon. Hän nousee ylös, ottaa miehen kiinni, tuntee tämän kehon itseään vasten. Hän ei anna pelon syöstä itseään takaisin lattialle. Vasta, kun Illusia saa talutettua Jeremian takaisin sängylle, hän sallii itsensä hakea tuolin alleen ja levähtää itsekin. Yrtit mekon taskuissa huutavat olemassaoloaan. Illusia tietää, ettei kykene vielä tekemään niille mitään. Hänen pitäisi mennä kotiinsa.

Älä tee mitään liian äkkinäistä. Sinun pitää nousta ylös hitaasti, voimme harjoitella sitä täällä, mutta emme vielä”, Illusia sanoo. Hän on tyytyväinen itseensä, sillä hän kykenee yhä ohjeistamaan toisia vaikka häneen sattuukin.
Sinä voit juuri nyt paljon huonommin kuin minä. Minun oli pakko nousta. Sitä paitsi minä haluaisin käydä kylässä, nähdä ihmisiä, puhua heille.”
Ei käy, ei vielä. Kylässä sinusta ei pidettäisi.”
Jeremia nauraa.
Ihanaa, että olet rehellinen.”
Kaikki kylän nuoret miehet kuvittelevat, että minulla on suhde sinuun. Äsken… äsken muutamat heistä…”
Anna heidän kuvitella.”
Se sattuu. Lovisa… Minä en…”
En minäkään. Me tässä tiedämme paremmin kuin he.”

Jeremia hakee Illusian käden, pitää siitä kiinni kuin sirosta, hauraasta esineestä.
Illusia. Kuuntele minua. Minä olen kuten sinäkin. En ole koskaan viehättynyt vastakkaisesta sukupuolesta, olen maannut vain miesten kanssa.”
Illusia päästää äänen, joka ei ole selkeästi huudahdus eikä hengähdys. Jeremia pitää yhä hänestä kiinni, ei päästä häntä tippumaan.
Älä pelkää sellaista. He eivät voi määritellä sinua.”
En minä sitä pelkääkään. En pelkää itseäni, vaikka minä ja Lovisa emme koskaan voineetkaan kertoa kenellekään.”
Jotakin sinä pelkäät.”

Illusia huokaisee. Hän nostaa jalat ylös, kietoo kätensä niiden ympärille. Istuu kuin lapsi, itseään suojellen. Jeremian ilme pysyy lämpimänä. Muuten Illusia ei kestäisi hetken painoa.
Minä pelkään, että minulle käy kuten Lovisallekin.” Jeremia näkee, ettei Illusia päästä itsestään kaikkea. Pieni pala kerrallaan hän ottaa vastaan sen, mitä nuoressa naisessa on otettavaa.
Miksi sinut hirtettäisiin?”
Illusia pudistaa punaista päätään.
En minä sitä pelkää.” Hän kohottaa katseensa. Silmät kiiltävät, kyyneleet odottavat pääsyä ulos. ”Lovisa raiskattiin. Hän menetti yhteytensä edhaan.”

Pieni huokaisu pakenee Jeremiasta. Hän vie kädet rinnalleen kuin pitääkseen kiinni sydämestään.
Olen niin pahoillani. Yhdenkään miehen ei koskaan pitäisi ottaa oikeutta koskea kehenkään sillä tavalla.”
Mies, joka vei rakkaani siveellisyyden ja yhteyden edhaan ikuisesti, pakotti hänet syyttämään oikeudessa toista miestä. Kun Lovisaa syytettiin metsässä tapahtuneista iskuista, hän vetosi edhattomuuteensa ja syytti erästä kylän miehistä. Se mies pääsi ongelmitta vapaaksi, mutta hänen maineensa tahriintui. Hänen puotinsa sulkeutui, en tiedä, millä hän nykyään elättää itsensä. Miehen vaimo pysyttelee vieläkin sisätiloissa eikä uskalla kulkea kylässä. Eikä tämä mies ollut se, joka tuhosi rakastamani naisen.”

Millainen oikeus tässä kylässä oikein vallitsee, jos viatonta naista voidaan syyttää asioista, joilta hän suojelee kylää? Millainen kylä pakottaa tytön syyttämään miestä, joka ei ollut tehnyt mitään?” Jeremian ääni tummenee, saa sävyjä, joita Illusia ei ole vielä kuullut. Miehen ääni tihkuu silkkaa vihaa. Se saa Illusian miettimään, millaiseen maailmaan tämä on tottunut. Illusialle on aina ollut selvää, ettei hänen sukupuolensa kykene Eldithissä mihinkään. Vuosien taa unohtuneet, päivittämättömät arvot ovat tulleet takaisin Abelien alettua johtamaan Eldithiä. Niitä ei polta rikki yhdenkään naisen tahdon liekki.

Kaikki täällä kuuntelevat Iliasta. Jos Ilias tahtoo syntipukin, hän saa sen. Lovisa hirtettiin vain, koska se mies halusi niin.” Illusia laskee jalkansa alas. Viha on saanut vallan kehosta, ylpeys kiipeää takaisin. Naisen koko olemus on kova kuin puunrunko. ”Ei Ilias tahtonut syyllistä iskuihin, niiden kanssa hän olisi kyllä pärjännyt. Hän tahtoi eroon Lovisasta, jotta tämä ei koskaan voisi kertoa Iliaksen raiskanneen hänet.”

Jeremian silmät sulkeutuvat, luomet värisevät, huulet vääntyvät irveen. Kauniit kasvot vääristyvät tunteen voimasta. Illusia ei enää tunne omaa kehoaan, se on tuskan ja vihan valtaama. Hän keskittyy tuntemaan kaiken Jeremian kautta.

Kylänjohtaja, joka raiskaa tytön ja tapattaa tämän olosuhteita hyväksikäyttäen, on alhaisin ihminen, joka voi olla”, Jeremia sihisee hampaidensa välistä. ”Sellainen mies ei ole mikään johtaja.”
Vaan kun on”, Illusia sanoo. ”Kaikki täällä kuuntelevat Iliasta joko mielistelläkseen tai silkasta pelosta. Etkö sinä tiedä, kuinka pienet kylät toimivat? Eldithissä kenelläkään ei ole omaa tahtoa. Me kaikki kumarramme maata jonkun jalkojen alla. Lovisa syytti väärää miestä, koska Ilias pakotti viemään huomion itsestään. Minä en puolustanut häntä, vaikka rakastan häntä enemmän kuin olen koskaan kyennyt rakastamaan itseäni. Annoin hänen kuolla, koska Yvonne pakotti piirin kääntämään hänelle selkänsä.”
Miksi? Miksi kukaan käskisi sellaista? Edes maailman ensimmäinen nainen?”
Juuri siksi, että hän on Helith, kaiken nähnyt ja kokenut. Hän tietää, milloin jokin on yhteisön etu. Koska Lovisan kuolema palveli suurempaa kokonaisuutta, sen annettiin tapahtua. Edhaton tyttö ei ollut enää kenellekään hyödyksi.”

Jeremia ponnahtaa istumaan. Hänen kehonsa tärisee, mutta ei kivusta. Kasvot ovat raivosta suunniltaan.
Se on epäinhimillistä!” Jeremia parahtaa. ”Ei teidän omaa kipuanne voi sivuuttaa. Lovisalla oli oikeus elämäänsä.”
Hänen elämänsä ei enää palvellut –”
Mitä merkitystä sillä on! Hän oli elävä ihminen, jolla oli oma tehtävänsä maailmassa. Hän ansaitsi elää, ei köyttä kaulalleen.”

Jotakin märkää tippuu Illusian syliin. Kuusenvihreälle mekolle tipahtelee kyyneliä kuin kevyenä sadekuurona. Illusia ei huomaa itkevänsä ennen kuin vie kädet kasvoilleen.
Minä tiedän”, hän kuiskaa, ”minä tiedän sen, ja kadun joka ikinen hetki, etten tehnyt mitään. En olisi voinut. Täällä yksi ihminen ei pysty mihinkään. Olen vain yksi oksa isossa puussa, kuinka voisin nähdä juuriin saakka?”

Jeremia heittää jalkansa sängyn laidan yli. Hän kumartuu Illusian puoleen, sipaisee verenpunaiset suortuvat itkuisilta kasvoilta. Jeremia pyyhkii kyyneleet sitä mukaa, kun niitä tulee. Illusia ei kykene tekemään mitään.

Tämän takia olen onnellinen siitä, että juuri Magdalena on Kalonian kuningatar”, Jeremia sanoo. Naisen nimen kohdalla hänen kasvoilleen piirtyy hienoinen hymy. ”Kun hersin uhka pyyhkiytyy sivuun, hän korjaa kaiken tämän. Sinä saat oikeutta. Lovisa saa oikeutta. Jaksa odottaa siihen asti, Illusia, jaksa vielä hetki.”

Olen koko ikäni elänyt pelon ja turhautumisen kierteessä, se ei koskaan lopu”, Illusia huokaa. ”Kunpa voisin vaikuttaa itse edes johonkin.”
Sinähän vaikutatkin. Katso minua. Sinä parannat minut. Sinä osaat käsitellä edhaa. Olet tehnyt hienon valinnan pysyä suojelijana.”
Se on ainoa asia, johon olen pystynyt itse. Siitäkin olen saanut kärsiä.”
Muistathan, että vaikka teet tärkeää työtä piirissä, voit ajatella myös itse. Sinun ei aina tarvitse tehdä niin kuin Yvonne sanoo. En tiedä mitään ikuisista olennoista, mutta uskon, että heidän on vaikeaa nähdä maailmaa kokonaisena, koska ovat eläneet niin pitkään. Sekä hersin keskus että Yvonne ovat olentoja, jotka olettavat asioiden olevan tietyllä tavalla vain, koska ne ovat aina olleet niin. Maailma muuttuu, Illusia. Luota siihen.”

Illusia vetää syvään henkeä. Pelko juoksee hänessä yhä, katkaisee hengitystä paikoitellen. Hän on liian herkillä liikkuakseen mihinkään Jeremian lämpimien käsien luota. Hän antaa miehen pysyä lähellään, koskettaa, tehdä hetkestä hieman turvallisemman elää.

Illusia”, Jeremia kuiskaa lopulta, pitäen vielä kätensä naisen kasvoilla, ”oliko sinun veljesi se, joka synnytti pelon sinussa? Hänkö sai sinut karttamaan kaikkia miehiä?”
Illusia vetäytyy säpsähtäen. Tuoli kirahtaa puulattiaa vasten.
Anteeksi.”
Ei, älä pyydä anteeksi.” Illusia pudistaa päätään. Pää tuntuu tukkoiselta, kyyneleet ovat voittaneet hänet. ”Minun on korkea aika puhua siitä.” Jeremian kyky lukea Illusiaa ei enää jaksa yllättää häntä.

Veljesi vuoksiko sinä valitsit edhan, elämän ilman fyysistä kontaktia?”
Illusia katsoo Jeremiaa kuin tämä puhuisi vierasta kieltä.
Hän ei satuttanut minua fyysisesti. Ei lyönyt eikä… eikä muutakaan.”
Jeremia nyökkää. Mikään miehessä ei esitä kysymyksiä.
Eikö tämä hämmennä sinua?” Illusia kurtistaa kulmiaan. ”Etkö kyseenalaista, miksi olen tällainen, vaikka minua ei ole koskaan satutettu?”
Väkivaltaa on monenlaista.”
Ei Eldithissä. Täällä myrkylliset sanat eivät merkitse mitään.”

Illusia vetää tuolin takaisin sängyn viereen, huokaisee syvään ja ristii kädet syliinsä. Häntä hävettää voimakkaat reaktionsa, jokainen niistä.
Kun Karl oli seurassani muiden nähden, hän kehui, kuinka kaunis ja iloinen sisar hänellä on”, Illusia sanoo. Hymy käväisee kasvoilla kuin läikähdys auringonvaloa. ”Hän kertoi, miten kykenevä olin, tuli aina kiinni minuun, pörrötti hiuksiani ja nauroi. Karl oli kuin kukka, kaunis ja miellyttävä, hän ei koskaan sanonut pahaa kenestäkään. Naureskeli kenties ystäviensä kanssa, mutta ei koskaan pahantahtoisesti. Hän teki itsestään tarkoituksella sellaisen – miellyttävän, mutta irrallisen, kukaan ei koskaan saanut hänestä kiinni. Karl oli kuin järvi, josta näki läpi kykenemättä löytämään mitään persoonallista.”

Jeremia vetäytyy vasten hirsiseinää. Hän antaa Illusian puhua koskematta tähän lainkaan. Joskus koskeminen ei ole turvallista, jos haluaa antaa toiselle tarpeeksi tilaa.
Mutta kun olimme kaksin…” Punaiset hiukset heilahtelevat ilmassa Illusian pudistaessa päätään. Hän tarttuu mekkonsa vihreään kankaaseen, puristaa sen sormiensa väliin. ”Hän ei antanut minun olla. Hänen sanansa olivat joskus pelkästään väheksyviä, täynnä silkkaa inhoa. Sen kestin. Pystyin nielemään ajatuksen siitä, että veljeni olisi halunnut nauraa haudallani. Hänellä oli kuitenkin myös tapana sanoa toisenlaisia asioita, syyllistää ja pilkata sanomatta sitä suoraan… Äänenpainot voivat saada haluamaan kuolemaa. Tietyt yskähdykset, vihellykset… Se oli kuin hersin aiheuttamaa pahuutta. Kukaan ei olisi koskaan uskonut minua. Mitä pelottavaa siinä voi olla, että oma veli viheltää tuttua sävelmää? Tai siinä, kun hän kehuu samoin sanoin kuin kylän nuoret miehet, käyttää tismalleen samoja ilmaisuja saaden minut ymmärtämään, etten ansaitse ainuttakaan hyvää sanaa osakseni?”

Rystyset ovat muuttuneet valkeiksi. Illusia joutuu irrottamaan mekostaan.
En ole kertonut kenellekään. En edes Lovisalle. Ei kukaan ota tällaista kipua tosissaan, koska se ei näy minussa haavoina. Mutta Jeremia, minä pelkään ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin. Pelkään jokaista vierasta äänenpainoa, kehua, moitetta… Ne kaikki ovat aseita minua vastaan. Ne kaikki muistuttavat minua Karlista. Hänen punaisista hiuksistaan, samanlaisista kuin minulla. Leveästä hymystä veistoksellisilla kasvoilla. Kaikki tässä maailmassa kaiuttaa hänen olemassaoloaan, vaikka hän oli se, joka haudattiin.”

Vasta, kun Jeremia tunnistaa Illusian asennosta tämän lopettaneen, hän uskaltaa avata suunsa. Lohtu ei auta. Toisen murskaama ihminen ei koskaan nouse pelkällä armolla. Myrkyllisten sanojen luihin kirjoittamat vitsaukset pysyvät tiukasti kiinni, muttuvat ainoaksi todellisuudeksi. Jeremia ei tiedä sellaisesta mitään, mutta ymmärtää, ettei Illusian kipua voi mitätöidä. Se on muuttunut naisen koko maailmaksi.

Mihin hän kuoli?” Jeremian kirkas ääni tuo mukanaan muistoja. Maahan lasketun ruskean arkun, multakummun, raskaan kiven merkkinä joskus vuolaana virranneesta elämästä. Hautaan laskettiin pojan ruumiin ohella kaikki tämän koskaan päästämät sanat. Illusian kipu painettiin mullan alle.

Karl oli yksi yön lapsien iskuihin kuolleista”, Illusia huokaa. ”Yksi ensimmäisistä.” Jeremia ei sano mitään. Hän tietää, ettei Illusia ole vielä lopettanut.
Minä en ole kertonut kenellekään myöskään siksi, ettei kukaan voisi kuvitella sen olleen minä, joka Karlin tappoi. Vaikka kukaan ei olisikaan uskonut minun kärsineen, joku olisi voinut kuvitella, että tapoin veljeni silkasta vihasta häntä kohtaan.”
Jeremia etsii Illusian katsetta. Nainen pysähtyy hetkeen, antaa pelkonsa tapailla Jeremian lämpöä. Hän on valinnut oikean ihmisen. Mikään Jeremiassa ei käske häntä juoksemaan pakoon.

Mutta minä en tappanut Karlia”, Illusia sanoo hiljaa, katsoen Jeremiaa silmiin. ”Minä olisin mieluusti ollut se, joka näkee viimeisenä hänen hehkunsa himmenevän. Mutta ei, hersi ehti ensin, yö sai omansa. Kenties Karl ansaitsi lähteä siten.”
Jeremia ojentaa kättään. Se liikkuu jo normaalisti, haavat ovat alkaneet hellittää. Illusia tarttuu käteen.
Uskotko sinä minua? Uskotko, että sanat voivat viiltää veitsen lailla? Minun on joskus mahdotonta uskoa siihen. En vieläkään täysin ymmärrä, miksi minuun sattuu. En hahmota kokeneeni mitään väärää.”
Hän halusi sinun uskovan, että tunteesi eivät ole oikeutetut.”
Mutta kukaan kylässä ei uskoisi minua. Tällainen ei ole kenellekään väkivaltaa.”
Ei mikään muukaan tunnu olevan. Ajattele Lovisaa. Tämä kylä hirtti syyttömän naisen, jota kohtaan oltiin toimittu väärin. Täällä kenelläkään ei ole oikeuksia.”

Jokin Jeremian sanoissa lämmittää Illusian sisintä enemmän kuin yksikään auringonnousu. Kehon laitoihin törmäillyt pelko rauhoittuu, lakkaa läikkymästä. Sisin hiljenee, sydän ei enää tao kipeästi. Illusia nousee tuolilta, istuutuu Jeremian viereen ja vie kehonsa aivan tämän kylkeen. Hän painaa päänsä Jeremian olkaa vasten. Mies uskaltautuu silittämään Illusian punaisia suortuvia.

He eivät liiku pitkään aikaan. Silmät suljettuina, kehot pelosta tyhjennettyinä he nojaavat toisiinsa. Ymmärrys hehkuu kehosta toiseen, kosketus pitää heidät kiinni sen lämmössä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti