Rakkaani

(Sinelmän moderni AU)

Liitu piirtää taululle kirjaimia. Yksinkertaisia oppeja, pelkkää kertausta ennen tulevaa koetta. Ja minä tuijotan vain kättä, joka pitelee liitua. Pitkiä, siroja sormia ja suonia kämmenselässä. Koko kehoani kipristelee, mitä pitempään häntä tuijotan. Opettajaani. Miestä, joka on kauniimpi kuin yötaivas, kauniimpi kuin kaikki kesän kukat.

Tunnin jälkeen pakkaan tavarani ripeästi ja huomaan osan jääneen keskustelemaan hänen kanssaan tulevasta kokeesta. Vilkaisen häntä pulpetin yli, kokeilen onneani, yritän kalastaa edes yhden katseen. Hän laskee laseja nenältään, vastailee muiden oppilaiden kysymyksiin, ja siinä se on, ohikiitävässä hetkessä, hänen pikainen katseensa minuun. Niin nopea, että sitä hädin tuskin havaitsee. Mutta minä tunnen sen koko ruumiissani.

”Rani. Varo vähän, joku keksii pian kiusata sinua”, Nori hymähtää minulle tunnin jälkeen. Paras ystäväni on pukenut vaaleanvioletin mekon ja pehmeän valkoisen villatakin. Hän näyttää niin sievältä, että minua hymyilyttää.

”Sinun poikaystäväsi on kulmakunnan pahin kiusaaja, joten enköhän minä selviä, vaikka joku saisikin tietää.”

”Noh! Johan minä olen saanut pideltyä Koraa aloillaan…”

”Niin oletkin, kiitos, en minä sitä. Tarkoitin vain, että koska hän on rauhoittunut teidän suhteenne julkistamisen jälkeen, minä tuskin saisin paskamyrskyä niskaani keneltäkään. En minä olisi varmasti ensimmäinen, jolla on orastava ihastus opettajaansa.”

”Rani hei, hys nyt, täällä on muitakin kuin me kaksi. Pidän vain huolta sinun turvallisuudestasi.”

”Tiedän”, sanon ja pörrötän Norin kiharaa tukkaa. ”Kiitos. Olet ihana. Minä pärjään kyllä.”

Pidän pienen tauon. Ajatus opettajan siroista käsistä on vielä liian lähellä.

”Jessus, sinä ihan leijut hattarapilvissä”, Nori sanoo pyöräyttäen silmiään.

”Hän oli käärinyt hihansa… Hänen kätensä olivat niin… niin…”

Nielaisen loput. Mielessäni hänen kätensä ovat jo käyneet kaikkialla, avanneet paitani napit, löytäneet kaiken sen, jota pidän piilossa häntä varten. Ota minut. Kaikki minussa. Ajattelen sinua öisin niin, etten saa henkeä.

Nori pukkaa minua lempeästi olkaan.

”Niinpä niin. Ehditkö tehdä tänään läksyjä kirjastossa?”

”Ehdin, en tahdo mennä vielä kotiin”, vastaan. Näin kaikki päivät kuluvat. Tavanomaisesti. Me elämme tavallista arkea, olemme tavallisia oppilaita, ja silti ajatukseni juoksevat muualla, maalaavat kuvia miehestä, joka ei voisi koskaan olla minun.

*

”Rani. Jäisitkö tunnin jälkeen?”

Sydämeni takoo reikää rintaani, en hetkeen näe enkä kuule, en rekisteröi mitään, mitä ympärilläni tapahtuu. Tuijotan häntä, hänen kirkkaita silmiään ja kapeita kasvojaan, enkä ole saada henkeä. Nyökkään. Se on refleksi. Hän tahtoo puhua minulle. Ajatukset juoksevat vaistomaisesti väärään suuntaan, ehdin haaveilla kymmeniä haaveita ennen tunnin loppua. Haaveet kuolevat iholleni, kun muut kulkevat pois luokasta, kun luokan ovi suljetaan ja me jäämme kaksin. Nori antoi minulle merkitsevn katseen, kenties varoituksena, mutta minä en pysty ajattelemaan sitä, minä tunnen vain pakottavan tarpeen kehossani.

Opettaja on niin kaunis. Hän riisuu lasit nenältään ja nousee ylös tuolistaan. Korkeavyötäröiset housut ja valkea kauluspaita korostavat hänen kapeaa vyötäröään, enkä malta pysyä paikoillani, kun katson häntä. Mustat, silkkiset hiukset on letitetty taakse, muutama kuriton suortuva juoksee vapaana. Tahtoisin painaa hänet pöytää vasten ja suudella kaikkialta.

”Mistä tahdoitte keskustella kanssani?”

”Edellisin esseesi herätti ajatuksia. Oletko koskaan ajatellut, että osallistuisit kilpailuun teksteilläsi? Katsopas, löysin jotakin, joka saattaisi kiinnostaa sinua.”

Hän ojentaa minulle lappusen, jossa esitellään kilpailua. Sydäntäni lämmittää. Puhui hän minulle mitä tahansa, se tarkoittaa, että hän on ajatellut minua. Hän on nähnyt lapun ja olen tullut siitä hänelle mieleen. Hänen kätensä on niin lähellä omaani, että saatan tuntea väreilyn välillämme. Se on kaikki päässäni, tiedän sen, tämä on kaikki minun harhaani, mutta nautin siitä, miten lähellä hän on, miten kaunis ja lumoava.

Hän kertoo minulle kilpailusta. Ajaudumme pian keskustelemaan niitä näitä, kuten aina teemme, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Hän on vain hyvä opettaja, siinä kaikki. Kiinnostunut oppilaistaan yksilöinä. Tämä kaikki on vain minun päässäni. Nämä säkenöivät kipinät ilmassa, kun hän on lähelläni.

Kun olen lähtemässä, opettaja sanoo nimeni.

”Minä… tuota…” Hänen katseensa harhailee. Hän sukii hiuksiaan korvan taa. Hän on niin siro ja kaunis, etten pysty katsomaan häntä pitempään ilman, että kehoni reagoi omine lupineen.

”Ah. Ei mitään.”

Hymyilen hänelle. Hän hymyilee takaisin, vaikka hän hymyilee niin harvoin. Sen ajatuksen turvin kykenen kävelemään kotiin.

Koko kehoni on tulessa. Puristan lappusta rintaani vasten, pistän sen taskuun ennen kuin avaan kotioven. Vanhempani ovat jo kotona, he istuvat katsomassa televisio-ohjelmia ja hädin tuskin huomaavat tervehtiä minua. Vedän huoneeni oven lukkoon ja ryömin peiton alle vetämään syvään henkeä. Ajatus opettajasta täyttää minut kaikkialta, kuljetan käsiäni kehollani ja muistelen hänen tuoksuaan, hänen pehmeitä sanojaan ja varovaisia katseitaan. Rakastan sinua. Rakastan sinua. Rakastan sinua.

Häpeä vyöryy ylitseni, kun ajattelen, mitä olen tekemässä. Kosken itseeni ja ajattelen miestä, jolle minä olen vain yksi oppilaista. Hän on pelkästään mukava. Niin hän on muillekin. Mutta tässä hetkessä, tässä lempeässä, pehmeässä iltapäivässä hän on ajatuksissani vain minun.

*

Talvi kuluu eteenpäin, syyslukukausi lähestyy loppuaan. Minulla ja Norilla on kiire, vielä viimeiset palautettavat työt ovat tekemättä. Opettajan tunteja on aikaisempaa vähemmän, ja minä kaipaan hänen katselemistaan, kaipaan sitä, mitä hän saa minut tuntemaan vain olemalla oma itsensä.

”Tiedätkö, Nori, hän ei enää edes tervehdi minua käytävällä”, huokaan syvään.

”Ehkä hänellä on kiire.”

”Kaikilla on. Hän on aina tervehtinyt minua, ihan aina, en muista aikaa, jolloin hän ei olisi. Sellainen hän on…”

”Eikä välillänne todella tapahtunut mitään?”

”Ei! Ei ole koskaan tapahtunutkaan ja tuskin tapahtuu. Olen nykyään hänelle kuin ilmaa.”

”Voi muru, tule tänne.”

Nori vetää minut pitkään, lämpimään syleilyyn.

”Meillä kaikilla on ongelmamme. Ehkä hän käy jotakin läpi juuri nyt.”

”Ei, Nori, hän ihan tosi tuntuu välttelevän vain minua.”

”Vain sinua? Odotahan nyt.”

”N-… niin. Kyllä hän monia muita tervehtii.”

”Oletko nyt ihan varma?”

”Nori… Kyllä sinä tiedät, miten paljon kiinnitän häneen huomiota.”

”Hitto, olet oikeassa.” Nori huokaa syvään. ”Siinä tapauksessa olen todella hämmentynyt tästä. Miksi hän välttelisi vain sinua?”

”Ehkä jokin minussa paljasti sen, miten rakastunut olen.”

Silloin minä näen hänet. Hän seisoo kauempana käytävällä, katsoo suoraan minuun, ja hänen ilmeestään tiedän, että hän on kuullut joka sanan. Hänen katseensa jäädyttää meidät molemmat paikoillemme. Hänen silmissään on silkkaa paniikkia. Pelkoa, jota en kuvitellut koskaan näkeväni niissä. Ja nyt minä itse olen sen sinne laittanut. Kun hän kääntyy ympäri ja pakenee kohti luokkaansa, minä lähden perään.

”Rani! Aiotko sinä…”

Katson nopeasti Noriin päin. Tytön ilme on häkeltynyt.

”Mitä sinä olet tekemässä?”

”Minä en vielä tiedä”, sanon ja käännyn ympäri.

Saavutan opettajan hänen luokkahuoneessaan. Vedän vaistomaisesti oven kiinni, käännyn hänen puoleensa ja jämähdän paikoilleni. Opettaja on polvillaan maassa, hänen kapeat hartiansa tärisevät ja kasvonsa täyttyvät kyynelistä. Vilkaisen ovelle. Kukaan ei tule tänne tähän aikaan iltapäivästä. Raajani ovat kauttaaltaan kylmät, minua huimaa, en saa henkeä. Mitä tapahtuu?

”O-… opettaja, minä voin selittää…”

Hän haukkoo ääneti henkeään ja tärisee. Kumarrun hänen puoleensa, yritän ymmärtää sitä, mitä todistan, mutta kauhu lamaannuttaa minut niille sijoilleni. Kaikki hetkessä on niin suurta. Hänen pelkonsa, hänen reaktionsa, se jokin, joka saa hänet tärisemään kauttaaltaan.

”Oletteko te kunnossa?”

Opettaja pudistaa päätään ja itkee. Sitä jatkuu pitkään, hän vain vapisee paikallaan ja yrittää saada henkeä. En mene lähelle, en koske häneen, sillä hän ei ole tilassa, jossa voisi antaa minulle lupaansa.

Vasta, kun opettaja saa jälleen henkeä ja nousee ylös, menen lähemmäs. Hänen kasvonsa punoittavat itkusta ja ruumiinkielensä sulkee minut kauas, mutta hän on silti kaunein kaikista.

”Antakaa anteeksi”, kuiskaan. ”Te varmasti kuulitte kaiken…”

”Ole kiltti ja sinuttele minua…”

Hymähdän. Minulla on hänelle nimi, aivan oma nimi, mutta se olisi jo liikaa tässä hetkessä.

”Rani, minä…” Hän laskee lasinsa pöydälle ja sukii hiuksiaan. Hermostunut. Miten tavattoman suloinen. ”Tämän ei pitänyt koskaan mennä näin.”

”Sinä siis todella välttelit minua.”

”Minä… Yhden kerran, kun sinä vain katsoit minua luokassa, minä… halusin koskea sinuun.” Hän joutuu likistymään aivan lähelle seinää. ”Minä menin aivan sekaisin. Kehoni reagoi ilman lupaa, ja säikähdin sitä niin paljon, että… että…”

Opettaja pyyhkii kyyneliä silmäkulmistaan.

”Menin paniikkiin. En enää uskaltanut kohdata sinua. Olen niin paha, niin väärä, olen aivan kuin hän…”

En tiedä, kuka hän on, mutta tunnistan kauhun opettajan kasvoilla. Koko kehoni on jännittynyt ja kylmä, ja tässä se tulee, viimeinen isku. Hänkin halusi minua ja pelkäsi sen vuoksi itseään. Kaikki kuvitelmani juoksevat verkkokalvoillani, huutavat nimeäni, vaativat minua tekemään jotakin.

”Se mitä sanoin Norille, on täysin totta”, kuiskaan ja hivuttaudun lähemmäs opettajaa. Hän likistyy seinään ja katsoo minuun kuin lapsi. Avuton ja pieni lapsi. ”Minulla on tunteita sinua kohtaan. On aina ollutkin. Kiinnostuin sinusta ihan omine lupineni, et antanut siihen syytä, et vietellyt minua, et ole tehnyt mitään pahaa. Minä vain hukuin silmiisi enkä päässyt enää pois.”

Hänen hartiansa vapisevat edelleen, ja menen lähelle, miltei kosketan.

”Saanko koskea sinuun?”

Hän nyökkää vaisusti, vaikka katse silmissä on yhä avuttoman lapsen. Silitän hänen olkaansa, tunnen, kuinka hän tärisee minua vasten.

”Ei mitään hätää”, kuiskaan. ”Jos olen rikkonut rajojasi, sano se nyt, niin voin kääntyä ja voimme unohtaa tämän. Tällaista sattuu. Oppilaat ihastuvat opettajiinsa. En tahdo sinulle vaikeuksia. Voin kääntyä vielä, jos tahdot sitä.”

Tai voin jäädä ja saada sinut kokonaan. Niellä pala palalta.

Kaikki opettajassa on vaikeaselkoista, hänen ruumiinsa on yksi paniikin jatkumo, mutta minä erotan, kuinka hän pudistaa päätään hienoisesti ja yrittää etsiä paikkaa käsilleen. Painaudun häntä vasten, tunnen hänen sykkivän sydämensä. Hänen ilmeensä on täynnä kauhua, mutta minä vien käteni hänen leukaperilleen ja silitän. Voisin vielä kääntyä.

Opettaja laskee kätensä vyötäisilleni, enkä pysty enää hillitsemään itseäni, kehoni reagoi ennen minua. Hengitän raskaasti hänen kaulaansa vasten, olen niin lähellä, luoja, olen niin lähellä. Kaikki nämät vuodet. Etäisyys välillämme. Ja nyt olen tässä, vasten hänen ihoaan, hengittämässä häntä sisääni.

Katson häntä suoraan silmiin, kysyn lupaa viimeisen kerran. Hän odottaa armoniskuani. Hän on pieni ja kaunis ja minä niin täynnä kaikkea häntä kohtaan. Tartun häntä niskasta ja vedän hänet suudelmaan, ja silloin hän sulaa minua vasten, painaa minut päin työpöytää ja vyöryy ylleni kaikella lämmöllään. Hänen kätensä kaikialla kehollani. On kuin hän olisi odottanut tätä, minun lupaani. Hän avaa vyöni, minä avaan hänen, ja kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi ajatella. Minun on viimein lämmin. Hän koskee minuun sellaisella intohimolla, että se polttaa, mutta en pakene, antaudun hänen kosketuksilleen, annan hänen ottaa minut siinä, hänen työpöydällään.

Hän on nopea, paljon nopeampi kuin minä. Kun hän vetää housunsa takaisin kiinni, hänen poskensa punoittavat eikä hän enää katso minua silmiin. Erotan, kuinka hartiat alkavat jälleen vapista. Paniikki tempoo häntä mukaansa. Kehoni on nautinnon turruttama, leijun hänen lämmössään. Hädin tuskin erotan ympäristöäni, sillä aistini ovat täynnä häntä.

Vasta, kun hän painautuu jälleen vasten seinää ja alkaa itkeä hillittömästi, ymmärrän, mitä on tapahtunut.

”Hei… hei, sinun ei tarvitse…”

”Minä tein sen! Kaikki nämä vuodet olen… olen pelännyt, että… ja nyt minä…” Hänen puheensa on nopeaa, tuskin erotan sanoja. ”Olen hirviö! En ansaitse elää!”

Hysteria peittää äänen alleen, hän alkaa hakata päätään seinään, enkä enää ymmärrä, mitä tapahtuu. Vilkaisen ovelle, ei ketään, luojan kiitos.

Kumarrun hänen puoleensa, menen hänen tilaansa, ja hän päästää minut. Hän käpertyy itkien syliini, takertuu minuun kuin pieni poika. Hellyyden aalto miltei hukuttaa minut alleen.

”Hei… Ei mitään hätää. Et tehnyt mitään väärää.”

”Aa… aaaa…”

”Kulta rakas. Ei hätää, oikeasti. Minä halusin sitä.”

En erota mitään sanoiksi kelpaavaa hänen huuliltaan.

”Ssh, ssshh… Anna anteeksi. En tiennyt. Olen pahoillani, että tein tämän sinulle. Olin liian itsekäs. Minä vain… minä olen niin onnellinen siitä, että sinäkin halusit minut. Me voimme vielä keskustella tästä. Et ole tehnyt mitään väärää minua kohtaan”, rauhoittelen häntä.

Hän vain itkee minua vasten. Mies, joka on aina tyyni ja rauhallinen, mies, joka ei koskaan korota ääntään luokassa. Miten pieni ja hauras hän onkaan minun kosketuksessani.

”Ei mitään hätää. Minä… minä vain…” Nielaisen. Hän tietää jo, mitä aion sanoa. Suuni tuntuu vaikealta, kaikki minussa on hankalaa ja kipeää. ”Minä rakastan sinua… Beth.”

Ja silloin hän hajoaa. Hän murtuu pieniksi säpäleiksi sylissäni. Silitän ja suukotan häntä kaikkialta, minne yletän, olen häkeltynyt siitä, miten lähellä hän on. Kaikki ne säkeöivät hetket, kun hän on kumartunut lähemmäs neuvomaan tehtävänannossa. Kaikki ne kerrat, kun hänen kätensä on sipaissut omaani. Ne ovat kaikki johdattaneet meidät tähän.

Hän nostaa päätään ja katsoo minuun. Sivelen pois hänen kyyneliään, ja hän kurottaa suutelemaan minua. Jos joku avaisi luokan oven nyt, kaikki olisi nähtävillä. Kaikki se hellyys, jota olemme kantaneet toisiamme varten. Hän suutelee minua pitkään, kuin merkiksi siitä, että tahtoo minut sittenkin. Jään katsomaan hänen kirkkaita silmiään kaiken jälkeen, kun hän kuiskaa varoen sanansa.

”Rani… jää.”

Ja minä jään.

*

Sitä jatkuu koko talven. Hän itkee aina välillä, ja silloin minä silitän häntä, kerron hänelle, miten kaunis hän on ja miten onnellinen olen hänestä. Hän jättää minulle pieniä viestejä tarkistamiinsa kokeisiin. Rakastin paitaasi tänään. Olet niin ihana. Nähdään koulun jälkeen luokassa. Olisinpa sisälläsi juuri nyt.

Nori tietää. Hän on tiennyt alusta asti. Parhaalta ystävältäni ei jää mitään huomaamatta. Hän on huolissaan, mutta hän näkee, miten onnellinen olen, miten säkenöin, kun rakkaani katsoo minuun luokkahuonen poikki ja me molemmat ajattelemme samaa. Siksi hän katsoo sitä sormiensa lävitse. Nori antaa minun jatkaa niin kauan, kun kehenkään ei satu. Hän saarnaa minulle, että meidän pitäisi olla varovaisempia, mutta minä en malta hillitä itseäni, minä olen täynnä rakkautta ja se pirskahtelee minusta.

Joululomalla Beth kutsuu minut luokseen. Hän asuu yksin pienessä yksiössä, eivätkä vanhempani ole ennenkään juuri kiinnostuneet siitä, missä liikun. Teen kaiken koulussa moitteettomasti, joten yksi yö siellä täällä ei heidän maailmaansa kaada. Sanon olevani Norilla. Nori hyväksyy sen, me pidämme toistemme puolia.

Beth asuu syrjäisellä alueella. Hänen ovessaan ei ole joulukranssia eikä ikkunalaudallaan kausivaloja. Kun hän avaa oven, huomaan hänen päällään pelkän mustan, pitsisen alusasun. Tuijotan hänen kapeita, paljaita jalkojaan ja siroa ylävartaloaan ja suljen hänet saman tien syleilyyni.

”Oho, kulta, oletpa kaunis…” sanon suukottaessani hänen kaulaansa. ”Vau.”

”Mmmh… minä vain kompensoin sitä, että joudut näkemään, millaisessa läävässä minä elän…”

”Hys, rakas, minä en tuomitse…”

Päästän irti ja vain tuijotan häntä. Hän on oikeassa, tässä asussa näen vain hänet. Hän on jumalainen, eikä minulla ollut aavistustaaan, että hänellä olisi tällainen aarre piilossa. Suutelen häntä hellästi eteisessä ennen kuin annan hänen johdattaa minut sisälle yksiöön.

Eteisen käytävä on täynnä viemättömiä roskapusseja. Keittiö on pieni, tiskipinot peittävät tasot alleen. Beth ei katso minua silmiin.

”Anna anteeksi, minun elämäni on yksi iso kaaos. En ole uskaltanut kertoa sinulle. Ymmärrän, jos tahdot lopettaa tapailun tämän nähtyäsi.”

Käännyn hänen puoleensa, tartun häntä tiukasti kädestä enkä päästä häntä pakenemaan kuoreensa.

”Höpsö, en tietenkään halua. Minä en tuomitse. Mutta rakas, onko kaikki hyvin? Tarvitseko sinä apua?”

”M-… minä…”

Beth raivaa tuoleilta tilaa ja istuutuu alas kuin ei kykenisi pysymään enää pystyssä.

”Rani… Oletko sinä koskaan miettinyt, miksi minä reagoin aina niin voimakkaasti?” hän kysyy kykenemättä vieläkään katsomaan minua silmiin.

”Olen, mutta olen ajatellut, että sinä kerrot, kun pystyt siihen.”

Hänen ilmeensä käy lohduttomaksi.

”Sinä olet aina yhtä huomaavainen. Olit jo alussa. Ja minä… minä olen sinulle pahaksi…”

”Rakas, et ole. Kerro vain kaikessa rauhassa, jos tahdot.”

”Olin sinua noin kymmenen vuotta nuorempi, kun mies minun asemassani rupesi pitämään minulle yksityisopetusta. Hän rakasti minua. Hän halusi aina kertoa minulle, kuinka taitava olin. Minäkin rakastin häntä, ja siksi se, että hän koski minuun kaikkialta, ei tuntunut aluksi pahalta. Mutta sitten… sitten hän…”

Vetäydyn vaistomaisesti taaksepäin. Väärä reaktio, ymmärrän sen hänen elekielestään. Hän luulee minun torjuvan hänet.

”Hän teki sitä, mitä mekin teemme.”

Vien käden suuni eteen, etten huutaisi tai antaisi ylen. Sitä hän siis tarkoitti silloin, kun hän puhui tuntemattomasta hänestä.

”Rakas…”

”Siksi minä en osaa mitään. En osaa tätä elämää, tähän asti olen keskittynyt vain opettamiseen. Olen hyvä opettaja, tai olin, en ole enää, nyt olen pelkkä raiskaaja ja pahantekijä…”

”Rakas! Älä!”

Istun hänen syliinsä ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Annan hänen itkeä rintaani vasten.

”Sinä et ole koskaan tehnyt mitään väärää. Minä olen aina halunnut kaikkea, mitä sinäkin. Tämä kulunut talvi on elämäni onnellisin. Rakastan sinua, Beth, rakastan niin paljon, ettet tiedäkään.”

Avuttoman lapsen katse on taas hänen silmissään.

”Beth muru, olen niin pahoillani, että olet kokenut sellaista. Et ansainnut mitään siitä. Mutta sinä olet nyt tässä, ja minä olen sinun kanssasi. Voimme keskustella tästä juuri niin paljon kuin tahdot ja pystyt. Olen nyt tässä, enkä aio lähteä minnekään.”

Beth ei pysty enää puhumaan, hän vain nyyhkyttää minua vasten.

”Ei mitään hätää. Olen tässä, olen vihdoin tässä.”

Ajattelen kulunutta vuotta. Hänen hätäänsä, joka tulvii yli niin monesti. Vihdoin ymmärrän, mistä se kumpuaa. Hänen on täytynyt kuvitella itsensä hyväksikäyttäjäksi. Vaikka minulla on oma tahto ja tämä suuri, lämmin rakkaus rinnassani. Silitän häntä hellästi, painan pieniä suukkoja hänen päälaelleen. Rakkaani, vihdoin sinä olet siinä.

”Rani, tahdotko sinä ihan tosissaan olla kanssani? Tämä kaikki eskaloitui niin nopeasti, olemme tapailleet jo hyvän aikaa niin kovin intensiivisesti… Joudumme salailemaan suhdettamme vielä pitkään. Eikö se väsytä sinua?”

Silitän hänen poskeaan.

”Minä maltan kyllä odottaa siihen saakka, että saan kulkea kanssasi käsi kädessä kadulla. Olen iloinen, että kutsuit minut luoksesi. Me voimme olla täällä useamminkin, minun vanhempani eivät juuri kysele perääni. Tahdon olla kanssasi.”

”Oletko tosissasi?” Bethin äänessä on aitoa surua.

”Olen tosissani. Täysin tosissani. Anna minä näytän sen sinulle.” Kuljetan kättäni pitkin hänen kylkeään saaden hänet värähtämään.

”Ah… Rani, odota. Vielä yksi juttu.”

”Hmm?” Lopetan heti.

”Minun nimeni… Se mies käytti sitä ensimmäisenä.”

Säpsähdän kauemmas.

”Ei, älä pelkää, minä haluan sinun kutsuvan minua Bethiksi. Se… se tuntuu turvalliselta. Aivan kuin olisin oma itseni jälleen. Ole kiltti ja kutsu minua sillä nimellä, se tuntuu oikealta.”

Nyökkään ja painan pehmeän suukon Bethin huulille.

Me nousemme molemmat ylös. Beth kuljettaa minut makuuhuoneeseensa, joka on hämärä ja hiljainen. Vain suuri sänky keskellä lattiaa, ei edes yöpöytää. Sänky peittää suurimman osan huoneesta, lattia on vaatteiden peitossa.

Painan Bethin vasten lakanoita ja juoksutan sormiani hänen kehollaan. Alusvaate on kaunis, mutta hän on kauniimpi, hän on niin siro ja suojeltava. Beth lämpenee allani, hän antaa minun tulla päälle ja painaa vasten lakanoita. Minun kaunis, vahva rakkaani. Tässä huoneessa hän ei ole opettajani, hän on vertaiseni, ja minä rakastan häntä.

*

Joululomaa seuraavat vanhempaintapaamiset. Ymmärrän konkreettisesti olevani vielä alaikäinen, kun vanhemmat joutuvat menemään koululle tapaamaan opettajaani. Ajatus Bethistä ja vanhemmistani samassa huoneessa on sekä sietämätön että kiihottava. Beth viileine olemuksineen ja suittuine hiuksineen istumassa tuolilla, kertomassa miten taitava oppilas olen. Hänen kätensä minun kehollani. Hänen huulensa omillani. Hän sisälläni. Ravistan ajatukset harteiltani ja käännyn Norin puoleen.

Istumme ulkona kalliit kahvit käsissämme. Kora on mukana, olen tottunut hänen seuraansa. Hän ja Nori osaavat käyttäytyä muiden edessä, enkä voi olla ajattelematta, millaisia minä ja Beth olisimme, jos voisimme olla. Pitäisimmekö käsistä, nojaisiko hänkin minuun niin kuin Nori joskus nojaa Koraan?

”Helvetti, että hermostuttaa nuo vanhempaintapaamiset”, Kora huokaa. Nori silittää pojan paljasta kämmentä, tämä ei ole vaivautunut laittamaan lapasia.

”Tiedän. Sillä, mitä siellä keskustellaan, ei ole mitään merkitystä. Kora. Katso minua silmiin. Sinun arvosanoillasi ei ole väliä.”

”Ne ovat pudonneet aivan helvetisti.”

”Tiedän, miksi sinua hermostuttaa. Tule meille tänään. Sinun ei tarvitse olla yhtään mitään, mitä sinulta odotetaan.”

Paras ystäväni rauhoittelee kiivasta poikaystäväänsä, ja minun ajatukseni alkavat juosta. Ne eivät pysy paikallaan, kun ajattelen, kuinka vanhempani katsovat Bethiä tietämättä, missä kaikkialla mies on käynyt. Sydämeni hakkaa rinnassa. Vasta, kun Kora menee hakemaan evästä hänelle ja Norille läheiseen kauppaan, Nori kääntyy puoleeni.

”Minä ehdin puhua Koran perheongelmista myöhemmin hänen kanssaan. Nyt, kerro äkkiä ennen kuin hän tulee takaisin – mitkä tuntemukset sinulla on tästä?”

Pudistan päätäni.

”Huh huh, ristiriitaiset. Kaikki on hyvin niin kauan, kun Beth vain pysyy kasassa.”

Nori hymyilee hivenen.

”Hmm?”

”Ei mitään, tuo sinun lempinimesi hänelle on vaan niin tavattoman suloinen. Tiedätkö, Rani, että sinä ansaitset ihan kaiken?”

Häkellyn Norin yhtäkkisestä lämmöstä. Tyttö vain nauraa.

”Hyvin se menee. Sinun vanhempasi osaavat olla vaikeita, mutta eivät he mitään arvaa. Eiköhän rakkaimpasi osaa hoitaa tilanteen, hän on kuitenkin aikuinen ihminen.”

Minä ajattelen, kuinka Beth itkee hysteerisesti rintaani vasten ja tärisee voimakkaammin kuin minä edes lapsena. Sitten muistan, kuinka neutraalina ja rauhallisena hän pysyy joka päivä luokkahuoneessa.

”Sitä paitsi, minä haluaisin heidän joskus tapaavan Bethin muutenkin. Tiedätkö… veisin miehen kotiin.”

Norin silmät suurenevat.

”Oletko tosissasi?”

Nyökkään.

”Minä aion naida Bethin vielä joskus.”

Nori ei sano mitään, tuijottaa vain. Olen kiitollinen, ettei hän muistuta, ettemme ole tapailleet vielä vuottakaan tai että emme voi olla julkisesti yhdessä vielä aikoihin. Nori tarttuu minua kädestä ja puristaa.

”Hyvä. Pidä siitä kiinni. Suvullasi ei ole mitään sanomista siihen, ketä rakastat.”

Halaan Noria tiukasti.

”Kiitos”, kuiskaan hänen korvaansa. ”Rakastan sinua.”

”Minäkin sinua, ihan aina. Olet ykkönen, poika, muista se.” Nori vetäytyy kauemmas ja vetää baskerin syvemmälle päähänsä. Lumihiutaleita on pudonnut hänen kiharoilleen. ”Minä menen etsimään rakkaan riehujani ennen kuin hän eksyy kauppaan. Hän tarvitsee 24/7-valvontaa…”

”Olette niin ihania, jatka samaan malliin vain. Pitäkää kiva ilta! Minä odotan, josko Beth haluaisi vielä nähdä.”

Nori virnistää.

”Hauskaa iltaa sinullekin! Nähdään!”

Vilkutamme. Jään yksin istumaan kylmälle penkille, kun puhelimeeni tulee viesti.

Kaikki hyvin. <3 Nähdäänkö illalla?

Bethin viestit ovat aina lyhyitä, joskus hassuja, ja se ilahduttaa minua suuresti. Vaikka joudunkin aina poistamaan kaiken hänen lähettämänsä turvallisuutemme nimissä, ilahdun joka kerta, kun hän laittaa minulle jotain, ihan mitä vain. Näpyttelen vastauksen ja hymyilen. Kaikki on hyvin. Tunnen kyyneleet silmäkulmissani vasta, kun nousen ylös.

*

Talvi ja kevät kuluvat tasaisesti loppuunsa. Elämä menee eteenpäin, me käymme koulua, lähestymme valmistumista. Beth pitää minusta hyvää huolta, ja minä pidän hänestä, me nivoudumme entistä lähemmäs toisiamme. Puhumme tulevaisuudesta, siitä, mitä teen valmistuttuani. Minä tahdon jäädä tänne. Olla hänen kanssaan. Beth aikoo kieltää minua, hän sanoo, että tahtoo minun menevän yliopistoon jonnekin, jonne oikeasti haluan. Ja siihen minä sanon, että voin käydä yliopistossa täälläkin.

Hän itkee pilanneensa minut ja tulevaisuuteni, ja silloin minä sanon sen. Rakas, minä tahdon vielä joskus kanssasi naimisiin. Beth alkaa itkeä hysteerisesti, hän on pelkkää sykkivää traumaa ja kipua, ja minä pitelen häntä kaikella sillä hellyydellä, jonka vihdoin saan hänelle näyttää. Hän ei ole uskoa, että olen tosissani. Näytän sen hänelle. 

Viimeinen vuoteni koulussa menee opiskellessa, Norin seurassa ja Bethin pienessä yksiössä, jota autan häntä siivoamaan hiljalleen. Me vietämme Bethin kanssa paljon kahdenkeskistä aikaa. Siivoamme, katsomme elokuvia, keskustelemme, nukumme ja rakastelemme. Sitä se on vielä koulun loputtuakin. Elämä muuttuu, kaikesta tulee suurta ja ihmeellistä, minä pääsen paikalliseen yliopistoon, mutta Beth pysyy. Me suremme sitä, että emme voi enää harrastaa seksiä luokkahuoneessa ja koulun pienissä vessoissa, mutta olemme onnellisia siitä, että se aika on nyt ohi, me selvisimme jäämättä kiinni. Beth ei joutunut vaikeuksiin takiani.

Vuodet eivät pääse väliimme. Opiskeluni sujuvat, teen pieniä töitä aina silloin tällöin, hankin oman pienen asunnon. Olemme Bethin kanssa vuoroin minun asunnollani, vuoroin hänen. Sellaisena elämämme jatkuu aina siihen saakka, kun täytän kaksikymmentä.

Kaksikymmentävuotissyntymäpäivieni jälkeen Beth tahtoo minut luokseen koko viikonlopuksi. Hän on pukeutunut kauniiseen mustaan pitsipaitaan ja valkoisiin housuihin. Hän on niin kaunis, etten saa silmiäni irti hänestä.

Syömme yhdessä, juttelemme niitä näitä, kuten siihenkin saakka. Kun siirrymme makuuhuoneeseen, Beth vetää minut seinää vasten ja tarttuu minua leuasta. Hänestä on tullut niin paljon rohkeampi ja itsevarmempi. Koko kehoni värisee. Olen hänestä niin ylpeä.

”Rani…” Hukun hänen pehmeään ääneensä. ”Muistatko, kun tulit tänne ensimmäistä kertaa ja kerroin sinulle ensimmäistä kertaa minun… traumastani?”

Nyökkään. Hänen äänensä on paljon varmempi kuin silloin.

”Se mies on nyt kuollut. Minä kuulin siitä.”

Suuni aukeaa.

”Voi rakas…”

”Hän ei enää koskaan pääse lähellekään minua. Hän on poissa. Enkä minä ole paha ja väärä… Se, mitä minulla ja sinulla on, on jotakin muuta.”

Koko kehoni pakahtuu. Tahdon niellä Bethin kokonaisena. Nyt heti.

”Minä rakastan sinua, Rani.” Bethin käsi lepää poskellani. ”Ja minä… minä…”

Hän polvistuu edessäni ja kaivaa povitaskustaan pienen, kiiltävän esineen.

”Minä tahdon olla kanssasi aina”, hän sanoo hellästi, ”tahdotko sinä?”

Alan itkeä. Kyyneleet tulevat kysymättäkin. Valahdan hänen syliinsä, halaan häntä niin, että me molemmat kaadumme lattialle. Itkemme ja nauramme, suukotan häntä joka paikkaan, kaikki nämä tunteet juoksevat minussa niin voimakkaina, että pakahdun.

”Kyllä… Beth, kyllä…”

Hän ei pysty sanomaan mitään, hän silittää kyyneliä poskiltani ja hymyilee. 

”Rakastan sinua… rakastan sinua niin paljon…”

Meiltä kestää kauan koota itsemme. Sormus näyttää niin kauniilta sormessani, tuijotan sitä ja käperryn Bethin kainaloon siinä lattialla.

”Minä olisin halunnut kosia sinua jo ensimmäisen vuoden jälkeen, mutta en uskaltanut. Tein päässäni typerän säännön, että kosin vasta sitten, kun täytät kaksikymmentä. Ja nyt, kun se mieskin on kuollut…”

Suutelen hänen nenänpäätään. Hän on niin urhea, niin hyvä.

”Olen vihdoin vapaa rakastamaan ketä ikinä haluan”, hän sanoo ja suutelee minua pitkään.

”Olisin minä silloinkin vastannut myöntävästi”, sanon hiljaa.

”Minä vain… sinä olit niin nuori ja… ja minä pelkäsin, että et tahtoisi minua enää. Että löytäisit jonkun muun. Minähän olen ihan ikäloppu, olen kohta neljäkymmentä…”

”Rakas, minä en koskaan tahdo ketään muuta kuin sinut. Siitä lähtien, kun näin sinut ensimmäistä kertaa luokkahuoneessa, en ole nähnyt ketään muita. Etkä sinä ole edes vielä vanha, höpsö, älä yritä. Meidän ikäeromme ei ole koskaan ollut minulle ongelma.”

”Ja minun… traumanikin. En ole helppo kumppani…”

”Beth kulta, älä soimaa itseäsi noin. Ei kukaan ole helppo. Ihmissuhteet vaativat työtä, ja minä olen aina ollut valmis tekemään sen työn sinun kanssasi. Olet kehittynyt hienosti.”

Bethin käsi silittää niskaani. Hän on niin lähellä, että koko kehoni huutaa.

”Minä aion kertoa vanhemmilleni”, sanon hiljaa. ”Johan he tietävät, että seurustelen miehen kanssa. Se ei ollut heille ongelma. Mutta minä haluan, että te tapaatte.”

”Oletko varma, että on jo kulunut tarpeeksi aikaa koulusta?”

”En, mutta minä en tahdo elää mitään kaksoiselämää. Norikin kannusti minua vihdoin kertomaan. Minä vien sinut heidän eteensä, enkä anna minkään pahan kohdata sinua.”

”S-… suuttuvatkohan he?” Beth kysyy kuin lapsi.

”Isä ainakin suuttuu. Mutta minä en peru päätöstäni. Tahdon olla sinun kanssasi, ja tahdon näyttää koko maailmalle, miten paljon sinua rakastan.”

Beth näyttää aidon kauhistuneelta.

”Älä pelkää. Sinun ei tarvitse tulla mukaan, jos et tahdo”, sanon ja suukotan hänen kättään, jota sormus nyt koristaa.

”Tahdon minä. Minä kannan vastuuni.”

Hymyilen hänelle. Lämmin tunne täyttää koko rintani.

”Hyvä. Sitten me teemme sen yhdessä.”

*

Päivä, jona vien Bethin vanhempieni eteen, on elämäni pelottavin. Vedän syvään henkeä, pidän Bethiä tiukasti kädestä. Hän vapisee yhtä paljon kuin minäkin. Me olemme kaksin tämän edessä, me ja kaiken paineen kestänyt rakkautemme. Jos se kestäisi vielä tämänkin, me menisimme mistä tahansa läpi yhdessä.

Kun äitini avaa oven, sydämeni jyskyttää niin lujaa, että pelkään kuolevani. Vilkaisen Bethiin, hänen ilmeensä on täysin neutraali. Se sama, jolla hän selviää luokkahuoneessa vielä nykyäänkin. Äitini silmät suurenevat hetkessä, hänen ilmeensä täyttää silkka järkytys.

”Rani, jestas, tahdotko, että sinun isäsi tappaa sinut?”

”Ehkä”, naurahdan kuivasti. ”Äiti, tässä on Beth. Minun kihlattuni. Beth, äitini. Te… te olettekin tavanneet vähän erilaisissa merkeissä muutama vuosi sitten.”

”Mitä… mitä sinä haluat minun sanovan?”

”En todennäköisesti mitään. Voimmeko tulla sisälle?”

”Rani, minä… Minä en ihan tosi tiedä, mitä sanoa.”

”Saammeko?”

”T-… tulkaa nyt sitten.”

Äitini katsoo Bethiä pitkään. En erota hänen ilmeestään mitään. En halveksuntaa enkä vihaa, mutta en ihastustakaan. Äiti ei kykene sanomaan meidän edessämme mitään. Beth riisuu pitkän mustan takkinsa ja ojentaa varovasti kättään kohti äitiäni. Olen niin ylpeä hänestä, että minua heikottaa.

Äitini tuijottaa ojennettua kättä hetken kuin asetta, mutta tarttuu siihen sitten reippaasti.

”Esbeth. Mutta sano vain Beth, niin poikasikin sanoo”, Beth esittäytyy.

Äitini esittäytyy ja tuijottaa Bethiä vielä pitkään.

”Saatte olla onnellisia, että isä tulee kotiin vasta tunnin päästä. Hän ei tule sulattamaan tätä yhtä nätisti.”

”Minä en anna isän ryhtyä riehumaan.”

”Hän rakastaa sinua, ja tämä…”

”Minä tiedän kyllä.”

Istuudumme olohuoneeseen. Äiti tarjoaa meille vaivautuneena pikkuleipiä ja teetä. Beth istuu niin jäykästi, että tiedän hänen olevan kauhuissaan. Äiti vetää syvään henkeä ennen kuin avaa suunsa.

”Sinä… sinä olet siis opettaja.”

”Olen, kyllä. Edelleen.”

”Kai sinä tiedät, että voisit menettää virkasi… tämän… takia?”

”Tiedän hyvin.”

Äiti pudistelee päätään.

”Milloin sinä… milloin te…”

”Äiti, se olin minä, joka teki aloitteen. Ei Beth. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään väärää.”

”Rani, minä en kysynyt sinulta”, äiti tiuskahtaa.

”Minä olen tästä vastuussa. Tiesin, mitä tein. Rani oli minun oppilaani, ja minä rakastuin häneen, en kyennyt hillitsemään itseäni. Teidän poikanne on älykäs ja empaattinen nuorimies, joka on pysynyt rinnallani hätkähtämättä mitään. Minä rakastan häntä ja teidän luvallanne tahdon viedä hänet alttarille.”

Äiti tuijottaa Bethiä pitkään, yrittäen ymmärtää, onko mies tosissaan.

”Sinä voisit yhä saada potkut tämän vuoksi. Minä voisin viedä asiaa eteenpäin, jos tahtoisin. Mutta…”

Äiti katsoo minua syvälle silmiin.

”Mutta minun poikani on jo aikuinen. Hän on aina ollut itsenäinen ja vahva. Rani, tämä on sinun elämäsi. En usko, että voin täysin ymmärtää tätä vielä pitkään aikaan, mutta jos te… jos te olette täysin tosissanne, minä…” Äiti pudistelee päätään. ”Helvetti. Minun tarvitsee käsitellä tätä. Mutta Rani, sinun isäsi, hän ei tule ottamaan tätä läheskään yhtä hyvin.”

”Tiedän sen. Minä tahdon silti, että te molemmat tiedätte, ketä rakastan. Me aiomme mennä naimisiin, ja minä tahtoisin teidät paikalle.”

Bethillä ei ole biologisia vanhempia eikä juuri ystäviäkään. Hänen puoleltaan häihin tuskin tulisi juuri ketään. Nori ja Kora eivät voi olla ainoat vieraamme. Minulla on yhä vanhemmat, ja minä rakastan heitä, vaikka he eivät hyväksyisikään suhdettamme. Minä tahdon heidät paikalle, kun suutelen aviomiestäni alttarilla.

Ehdimme keskustella vielä pitkään, Bethin kehonkieli rauhoittuu, kun äiti ei enää visko piikkejä hänen suuntaansa. Kun ovi kolahtaa, Beth jännittyy jälleen. Sydämeni takoo liian kovaa. Isä kävelee sisään, on valmis kohtaamaan sulhaseni, kun näkeekin entisen opettajani olohuoneessamme. Hänen vihansa hajoaa, ja minä asetun automaattisesti Bethin eteen.

”Mitä helvettiä? Rani, mitä helvettiä?”

”Ei, isä, anna minä selitän –”

”Mitä SAATANAN selitettävää tässä on! Tuo mies on rikollinen! Mitä helvettiä! Tiesitkö sinä tästä?” Isäni katsoo suoraan äitiin, joka pudistaa päätään. ”Milloin se alkoi? Milloin tuo mies pakotti sinut… ei helvetti… minun pieni poikani…”

Vasta, kun erotan sivusilmälläni Bethin valahtavan lattialle, ymmärrän, mitä tapahtuu. Hänen kohtauksensa. Eivät ne ole loppuneet, vaikka aika kuluu. Hän käpertyy lattialle pieneksi mytyksi ja vie kädet suojakseen, aivan kuin pelkäisi isäni lyövän häntä.

”Mitä… mitä helvettiä…” isäni sopertaa.

Minä en kiinnitä vanhempiini huomiota, menen lattialle Bethin luo ja vedän hänet syliin.

”Rakas. Ei mitään hätää. Anna minulle anteeksi. Ei hätää, olen tässä.”

Silitän ja suukotan häntä niin pitkään, että hän uskoo, ettei hätää ole, kukaan ei käy hänen kimppuunsa enää ikinä.

”Eiköhän tämä ollut tässä. Me menemme nyt kotiin”, sanon ja kiskon Bethin lattialta. Rakas hädin tuskin pysyy pystyssä.

”Mitä hittoa juuri tapahtui…”

”Minä tulen puhumaan teidän kanssanne myöhemmin. Minä menen nyt rakkaani kanssa kotiin.”

Ovella kuulen isäni huutavan peräämme.

”Rani? Rani hei, mitä tapahtui?”

Minä en vastaa mitään, lyön oven kiinni perässäni ja talutan Bethin aina kotiin saakka. Beth itkee koko illan, en saa häntä lopettamaan, hän on kauhuissaan ja kaikki hänen pelkonsa palaavat. Valvon hänen vierellään niin kauan, kunnes hän nukahtaa uupuneena rintaani vasten.

Menee viikkoja, että palaan asiaan vanhempieni kanssa. Silloin isäni kertoo, että Beth oli ottanut häneen yhteyttä. He olivat käyneet kahvilla, keskustelleet kuten aikuiset miehet. Eivät vanhempani ole Bethiä kovinkaan paljon vanhempia. Beth oli kohdannut isäni yksin, kertomatta minulle mitään. Kun sanon hänelle, että tiedän heidän kohtaamisestaan, hän halaa minua pitkään ja sanoo, että kaikki on nyt hyvin. Hän ymmärtää vanhempieni reaktion.

”Minä kohtasin vastuuni. Ei sinun isäsi tahdo minulle mitään pahaa, hän vain rakastaa sinua. Samoin kuin äitisi. Vaatii vain aikaa meiltä kaikilta sopeutua tilanteeseen”, Beth kertoo, ja olen niin ylpeä hänestä, että rutistan hänet tiukkaan syleilyyn.

”Muru, olet kehittynyt niin hurjasti.”

Hän hymyilee.

”Niinkö sinusta?”

”Niin”, minä sanon ja vedän hänet pitkään suudelmaan.

*

Meidän hääpäivämme on kuulas, kirkas talvipäivä. Minun pukuni on lumenvalkea, Bethin yhtä musta kuin hänen hiuksensakin. Isäni saattaa minut alttarille, ja kaikki on hyvin, kaikki on vihdoin hyvin. Vieraita ei ole paljon, mutta heitä on tarpeeksi todistamaan suurta päiväämme.

Bethin silmät kiiltävät talvipäivän auringossa, ja hän on niin kaunis, etten näe mitään tai ketään muuta. Kun me sanomme tahdon, tiedän, että tästä kaikki vasta alkaa. Näen itseni istumassa pulpetissa, tuijottamassa samoja käsiä, jotka nyt tarttuvat niskaani ja vetävät minut suudelmaan. Näen meidät vilkuilemassa toisiamme, jättämässä pieniä viestejä. Suutelemassa, koskemassa, hukkumassa toisiimme. Ja nyt me olemme tässä, kauniissa, aurinkoisessa talvipäivässä, ja me rakastamme yhä edelleen.