Kaikki anteeksi

 (Ajalta ennen Valosta annettua)

SV: väkivalta

Juliuksella on leveät hartiat ja kapea vyötärö. Katselen, kuinka hän makaa sängyllä vailla peittoa ylävartalonsa päällä ja nukkuu niin syvää unta, että rinta kohoilee. Hän on yöpynyt luonani vain muutamia kertoja, ja se tuntuu yhä yhtä suurelta, sillä kukaan ennen häntä ei ole tehnyt niin. Kukaan ennen häntä ei ole saanut kietoa käsiään ympärilleni ja suukottaa päälakeani ennen nukahtamista. Hän ei tiedä sitä. En ole kertonut sitä hänelle, mutta uskon, että hän on jo arvannut. En halua hänen ajattelevan, että tämä on erityistä. Totuus on, että minäkään en tiedä, mitä tämä on. Hän on niin kovin lämmin. Niin lämmin, että siihen voi hukkua.

Aina, kun Julius herää, hän näyttää eksyneeltä linnunpoikaselta ennen kuin näkee minut. Sitten hänen kasvoilleen leviää sama hölmö, suloinen hymy. Hän näyttää aivan liian onnelliselta herätessään vierestäni.

”Huomenta”, Julius sanoo unen pehmentämällä äänellä. ”Olitkin jo hereillä.”

Hän vetää peittoa päälleen kuin ei olisi aikeissakaan nousta vielä.

”Haluat minut varmaan taas pois nurkistasi.”

Niin minä yleensä toimin. Kukaan ei saa koskaan jäädä. Mutta nyt raotan peittoa, kömmin Juliuksen viereen ja sipaisen hänen pehmeitä hiuksiaan. Hän hymyilee entistä leveämmin.

”Wilhelm…”

”Mmh?”

”Sinä olet niin kaunis.”

En koskaan osaa vastata tällaisiin sanoihin. Joskus sanon hänelle, että tiedän, ja huiskautan hiuksiani, mutta se ei tunnu enää oikealta, Julius on nähnyt jo liikaa. Sen sijaan menen lähemmäs, annan hänen suudella minua. Hän tekee sen hellästi, niin hellästi, että pelko läikähtää rinnassani ja miltei riuhtaisen itseni irti. Kukaan ei koskaan ole kanssani näin lempeä. Pitäisi juosta. Pitäisi paeta ennen kuin uppoan.

Emme syö yhdessä, siihen vedän rajan. Julius pukee päällensä ja löydämme itsemme jälleen eteisestä. Hän vetää pitkän takkinsa ylleen ja valtava aalto juoksee ylitseni. Hän menisi pois, veisi lämpönsä kauas minusta. Ei, älä mene. Tahdon sinut.

Julius katsoo minua pitkään ovelta. Tahtoisin huutaa, että älä mene, älä mene vielä, mutta en tiedä, mitä tekisin, jos hän jäisi. Miten reagoisin, jos hän nyt istuutuisi ruokapöytään, nauraisi ja katsoisi minua kuin olisin hänelle joku, jolla on merkitys? Pelottaa. Se on liikaa. Aivan liikaa, en kestäisi sitä.

”Nähdään taas, herra Alden”, Julius hymähtää.

Jään tuijottamaan häntä. En pysty hymyilemään. En tahdo, että hän menee.

”Hmm?”

Julius tulee takaisin eteiseen, kallistaa päätään. 

Jumalauta. Älä mene. Tahdon juoda sinut kuiviin.

Julius tulee iholle, sipaisee varovasti poskeani. Värähdän. Kohotan päätäni, raotan huuliani, katson häntä kuin odottaisin armoniskua. Hän vie kätensä vyötäisilleni ja suutelee pitkään. Kiedon käteni hänen kaulalleen, roikun hänessä kuin rakastettu. Julius on niin lämmin minua vasten, en tahdo hänen lopettavan, haluan pitää hänet siinä ja hengittää häntä sisääni.

Mutta en tee niin. Saatan hänet ovelle, suljen oven enkä ajattele enää mitään.

*

Sitä jatkuu pitkään. Sellaisia me olemme toisillemme. Julius ei riko rajaa välillämme, hänen täytyy aistia, etten tahdo jäädä, en osaa, en pysty, vaikka hän on niin upea ja lempeä. Hän jää vielä moneksi yöksi. Hän käy porteillani, näkee sen jonkin vellovan ja mustan, joka sisälläni riehuu. Hän on niin lähellä, että tiedän kaiken vyöryvän yli. Minä tulen vielä iskemään tämän pojan lattiaan, näen sen, pystyn hädin tuskin karkoittamaan ajatuksen päästäni. Se pelottaa minua vähemmän kuin kuvittelin. Sellainen minun maailmani on. En voi paeta. Ajatus asuu sisälläni, ja joskus se käy toteen. Julius on niin lempeä, miltei rakastava. En kestä sellaista ilman, että pelko vyöryy yli laitojensa.

Kun eräänä iltana Julius tekee lähtöä ilman, että silittelee ja hyväilee minua, jokin sisälläni luiskahtaa pois paikaltaan. En kestä katsoa hänen pukevan takkiaan ja solmivan kengännauhojaan. Ei tänään, ei nyt, kun pelkoni täyttää joka huoneen.

”Julius. Jää.”

”Anteeksi, mutta en oikeasti voi jäädä tänään. Frida hermostuu.”

”Minä olen tosissani. Jää.” Äänessäni on sävy, joka saa minut säpsähtämään. ”Julius, älä mene tänään. Mene minä tahansa muuna päivänä, mutta älä mene tänään.”

”Wilhelm…” Juliuksen ääni pehmenee. ”Hei, onko kaikki hyvin?”

”Jää. Julius, pyydän, jää tänään.” 

Tarvitsen sinua. En selviä yöstä hengissä yksin.

Hän on polvillaan sitomassa kenkiään. Kehoni huutaa. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, enkä tahdo sen tapahtuvan, en voi hukuttaa häntäkin. Olen hukkunut jo niin monen kanssa. Ei Juliusta, Julius on puhdas, hänen kanssaan on erilaista kuin monen muun.

Mutta hän pudistelee päätään. Helvetti. Tästä ei enää nousta.

”Olen pahoillani, mutta tänään en oikeasti voi. Seuraavalla kerralla olen koko yön.”

”Nyt ei ole seuraava kerta. Minä tahdon sinun jäävän juuri nyt. Kuuntele minua. Julius… ole kiltti. Älä mene tänään. Ei tänään…”

”En voi, anteeksi, olen oikeasti pahoillani. Ei ole kyse siitä, etten tahtoisi.”

Et vain tahdo tarpeeksi.

Punaista. Näin se siis tapahtuu. Se vain kuohuu yli, hukuttaa minut alleen. Ja minä annan sille vallan. Verta vuotaa jo ensimmäisestä potkusta. Kaikki hajoaa. Ne hetket, joina Julius pitää minua sylissään, suukottaa ja sanoo, että olen kaunis. Ne, joina hän vetää minut lähemmäs ja painaa pääni rintaansa vasten ennen kuin nukahtaa. Poissa. Poissa. Poissa. Hakkaan sen kaiken pois. Hän hylkää minut. Hän ei tahdo olla kanssani, tiedän sen, enkä minä pysty koskettamaan hänen lämpöään kärventymättä hengiltä. En ymmärrä hänen hellyyttään, en ymmärrä, miksi hän tahtoo pidellä minua niin lempeästi, vaikka ei rakasta minua.

En rakasta sinua, mutta en tahdo sinua lähelleni, jos et voi elää minulle. Elä minulle. Elä.

Kaiken jälkeen vapisen lattialla Juliuksen verta käsissäni ja jaloissani. Tärisen niin voimakkaasti, etten pysty menemään lähemmäs ja tarkistamaan, että hän on hengissä. Kaikki on ohi. Kaiken tärinäni keskeltä erotan huojennuksen. Vihdoin tämä on ohi. Minun ei tarvitse pelätä hänen helliä katseitaan ja pitkiä suudelmiaan. Hän ei jää, tietenkään hän ei jää.

Ynähdys. Hän päästää ääntä. Hän elää. Helvetti. Minulla on kauttaaltaan kylmä. Menen lähemmäs, vaikka hädin tuskin tunnen raajojani.

”Julius… hei…”

Käännän hänet ympäri. Kasvot lainehtivat. Onneksi en ehtinyt hakea mitään kättä pitempää, siinä mielentilassa olisin saanut hänet hengiltä.

”Julius… meidän täytyy puhdistaa nuo…”

Hän yskii. En uskalla katsoa häntä silmiin. Tahdon kuolla. Kuolla kuolla kuolla. Älä katso minuun, jos et voi antaa kaikkeasi minulle.

”Wil...helm...”

Julius tarttuu minua olkapäästä ja kampeaa itsensä istumaan. Iskin häntä myös rintaan, näen, kuinka hänen ihonsa punertuu. Itkettää. Kyyneliä tulee jo, en pysty rauhoittuman, kaikki on pilalla, minä tuhoan jälleen kaiken.

Julius katsoo minua silmiin. Hän ei pelkää. Hänen katseessa ei ole vähäistäkään pelkoa tai suuttumusta, on kuin saisin kaiken anteeksi jo nyt. Hän sipaisee toisella kädellään poskeani, piirtää verisen janan iholleni, ja silloin murrun lopullisesti. Miltei painun sykkyrälle hänen syliinsä, menen turvaan kuten tähänkin saakka. En kuitenkaan tee niin.

Sen sijaan pysyn siinä, vain senttien päässä hänestä, enkä kosketa, en voisi, en tämän jälkeen. Hän jää siihen, vierelleni, eikä sano mitään. Me molemmat tiedämme, että tämä ei ole loppu. Tästä kaikki vasta alkaa.