Luku
14: Jaksa vielä hetki
Illusia on kumartunut nostamaan
tiputtamiaan yrttejä, kun kaksi paria vahvoja jalkoja ilmestyy hänen
katseensa korkeudelle. Illusia ojentaa kehonsa ylös, vie yrtit
taskuihinsa ja kohtaa kaksi nuorta miestä, joiden nimet muistaa vain
vaivoin. Miehistä pitempi, Erik, asui pitkään hänen naapurissaan
kunnes muutti lähemmäs Eldithin länsirajaa. Hänen ystävänsä
Hans kuului Illusian kuolleen veljen, Karlin lähipiiriin.
Hetken ajan Illusia kuvittelee
voivansa juosta, kutsua edhaa suojaamaan itseään. Sitten hän
pakottautuu hymyilemään miehille. He näyttävät Illusian silmissä
samalta kuin yön lapset, pedoilta, joiden silmissä kiiltää vain
yksi halu.
”Huomenta, Illusia”, Erik sanoo
liian leveä hymy monen mielestä komeilla kasvoillaan.
”Täällä sinä vain keräät
yrttejä”, Hans naurahtaa. ”Sille Melisenden pojalleko viet?”
Jos Illusian keho ei lähestyisi
paniikkireaktiota kahden häntä suuremman miehen läsnäolon vuoksi,
häntä huvittaisi Hansin tapa puhua Jeremiasta poikana aivan kuin
tämä olisi häntä nuorempi.
Illusia kohottaa päätään.
Leukaperät kiristyvät, silmät terävöityvät. Ylpeys suojelee
Illusiaa omalta paniikiltaan.
”Täällä liikkuu melkoisia huhuja
sinusta ja siitä klopista”, Hans naurahtaa.
”Ei taida olla enää meidän
neitomme kovin puhdas, eihän…”
Miesten puhe kiipeää Illusian
kurkusta sisään, jää kuristamaan kurkkua. Illusia ei reagoi vain,
koska Erik ja Hans ovat miehiä ja siten hänen suhteensa
korkeammassa asemassa. Heidän puheenpartensa muistuttaa Karlista,
veljen venytetyistä sanoista, alentavista äänenpainoista. Ivasta,
joka valui jokaisesta sanasta.
”Harmittaako poikia, että jakaisin
peiton mieluummin vieraan miehen kanssa kuin täkäläisten?”
Illusia tuntee jokaisen nikamansa oikenevan, niin suorassa hän
seisoo. Punainen hiuskuontalo on hänen kruununsa, haalistunut vihreä
mekko panssarinsa.
”Ei ainuttakaan lämmintä sanaa
kahteenkymmeneen vuoteen”, Hans huokaisee. Erik huiskauttaa vahvaa
kättään.
”Antaa neidin kuvitella liikoja
itsestään. Siinähän nähdään, kuinka se luikertelee takaisin
meidän luoksemme, kun vieras luikkii kotiinsa parannuttuaan. Ei se
tänne tuollaisen huoran vuoksi jäisi. Vai jäisikö, Illusia,
oletteko jo vaihtaneet sormuksia? Mitä sinulla oli antaa sellaiselle
rikkaalle miehelle?”
”Onhan se ymmärrettävää, että
sängyn jakaa mieluummin varakkaan miehen kanssa…”
Illusia joutuu matelemaan pois
paikalta. Hän pitää vihreät silmänsä ikäisissään miehissä,
katsoo heitä pitkään kuin voisi poistaa heidän olemassaolonsa
yrittämällä tarpeeksi. Kun hän vihdoin kääntää katseensa, hän
kuulee, kuinka miehet räjähtävät raikuvaan nauruun. Nauru
saattelee Illusian polkua pitkin parannustupaan.
Vasta tuvan narisevan oven
sulkeuduttua Illusia uskaltaa hengittää. Vaikka ylpeys pyrkii
pitämään kehon pystyssä, se lysähtää alas, luovuttaa, antaa
kivun aallon juosta ylitseen. Illusia käpertyy itseensä, antaa
naurun muiston herätellä vanhoja pelkoja kehossa. Sydän takoo kuin
aikoisi repeytyä irti.
”Illusia?” Jeremian lämmin ääni
herättää Illusian mielen. Hän katsoo miestä. Tämä on noussut
istumaan. Keskivartalo on siteissä. Silti mies pystyy istumaan.
Illusian keho on liian voipunut noustakseen. ”Oletko kunnossa?”
”Minä…” Illusia joutuu
nielemään itkunsa. Häntä kuvottaa olla sellaisena kenen tahansa
edessä. Hänen pitäisi kyetä nousemaan, vaihtamaan Jeremian siteet
ja pakottamaan miehen makuuasentoon.
”Tekikö joku sinulle jotakin?”
Illusia pudistaa päätään. Kukaan
ei ole koskaan tehnyt hänelle mitään. Hän on koskematon, yhteys
edhaan on säilynyt täydellisenä. Yksikään isku ei ole koskaan
painanut hänen kehoaan maahan ja riistänyt hänen naiseuttaan. Hän
ei saa valittaa.
Jeremia nousee sängyltä, ottaa
ensimmäiset askeleet moneen päivään. Miehen keho huojuu puolelta
toiselle, hänen kävelynsä näyttää vaikealta, lähes
mahdottomalta. Illusia ei saa itseään nostettua lattialta. Pelko
asuu luissa. Sattuu liikaa.
Kun Jeremia heilahtaa, miltei kaatuu,
suojeluvaisto Illusiassa voittaa pelon. Hän nousee ylös, ottaa
miehen kiinni, tuntee tämän kehon itseään vasten. Hän ei anna
pelon syöstä itseään takaisin lattialle. Vasta, kun Illusia saa
talutettua Jeremian takaisin sängylle, hän sallii itsensä hakea
tuolin alleen ja levähtää itsekin. Yrtit mekon taskuissa huutavat
olemassaoloaan. Illusia tietää, ettei kykene vielä tekemään
niille mitään. Hänen pitäisi mennä kotiinsa.
”Älä tee mitään liian
äkkinäistä. Sinun pitää nousta ylös hitaasti, voimme
harjoitella sitä täällä, mutta emme vielä”, Illusia sanoo. Hän
on tyytyväinen itseensä, sillä hän kykenee yhä ohjeistamaan
toisia vaikka häneen sattuukin.
”Sinä voit juuri nyt paljon
huonommin kuin minä. Minun oli pakko nousta. Sitä paitsi minä
haluaisin käydä kylässä, nähdä ihmisiä, puhua heille.”
”Ei käy, ei vielä. Kylässä
sinusta ei pidettäisi.”
Jeremia nauraa.
”Ihanaa, että olet rehellinen.”
”Kaikki kylän nuoret miehet
kuvittelevat, että minulla on suhde sinuun. Äsken… äsken
muutamat heistä…”
”Anna heidän kuvitella.”
”Se sattuu. Lovisa… Minä en…”
”En minäkään. Me tässä tiedämme
paremmin kuin he.”
Jeremia hakee Illusian käden, pitää
siitä kiinni kuin sirosta, hauraasta esineestä.
”Illusia. Kuuntele minua. Minä olen
kuten sinäkin. En ole koskaan viehättynyt vastakkaisesta
sukupuolesta, olen maannut vain miesten kanssa.”
Illusia päästää äänen, joka ei
ole selkeästi huudahdus eikä hengähdys. Jeremia pitää yhä
hänestä kiinni, ei päästä häntä tippumaan.
”Älä pelkää sellaista. He eivät
voi määritellä sinua.”
”En minä sitä pelkääkään. En
pelkää itseäni, vaikka minä ja Lovisa emme koskaan voineetkaan
kertoa kenellekään.”
”Jotakin sinä pelkäät.”
Illusia huokaisee. Hän nostaa jalat
ylös, kietoo kätensä niiden ympärille. Istuu kuin lapsi, itseään
suojellen. Jeremian ilme pysyy lämpimänä. Muuten Illusia ei
kestäisi hetken painoa.
”Minä pelkään, että minulle käy
kuten Lovisallekin.” Jeremia näkee, ettei Illusia päästä
itsestään kaikkea. Pieni pala kerrallaan hän ottaa vastaan sen,
mitä nuoressa naisessa on otettavaa.
”Miksi sinut hirtettäisiin?”
Illusia pudistaa punaista päätään.
”En minä sitä pelkää.” Hän
kohottaa katseensa. Silmät kiiltävät, kyyneleet odottavat pääsyä
ulos. ”Lovisa raiskattiin. Hän menetti yhteytensä edhaan.”
Pieni huokaisu pakenee Jeremiasta. Hän
vie kädet rinnalleen kuin pitääkseen kiinni sydämestään.
”Olen niin pahoillani. Yhdenkään
miehen ei koskaan pitäisi ottaa oikeutta koskea kehenkään sillä
tavalla.”
”Mies, joka vei rakkaani
siveellisyyden ja yhteyden edhaan ikuisesti, pakotti hänet
syyttämään oikeudessa toista miestä. Kun Lovisaa syytettiin
metsässä tapahtuneista iskuista, hän vetosi edhattomuuteensa ja
syytti erästä kylän miehistä. Se mies pääsi ongelmitta
vapaaksi, mutta hänen maineensa tahriintui. Hänen puotinsa
sulkeutui, en tiedä, millä hän nykyään elättää itsensä.
Miehen vaimo pysyttelee vieläkin sisätiloissa eikä uskalla kulkea
kylässä. Eikä tämä mies ollut se, joka tuhosi rakastamani
naisen.”
”Millainen oikeus tässä kylässä
oikein vallitsee, jos viatonta naista voidaan syyttää asioista,
joilta hän suojelee kylää? Millainen kylä pakottaa tytön
syyttämään miestä, joka ei ollut tehnyt mitään?” Jeremian
ääni tummenee, saa sävyjä, joita Illusia ei ole vielä kuullut.
Miehen ääni tihkuu silkkaa vihaa. Se saa Illusian miettimään,
millaiseen maailmaan tämä on tottunut. Illusialle on aina ollut
selvää, ettei hänen sukupuolensa kykene Eldithissä mihinkään.
Vuosien taa unohtuneet, päivittämättömät arvot ovat tulleet
takaisin Abelien alettua johtamaan Eldithiä. Niitä ei polta rikki
yhdenkään naisen tahdon liekki.
”Kaikki täällä kuuntelevat
Iliasta. Jos Ilias tahtoo syntipukin, hän saa sen. Lovisa hirtettiin
vain, koska se mies halusi niin.” Illusia laskee jalkansa alas.
Viha on saanut vallan kehosta, ylpeys kiipeää takaisin. Naisen koko
olemus on kova kuin puunrunko. ”Ei Ilias tahtonut syyllistä
iskuihin, niiden kanssa hän olisi kyllä pärjännyt. Hän tahtoi
eroon Lovisasta, jotta tämä ei koskaan voisi kertoa Iliaksen
raiskanneen hänet.”
Jeremian silmät sulkeutuvat, luomet
värisevät, huulet vääntyvät irveen. Kauniit kasvot vääristyvät
tunteen voimasta. Illusia ei enää tunne omaa kehoaan, se on tuskan
ja vihan valtaama. Hän keskittyy tuntemaan kaiken Jeremian kautta.
”Kylänjohtaja, joka raiskaa tytön
ja tapattaa tämän olosuhteita hyväksikäyttäen, on alhaisin
ihminen, joka voi olla”, Jeremia sihisee hampaidensa välistä.
”Sellainen mies ei ole mikään johtaja.”
”Vaan kun on”, Illusia sanoo.
”Kaikki täällä kuuntelevat Iliasta joko mielistelläkseen tai
silkasta pelosta. Etkö sinä tiedä, kuinka pienet kylät toimivat?
Eldithissä kenelläkään ei ole omaa tahtoa. Me kaikki kumarramme
maata jonkun jalkojen alla. Lovisa syytti väärää miestä, koska
Ilias pakotti viemään huomion itsestään. Minä en puolustanut
häntä, vaikka rakastan häntä enemmän kuin olen koskaan kyennyt
rakastamaan itseäni. Annoin hänen kuolla, koska Yvonne pakotti
piirin kääntämään hänelle selkänsä.”
”Miksi? Miksi kukaan käskisi
sellaista? Edes maailman ensimmäinen nainen?”
”Juuri siksi, että hän on Helith,
kaiken nähnyt ja kokenut. Hän tietää, milloin jokin on yhteisön
etu. Koska Lovisan kuolema palveli suurempaa kokonaisuutta, sen
annettiin tapahtua. Edhaton tyttö ei ollut enää kenellekään
hyödyksi.”
Jeremia ponnahtaa istumaan. Hänen
kehonsa tärisee, mutta ei kivusta. Kasvot ovat raivosta suunniltaan.
”Se on epäinhimillistä!” Jeremia
parahtaa. ”Ei teidän omaa kipuanne voi sivuuttaa. Lovisalla oli
oikeus elämäänsä.”
”Hänen elämänsä ei enää
palvellut –”
”Mitä merkitystä sillä on! Hän
oli elävä ihminen, jolla oli oma tehtävänsä maailmassa. Hän
ansaitsi elää, ei köyttä kaulalleen.”
Jotakin märkää tippuu Illusian
syliin. Kuusenvihreälle mekolle tipahtelee kyyneliä kuin kevyenä
sadekuurona. Illusia ei huomaa itkevänsä ennen kuin vie kädet
kasvoilleen.
”Minä tiedän”, hän kuiskaa,
”minä tiedän sen, ja kadun joka ikinen hetki, etten tehnyt
mitään. En olisi voinut. Täällä yksi ihminen ei pysty mihinkään.
Olen vain yksi oksa isossa puussa, kuinka voisin nähdä juuriin
saakka?”
Jeremia heittää jalkansa sängyn
laidan yli. Hän kumartuu Illusian puoleen, sipaisee verenpunaiset
suortuvat itkuisilta kasvoilta. Jeremia pyyhkii kyyneleet sitä
mukaa, kun niitä tulee. Illusia ei kykene tekemään mitään.
”Tämän takia olen onnellinen
siitä, että juuri Magdalena on Kalonian kuningatar”, Jeremia
sanoo. Naisen nimen kohdalla hänen kasvoilleen piirtyy hienoinen
hymy. ”Kun hersin uhka pyyhkiytyy sivuun, hän korjaa kaiken tämän.
Sinä saat oikeutta. Lovisa saa oikeutta. Jaksa odottaa siihen asti,
Illusia, jaksa vielä hetki.”
”Olen koko ikäni elänyt pelon ja
turhautumisen kierteessä, se ei koskaan lopu”, Illusia huokaa.
”Kunpa voisin vaikuttaa itse edes johonkin.”
”Sinähän vaikutatkin. Katso minua.
Sinä parannat minut. Sinä osaat käsitellä edhaa. Olet tehnyt
hienon valinnan pysyä suojelijana.”
”Se on ainoa asia, johon olen
pystynyt itse. Siitäkin olen saanut kärsiä.”
”Muistathan, että vaikka teet
tärkeää työtä piirissä, voit ajatella myös itse. Sinun ei aina
tarvitse tehdä niin kuin Yvonne sanoo. En tiedä mitään ikuisista
olennoista, mutta uskon, että heidän on vaikeaa nähdä maailmaa
kokonaisena, koska ovat eläneet niin pitkään. Sekä hersin keskus
että Yvonne ovat olentoja, jotka olettavat asioiden olevan tietyllä
tavalla vain, koska ne ovat aina olleet niin. Maailma muuttuu,
Illusia. Luota siihen.”
Illusia vetää syvään henkeä.
Pelko juoksee hänessä yhä, katkaisee hengitystä paikoitellen. Hän
on liian herkillä liikkuakseen mihinkään Jeremian lämpimien
käsien luota. Hän antaa miehen pysyä lähellään, koskettaa,
tehdä hetkestä hieman turvallisemman elää.
”Illusia”, Jeremia kuiskaa
lopulta, pitäen vielä kätensä naisen kasvoilla, ”oliko sinun
veljesi se, joka synnytti pelon sinussa? Hänkö sai sinut karttamaan
kaikkia miehiä?”
Illusia vetäytyy säpsähtäen. Tuoli
kirahtaa puulattiaa vasten.
”Anteeksi.”
”Ei, älä pyydä anteeksi.”
Illusia pudistaa päätään. Pää tuntuu tukkoiselta, kyyneleet
ovat voittaneet hänet. ”Minun on korkea aika puhua siitä.”
Jeremian kyky lukea Illusiaa ei enää jaksa yllättää häntä.
”Veljesi vuoksiko sinä valitsit
edhan, elämän ilman fyysistä kontaktia?”
Illusia katsoo Jeremiaa kuin tämä
puhuisi vierasta kieltä.
”Hän ei satuttanut minua
fyysisesti. Ei lyönyt eikä… eikä muutakaan.”
Jeremia nyökkää. Mikään miehessä
ei esitä kysymyksiä.
”Eikö tämä hämmennä sinua?”
Illusia kurtistaa kulmiaan. ”Etkö kyseenalaista, miksi olen
tällainen, vaikka minua ei ole koskaan satutettu?”
”Väkivaltaa on monenlaista.”
”Ei Eldithissä. Täällä
myrkylliset sanat eivät merkitse mitään.”
Illusia vetää tuolin takaisin sängyn
viereen, huokaisee syvään ja ristii kädet syliinsä. Häntä
hävettää voimakkaat reaktionsa, jokainen niistä.
”Kun Karl oli seurassani muiden
nähden, hän kehui, kuinka kaunis ja iloinen sisar hänellä on”,
Illusia sanoo. Hymy käväisee kasvoilla kuin läikähdys
auringonvaloa. ”Hän kertoi, miten kykenevä olin, tuli aina kiinni
minuun, pörrötti hiuksiani ja nauroi. Karl oli kuin kukka, kaunis
ja miellyttävä, hän ei koskaan sanonut pahaa kenestäkään.
Naureskeli kenties ystäviensä kanssa, mutta ei koskaan
pahantahtoisesti. Hän teki itsestään tarkoituksella sellaisen –
miellyttävän, mutta irrallisen, kukaan ei koskaan saanut hänestä
kiinni. Karl oli kuin järvi, josta näki läpi kykenemättä
löytämään mitään persoonallista.”
Jeremia vetäytyy vasten hirsiseinää.
Hän antaa Illusian puhua koskematta tähän lainkaan. Joskus
koskeminen ei ole turvallista, jos haluaa antaa toiselle tarpeeksi
tilaa.
”Mutta kun olimme kaksin…”
Punaiset hiukset heilahtelevat ilmassa Illusian pudistaessa päätään.
Hän tarttuu mekkonsa vihreään kankaaseen, puristaa sen sormiensa
väliin. ”Hän ei antanut minun olla. Hänen sanansa olivat joskus
pelkästään väheksyviä, täynnä silkkaa inhoa. Sen kestin.
Pystyin nielemään ajatuksen siitä, että veljeni olisi halunnut
nauraa haudallani. Hänellä oli kuitenkin myös tapana sanoa
toisenlaisia asioita, syyllistää ja pilkata sanomatta sitä
suoraan… Äänenpainot voivat saada haluamaan kuolemaa. Tietyt
yskähdykset, vihellykset… Se oli kuin hersin aiheuttamaa pahuutta.
Kukaan ei olisi koskaan uskonut minua. Mitä pelottavaa siinä voi
olla, että oma veli viheltää tuttua sävelmää? Tai siinä, kun
hän kehuu samoin sanoin kuin kylän nuoret miehet, käyttää
tismalleen samoja ilmaisuja saaden minut ymmärtämään, etten
ansaitse ainuttakaan hyvää sanaa osakseni?”
Rystyset ovat muuttuneet valkeiksi.
Illusia joutuu irrottamaan mekostaan.
”En ole kertonut kenellekään. En
edes Lovisalle. Ei kukaan ota tällaista kipua tosissaan, koska se ei
näy minussa haavoina. Mutta Jeremia, minä pelkään ihmisiä, niin
miehiä kuin naisiakin. Pelkään jokaista vierasta äänenpainoa,
kehua, moitetta… Ne kaikki ovat aseita minua vastaan. Ne kaikki
muistuttavat minua Karlista. Hänen punaisista hiuksistaan,
samanlaisista kuin minulla. Leveästä hymystä veistoksellisilla
kasvoilla. Kaikki tässä maailmassa kaiuttaa hänen olemassaoloaan,
vaikka hän oli se, joka haudattiin.”
Vasta, kun Jeremia tunnistaa Illusian
asennosta tämän lopettaneen, hän uskaltaa avata suunsa. Lohtu ei
auta. Toisen murskaama ihminen ei koskaan nouse pelkällä armolla.
Myrkyllisten sanojen luihin kirjoittamat vitsaukset pysyvät tiukasti
kiinni, muttuvat ainoaksi todellisuudeksi. Jeremia ei tiedä
sellaisesta mitään, mutta ymmärtää, ettei Illusian kipua voi
mitätöidä. Se on muuttunut naisen koko maailmaksi.
”Mihin hän kuoli?” Jeremian
kirkas ääni tuo mukanaan muistoja. Maahan lasketun ruskean arkun,
multakummun, raskaan kiven merkkinä joskus vuolaana virranneesta
elämästä. Hautaan laskettiin pojan ruumiin ohella kaikki tämän
koskaan päästämät sanat. Illusian kipu painettiin mullan alle.
”Karl oli yksi yön lapsien iskuihin
kuolleista”, Illusia huokaa. ”Yksi ensimmäisistä.” Jeremia ei
sano mitään. Hän tietää, ettei Illusia ole vielä lopettanut.
”Minä en ole kertonut kenellekään
myöskään siksi, ettei kukaan voisi kuvitella sen olleen minä,
joka Karlin tappoi. Vaikka kukaan ei olisikaan uskonut minun
kärsineen, joku olisi voinut kuvitella, että tapoin veljeni
silkasta vihasta häntä kohtaan.”
Jeremia etsii Illusian katsetta.
Nainen pysähtyy hetkeen, antaa pelkonsa tapailla Jeremian lämpöä.
Hän on valinnut oikean ihmisen. Mikään Jeremiassa ei käske häntä
juoksemaan pakoon.
”Mutta minä en tappanut Karlia”,
Illusia sanoo hiljaa, katsoen Jeremiaa silmiin. ”Minä olisin
mieluusti ollut se, joka näkee viimeisenä hänen hehkunsa
himmenevän. Mutta ei, hersi ehti ensin, yö sai omansa. Kenties Karl
ansaitsi lähteä siten.”
Jeremia ojentaa kättään. Se liikkuu
jo normaalisti, haavat ovat alkaneet hellittää. Illusia tarttuu
käteen.
”Uskotko sinä minua? Uskotko, että
sanat voivat viiltää veitsen lailla? Minun on joskus mahdotonta
uskoa siihen. En vieläkään täysin ymmärrä, miksi minuun sattuu.
En hahmota kokeneeni mitään väärää.”
”Hän halusi sinun uskovan, että
tunteesi eivät ole oikeutetut.”
”Mutta kukaan kylässä ei uskoisi
minua. Tällainen ei ole kenellekään väkivaltaa.”
”Ei mikään muukaan tunnu olevan.
Ajattele Lovisaa. Tämä kylä hirtti syyttömän naisen, jota
kohtaan oltiin toimittu väärin. Täällä kenelläkään ei ole
oikeuksia.”
Jokin Jeremian sanoissa lämmittää
Illusian sisintä enemmän kuin yksikään auringonnousu. Kehon
laitoihin törmäillyt pelko rauhoittuu, lakkaa läikkymästä. Sisin
hiljenee, sydän ei enää tao kipeästi. Illusia nousee tuolilta,
istuutuu Jeremian viereen ja vie kehonsa aivan tämän kylkeen. Hän
painaa päänsä Jeremian olkaa vasten. Mies uskaltautuu silittämään
Illusian punaisia suortuvia.
He eivät liiku pitkään aikaan.
Silmät suljettuina, kehot pelosta tyhjennettyinä he nojaavat
toisiinsa. Ymmärrys hehkuu kehosta toiseen, kosketus pitää heidät
kiinni sen lämmössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti