Lumo: luku 13

Luku 13: Veli

Metsä ei kysy mitään. Se ei ihmettele eikä syytä, kun Niila kävelee hiljentääkseen huudot sisällään. Kynttilän valaisema yö on jäänyt jo toisen yön taakse, Niilaa vedetään kauemmas näkemästään. Mitä pitempään hän pysyy hiljaa, sitä pahemmalta kertominen tuntuu. Niila on nähnyt äitiään, puhunut hänelle, mutta ei ole maininnut sanallakaan siitä, mitä näki hänelle tehtävän.

Edellinen yö tuntuu paineena silmien takana. Niila muistaa itkeneensä. Hän ei muista tarkkaa syytä. Oli laituri, Inje, puhe haaveista ja velvollisuuksista. Oli kipu kaikesta siitä, mitä äidille tehtiin. Kaikesta siitä, johon Niila itse on jo tottunut. Niila muistaa levottomuuden sisällään, vieraan miehen kauniit kasvot ja lämpimät silmät. Illusian vartioimassa miestä.

Niila raahautuu sukunsa puun juurelle, painautuu sen vanhaa, kaiken nähnyttä runkoa vasten ja hengittää sisäänsä sen kaarnaa. Puulla on raju historia, eikä Niila ole vielä koskaan aiemmin joutunut turvaamaan sen kovaan pintaan. Vasta nyt, elämän toivottomuuden käydessä päälle, hän hivelee pintaa kuten Esther aina tekee. Niila ymmärtää, miksi tyttö saa lohtua puusta, ajatuksesta siitä, että voisi koska tahansa heilauttaa itsensä sen jatkoksi.

Niila ei ole luovuttaja. Silti hän tarvitsee hetken, jolloin painautua luontoa vasten, tuntea sen ottavan hänet vastaan viallisena ja keskeneräisenä. Väsyneenä. Koskiessaan puun pintaa Niila ei huomaa, että hänen taakseen on kävellyt tyttö, joka puun seurana useimmin on. Esther saapuu paljasjaloin, vaikka maa on vielä kylmä.

”Hei, Niila.”

Poika säpsähtää ja ottaa automaattisesti askeleen pois päin puusta. Hän vie kädet eteensä kuin kutsuakseen edhaa avukseen.

”Minä tässä. Esther vain.” Tytön ääni on hauras, mutta ei samalla tavalla kuin aiemmin. Esther tunnistaa maan jalkojensa alla ja tietää, kenelle puhuu. Se ei ole aina odotettavissa.

”Hei, Esther”, Niila tervehtii voimatta hiljentää sydämensä pelokasta sykettä. Jokin hänessä oli valmis pakenemaan lähestyvää ihmistä. ”Mitä sinä täällä teet?” Poika katsoo puun korkealle kohoavaa latvaa kuin syyllistäen sitä. ”Et kai…”

”Ei, en minä sitä”, Esther vastaa, vaikka hänen hymynkareensa kertoo toisesta. ”Minä seurasin sinua. Sinä et ole kunnossa.”

Esther kävelee lähemmäs ojentaen ohuita käsiään kuin puunoksia. Hän vie kämmenensä Niilan kasvoille, kurottaa, sillä poika on häntä paljon pitempi.

”Mikä on?”

”Esther, minä…”

Niila ei voisi koskaan kertoa. Ei Estherille. Tyttöä pidetään kylän suojissa kuin häkkieläintä. Hänen häkkinsä on metsä vihreine lehvineen, pitkine polkuineen ja helisevine öineen. Häkki on kaunis, rakastettava. Esther pidetään siinä vain, koska muualla Kaloniassa hänen kaltaisensa pistettäisiin kylmän metallin sisään. Eldithissä tytön hiukset leikattiin ja hänet merkittiin siten ikuisesti erilaiseksi. Niilan isä antaa julmuutensa juosta vapaana metsissä ja kutsuu sitä armoksi.

He kaikki ovat vankeja, joka ikinen Eldithissä. Kylä on sitoutunut itseensä, edhaansa, jäänyt kehityksen ulkopuolelle, vaikka kaikki alun alkaen lähti juuri Eldithistä, portin luota. Kukaan ei todella lähde kylästä. Ei ole tarvetta. Niila tietää, että Lovisalla oli tarve. Hän halusi nähdä koko maailman. Kenties siksikin hän petti piirin jakaessaan tietoa kuningattarelle. Niila ei osaa olla kuolleelle naiselle vihainen, sillä syvällä sydämessään hän tietää toivovansa samaa. Vapautta, viileää tuulta pitkissä hiuksissaan, kuivan maan tuntua jalkojensa alla. Siellä hän voisi itse päättää, kuka on.

Niila katsoo Estherin riutuneita kasvoja, vie kädet tämän omille ja hymyilee vaisusti. Hän tietää kuuluvansa Eldithiin, vaikka muualta saapuneen Jeremian puhe onkin herättänyt hänessä jälleen kaipuun pois. Niila pitää Estheristä kiinni, varoo puristamasta liian lujaa. Hänkin huomaa kohtelevansa tyttöä kuin haurasta, auringonvalolta välttynyttä taimea.

”Minä olen vain hivenen haikealla tuulella, ei sen kummempaa.” Hymy Niilan kasvoilla paikkaa epäkohdat. Sen on pakko.

”Miksi sinun silmäsi sitten näyttävät niin surullisilta?”

Niila irrottaa otteensa Estherin kylmistä käsistä. Hän hipaisee puun pintaa, etsii karheasta kaarnasta vastauksia.

”Esther… Mitä sinä toivoisit itsellesi, jos saisit toivoa?” Kysymys on vain hatara keino yrittää paeta vastaamista.

Esther näyttää yllättyneeltä. Niila on jo oppinut lukemaan hänen hauraita, herkkiä piirteitään. Kulmattomat kasvot, lommolle painuneet posket ja suuret silmät näyttävät suurimman osan ajasta vain hämmentyneiltä tai kärsiviltä. Niila on viettänyt riittävästi aikaa tytön kanssa oppiakseen tämän eleitä. Hän on uskonut tyttöön tarpeeksi.

”Minä…” Esther vetäytyy Niilan läheisyydestä, vie kädet kehonsa suojaksi. ”Minä haluaisin vain perheen. Turvan. Elämän ilman… tätä.” Tyttö osoittaa rintaansa, kohtaa, jossa sydän sykkii.

”Sattuuko se vieläkin?”

”Se ei koskaan lakkaa sattumasta. Joskus se on vain hiljaisempi.”

Syy, joka saa Estherin menettämään itsensä, huutamaan ja muuttumaan toisenlaiseksi, vähemmän ihmismäiseksi, on Estherin sisällä. Kyläläiset ovat nimenneet tytön hulluksi, mutta Yvonne uskoo, että syy tämän kivuissa on muualla kuin tytön mielessä. Esther ei ole mielipuoli. Niila näkee tytöstä, että tähän sattuu. Jokin vääntää häntä eri suuntiin, riehuu hänen sisällään kuin tuuli.

”Minullakin on toive. Joskus minä tahtoisin vain elää itselleni”, Niila huokaisee. ”Kenties siksi sinä näet silmissäni surua.”

”Etkö sinä sitten tee niin? Eikö… edha olekaan se, mitä haluat?” Niila tietää surun tytön sanojen takana. Esther on jo vuosia kuvitellut, että tulemalla paremmaksi edhassa hänen kipunsa lakkaisi. Että hän tulisi joksikin toiseksi.

”On”, Niila huokaa, ”on se. Mutta olisinko minä valinnut sen, jos se olisi ollut valittavissani? Olisinko syntynyt ainoaksi mieheksi, joka osaa käsitellä sitä? Entä olisinko halunnut kylänjohtajan pojaksi, seuraavaksi Abelin suvun tyranniksi, joka ei voi koskaan poistua Eldithistä, ei koskaan nähdä auringon laskevan aron taa?”

Esther pysyy hiljaa. Tytön olemus lyhistyy kasaan. Hetken Niila pelkää aiheuttaneensa Estherille kohtauksen, jota hän ei osaisi tytön puolesta hillitä.

”Älä lähde pois”, Esther sanoo aavistus itkua äänessään, ”älä lähde, sinä olet tärkeä osa piiriä, sinua tarvitaan. Sinua rakastetaan. Minä en halua, että sinä lähdet pois. Haluatko sinä oikeasti jättää meidät?”

Tytön suru saa Niilan miltei kieltäytymään. Vain puun vahvaan, haavaiseen kylkeen nojaaminen pitää hänet rehellisenä. Valheet eivät auttaisi Estheriä.

”Joskus minä haluaisin kokeilla elää vapaana, ilman vastuuni tuomia kahleita”, Niila huokaa, ”mutta se ei tarkoita, etten rakastaisi kaikkea täällä. Eldith on minulle kaikki. Rakastan sen sankkoja metsiä ja pieniä järviä. Rakastan kylääkin, piiriä, kaikkia minulle tärkeitä ihmisiä.” Niila nielee lopun lauseesta. Esther ehtii nähdä hänen raottavan suutaan ja sulkevan sen.

Rakastan tätä paikkaa ja minulle tärkeitä ihmisiä, mutta se ei riitä. Minä haluan nähdä maailman. Minä haluan tuntea olevani vapaa, haluan tehdä päätöksiä, hyviä tai huonoja, kunhan ne vain olisivat omiani.

Niila irrottaa otteensa puusta ja kävelee Estherin luo. Tytön silmät ovat suunnattomat ja siniset, miltei tyhjät, silti täynnä tunnetta. Hauras, pieni olento. Niila vetää Estherin syliinsä kuin sisaren. Hän sivelee käsillään tämän ajeltua päätä, kunnes tuntee Estherin sydämen sykkeen rauhoittuneen omaansa vasten. Hetken hän vain pitelee tyttöä, odottaa, että tämä on valmis päästämään irti. Kun hän irrottautuu kosketuksesta, hän huomaa Estherin hymyilevän.

”Olethan sinä varmasti kunnossa? Ethän lähde pois?”

”En lähde”, Niila kuiskaa, ”en lähde, minä lupaan sen. Voit olla rauhassa.” Niila silittää kertaalleen Estherin päätä vain nähdäkseen tämän hymyilevän. Sitten hän kääntyy kohti rakkaalle järvelleen vievää polkua ja jättää tytön taakseen. Hymy pysyy kasvoilla vain niin kauan, kun Esther saattaa sen vielä niiltä lukea. Polku kapenee, katoaa pian kokonaan. Kevään silmut aukeavat Niilan edessä. Tuttu järvimaisema on ennallaan. Laiturilla istuu jo joku ennen häntä.

Inje on ristinyt jalkansa ja viittoo Niilalle kuin olisi odottanut häntä saapuvaksi. Niilan askeleet saavat uudenlaisen rytmin. Enää hänen ei tarvitse kiirehtiä. Laituri on jo varattu. Siltikään Niila ei pysähdy. Jos Inje odottaa häntä, tällä täytyy olla hyvä syy tehdä niin.

Niila istuutuu Injen viereen tervehtimättä häntä. Hetken mielijohteesta hän riisuu kenkänsä ja sukkansa ja upottaa jalkansa veteen. Vesi on talven jäljiltä kylmää, mutta Niila ei värähdäkään.

”Et ole vieläkään saanut puhuttua äidillesi.”

Niila pudistaa päätään.

”Etkä sille Melisenden miehelle.”

”Olen”, Niila henkäisee, ”olen minä. Sehän minua pelottaakin. Minä haluan tietää yhä vain enemmän maailmasta, jossa hän elää.”

”Emmeköhän me kaikki. Jokainen tässä kylässä toivoo sisimmässään toisenlaista elämää.”

”Ei jokainen.”

”Mutta sinä toivot.”

Inje kääntää kasvonsa Niilaan päin, hymyilee leveästi vain houkutellakseen Niilakin hymyilemään. Pojan suu pysyy hiljaisena viiruna.

”Ajatella, mitä kaikkea hersi näyttäisikään sinulle, jos se löytäisi sydämesi ja viettelisi sinua luokseen. Sinun sydämessäsi mahtaa olla paljon kaikkea, jota et voi koskaan löytää edhasta.”

”Minä en kuulu hersiin. Tiedän, että se koettelee joskus jokaista, mutta minä en kuulu sen luokse.”

Inje ei enää katso suoraan Niilaan. Hän seuraa pojan kylmässä vedessä heiluvia jalkoja.

”Ehkä niin.”

Sitten Inje siirtyy Niilan vierelle riisuen omatkin kenkänsä.

”Joku muu sen sijaan kuuluu hersiin, ja teidän piirinne on korkea aika hyväksyä se.”

Niila kurtistaa tummia kulmiaan.

”Sinä puhuit hänen kanssaan aivan äskettäin. Minä kuulin.”

”Ei. Esther on turvassa itseltään vain piirissä, hän tuhoutuu, jos hersi saa hänet. Minä en anna sinun viedä häntä.”

”Et kuitenkaan voi kieltää, etteikö siskosemme kuuluisi oikeasti minun rinnalleni sinun sijastasi. Sinun äitisi on se, joka ei kyennyt ottamaan vastuuta valinnoistaan.”

Niila hätkähtää, miltei horjahtaa laiturilta veteen. Vanhat, nuoremman sukupolven hartioille heitetyt synnit horjuttavat häntä hetken, ravistelevat sisältä muistuttaen, etteivät tulisi tekemättömiksi vaikka ne hautaisi mustaan multaan.

”Sinä et kerro Estherille. Hän saattaa kärsiä orpoudestaan, mutta hän kärsisi suunnattomasti enemmän aidosta taustastaan.”

Hymy Injen kasvoilla ei ole enää lainkaan hyväntahtoinen. Tähän Injeen Niila on tottunut.

”Kuulitko, miten hän kuvaili kipujaan jälleen? Rakas siskomme tahtoo vain perheen, maailman ilman kipua. Sinä et kykene olemaan hänelle perhe, mutta miksi minä en saisi yrittää?”

”Sinua ei kiinnosta sama veri. Sinua kiinnostaa vain hyöty.”

Inje puskee Niilaa veljellisesti olkapäälle.

”Sinä et kiinnosta minua vain hyödyn vuoksi. Sinä olet paras ystäväni vain, koska olen aina pitänyt sinusta.” Inje vie äkisti kätensä ystävänsä kasvoille ja antaa pojalle suudelman poskelle kylmillä huulillaan. Niila ei värähdäkään. Hän tuntee Injen leikit. Hän on tottunut olemaan tätä lähellä, mutta on ymmärtänyt jo vuosia sitten, ettei Inje tarvitse ihmisiä lähelleen. Inje on luopunut sellaisista tarpeista kauan ennen yhdenkään nykyisen kyläläisen syntymää. Niila on poikkeus siinäkin. Ainoa, joka on todella päässyt iholle.

”En silti anna sinun kertoa Estherille. Hän on aivan liian hauras kuullakseen totuuden, se saisi hänet taipumaan hersiin.”

Inje ei sano mitään.

”Ei. Sinä et voi tosissasi kuvitella voivasi hyötyä Estheristä. Se ei menisi niin kuin kuvittelet, olen nähnyt hänet läheltä, hän on hauras, hauras, Inje!”

Niilan kasvoilta paistaa silkka järkytys. Hän on joutunut kulkemaan monen tuntemuksensa läpi edellisinä päivinä, mutta huoli ja kauhu Estheristä kirivät yllättäen korkeimmalle.

Niila on jo vuosia kantanut Injen kanssa yhteistä salaisuutta. He ovat aina olleet läheisiä, mutta sama salaisuus on sitounut heidät yhteen uudella, kieroutuneella tavalla. Muutamia vuosia sitten, silloin, kun yöt olivat vielä hiljaisia, Inje sai kuulla jotakin, joka liitti hänet useampaan kohtaloon. Side, joka sekä murskasi että antoi toivoa. Totuus kylään tuodun orvon tytön taustasta teki Injestä veljen ja täten vastuullisen totuuden kantamisesta.

Vain muutama vuosi Niilan syntymän jälkeen hänen äitinsä Sylvia vaipui epätoivoon. Inje ei koskaan kertonut Niilalle, miksi niin oli käynyt. Nyt, kun Niila on vasta nähnyt käden kohoavan ja naisen lyhistyvän, hän kuvittelee ymmärtävänsä äitinsä valintaa. Sylvia juoksi metsään, antautui sen olennon käsivarsille, josta itse varoitti kylän nuorimpia lapsia. Kaarnan, hersin keskuksen.

Sylvian epätoivosta, surusta ja niiden aiheuttamasta retkahduksesta syntyi Esther. Niila ei tiedä ensimmäisistä vuosistaan mitään, mutta on saanut kuulla äitinsä olleen vuoden poissa kylästä. Hän palasi sieltä pysyvästi erilaisena, rikkinäisempänä, mutta yhä vahvana kylänjohtajan vaimona. Vain Inje ja Niila tietävät, että ollessaan poissa Sylvia synnytti tytön, joka jäi isänsä hoiviin.

Kun Esther löydettiin metsästä, hän oli jo miltei viiden kesän ikäinen. Hän osasi puhua, mutta hänen puheensa katkeili kuin suunnaton kipu olisi leikannut sen poikki. Lapsi puhui voimasta sisällään, kipinöistä, jotka tanssivat puissa ja nauroivat. Miehestä, jonka kasvot olivat kaarnasta ja ääni kuin maan sisältä. Kyläläiset pitivät pienen tytön tarinoita satuina ja kasvattivat tämän osaksi Eldithiä. Iän myötä Estherin kivut kasvoivat, hänessä oli jotakin, joka ei koskaan aivan täysin ollut paikallaan. Sylvia ei koskaan osoittanut pienimmälläkään eleellä liittyvänsä orpoon, metsästä löytyneeseen tyttöön mitenkään. Jälkikäteen Niila on yrittänyt ymmärtää ja antaa anteeksi. Nyt hän tietää, että hänen äitinsä pelkäsi.

Siten Inje kuuli tarinan isältään, Kaarnalta, Yvonnen rakkaalta varjolta, hersin keskukselta. Ja sellaisena hän välitti tarinan Niilalle, parhaalle ystävälleen, joka jakoi hänen kanssaan sisaren. Vuosia he ovat katsoneet tytön perään kumpikin omalla tavallaan. Suojellen ja varjellen he ovat tehneet Estherille polkua, joka häneltä syntymässä evättiin.

Niila ei kykene enää heiluttamaan jalkojaan vedessä. Hän vetää polvensa ylös ja katsoo Injeä silmiin. Kaikkien vuosien jälkeen Inje on vieläkin valmis toimimaan oman sydämensä tahdissa, päättämään itse, mikä Estherille on parasta. Niila ei voi katsoa sellaista ihmistä silmiin tuntematta katkeruutta.

”Minä en ole äitini”, Niila sanoo. ”En voi paljastaa jotakin sellaista, joka voi saattaa hänet hengenvaaraan. Hänen menneisyytensä ei ole minun kerrottavissani. Jos koskaan kerrot Estherille, sinun täytyy pitää huolta siitä, ettei äitini osuus paljastu sanallakaan.”

”Sinä olet pelkuri. Esther voisi varmasti paremmin, jos hän tietäisi, että olet hänen veljensä.”

”Älä yritä syyllistää minua tästä. Tiedät kyllä, millaisessa vaarassa äitini on isäni käden alla.”

”Sinä sait tietää siitä vastikään, et voi mitenkään tietää kaikkea.”

Niila pudistaa päätään. Ilme hänen aina niin lempeillä kasvoillaan kovenee.

”Minä tiedän, miltä tuntuu elää isän väkivallan helmoissa.”

Hetken mielijohteesta Niila napittaa liviinsä auki ja kiskoo pellavaisen paidan yltään. Hän ei ole ollut Injen seurassa paidatta useaan vuoteen. Suuret, valkeat juovat juoksevat Niilan kapeassa selässä ja käsivarsilla. Rintakehään on painunut jälkiä jostakin Injelle tunnistamattomasta.

”Minä tunnen isäni”, Niila sanoo vetäen paidan takaisin ylleen, ”enkä aio saattaa äitiäni vaaraan kertomalla hänen kytköksestään Estheriin. Niin paljon kuin tytöstä välitänkin, en vain kykene tekemään niin.”

Inje ei sano hetkeen mitään. Hän tuijottaa Niilan piirteitä kuin tarkastelisi kaikkea uudelleen väkivallan valossa. Valkeat viirut pysyvät hänen luomillaan, vaikka Niila on jo vetänyt paidan niiden päälle.

”Olen pahoillani.” Injen pää on kääntynyt laineisiin. ”Minä aion kertoa Estherille hänen suhteestaan isääni.”

”Se voi käännyttää hänet hersiin.”

Inje ei sano mitään.

”Sitäkö sinä haluat?”

”Estherin sisällä ei aiheuta kipua toinen persoona, hulluus tai mikään muu kyläläisten satuiluista. Hän on syntynyt hersi sisällään, se hänen sisällään juoksee! Sinä tiedät sen itsekin. Tytöllä ei ole muuta mahdollisuutta kuin taipua hersiin, se on kirjoitettu häneen.”

Inje vetää jalkansa lähelle keskivartaloaan kuin pieni poika. Hetken Inje näyttää niin pieneltä ja haavoittuvaiselta, että Niila joutuu harkitsemaan, koskeeko ystäväänsä palauttaakseen tämän takaisin tavalliseen olotilaansa. Injen kuuluu hymyillä tyhjin silmin. Hän ei näytä itseltään painuessaan hieman sisäänpäin.

”Ja mitä äitiisi tulee, Niila, minä olen aidosti pahoillani. En voi pakottaa sinua saattamaan häntä vaaraan”, Inje huokaisee. Äänensävy ei ole lainkaan hänelle ominainen. Se on lasinhauras, kevyt kuin pieni laine, joka törmää laituriin. ”Äidit vaikuttavat meihin eniten tässä maailmassa. Isät ovat hyödyllisiä, mutta heidän roolinsa äiteihin verrattuna on varsin mitätön. He voivat ohjata, mutta eivät koskaan langettaa samanlaista tuomiota kuin äidit. Äidit ovat kaikki pohjimmiltaan pahoja. Jos he päättävät olla rakastamatta, mikään ei voi enää pelastaa lasta. Tuomio annetaan vain kerran. Sitä ei voi perua. Jos lapsi huomaa, ettei äidin silmissä ole rakkautta, se ei tule niihin myöhemminkään. Vain äidit voivat tuhota lapsensa täydellisesti.”

Jokaisen sanan myötä Inje kyyristyy hieman lähemmäs itseään, käpertyy pieneen kasaan. Sitten hymy palaa pisamaisille kasvoille. Tuulenvire heiluttaa punaisia kiharoita, Injen katse harhailee, palaa sitten Niilaan. Silmät ovat jälleen tyhjät. Hetki on ohi.

”Anteeksi”, Inje sanoo pudistaen päätään, ”anteeksi, minä en yleensä harrasta tällaista. Sinun ei ole pakko kuunnella. Tämä ei liity mitenkään sinuun ja Sylviaan.” Inje painaa hetkeksi päänsä Niilan olalle, antaa sen levätä siinä. Hän sulkee silmänsä. Niila ei sysää Injeä pois, hän antaa ystävänsä olla hetken se pieni poika, joka hän ei koskaan saanut olla. Hän vie sormensa Injen punaisiin kiharoihin, silittää vain hetken. Sitten Inje nousee, nauraa sävytöntä nauruaan ja taputtaa Niilaa samalle olalle, johon hetki sitten nojasi.

”Kiitos, Niila”, Inje sanoo naurunsa lomasta. Niila ei tiedä, mistä poika kiittää häntä. ”Me puhumme Estheristä vielä. Puhu sinä äitisi kanssa. Teidän täytyy kuroa kasaan kaikki kuluneet vuodet, sillä teille se on vielä mahdollista.”

Inje kääntyy, vavisuttaa laituria askelillaan ja katoaa puiden sekaan. Aurinko leikkii laineilla, Niila ei tiedä, mihin katsoa. Kaikki on hetkessä kovin kirkasta. Poskelle juokseva kyynel on vain pisara valoa.