Lämpö

Tänään on taas sellainen päivä.

Miksi asunnossamme on peilejä lähes joka huoneessa? Vedän syvään henkeä. Juon vettä. Oksettaa. Helvetti. Isaias ei tule kotiin vielä pitkään aikaan. En voi olla yksin, en saa, en selviä siitä hengissä. En tällaisena päivänä.

En ole rakastettava. Miksi olisin? Minussa ei ole mitään, mitä katsoa. Ei se johdu siitä, miltä näytän ja tunnun, se johtuu siitä, mitä olen syntyjäni.

Väärä. Väärä. Väärä. Sisältä mätä.

Vedän pehmeän valkean turkiksen ylleni, sidon osan hiuksistani kiinni. Huuliin kiiltoa ja poskille punaa, niin vähän, että sitä ei erota. Sirotan hajuvettä kevyesti ja juoksen ulos. En katso itseäni. En pysty siihen. Minä tiedän, minne mennä.

Nori avaa oven heti. Hän näkee hädän kasvoiltani, kiskaisee takin ja huivin ylleen ja nappaa minusta kiinni.

”Okei, minne mennään? Sinne tavalliseenko?”

”Ehdottomasti”, huokaisen.

Vasta kahvilassa, lämmin kahvikuppi edessäni en tunne enää hajoavani palasiksi. Sydän hakkaa, adrenaliini juoksee koko kehossa, mutta olen tässä ja Nori on kanssani. Nori ottaa syötävää, tuijotan epätoivoni läpi hänen kanelipullaansa ja tahdon käpertyä pieneksi keräksi jonnekin kauas, kauas täältä, kauas itsestäni ja kaikesta siitä, joka vääntää minua muottiinsa.

”Tahdotko puhua, vai jutellaanko jostain muusta?”

”Tahtoisin oikeastaan. Minä… minä taidan tarvita sinun apuasi.”

Nori nyökkää.

”Totta kai”, hän sanoo. ”Anna tulla.”

”Maailmassa on nykyään merkityksiä. Kaikki muuttui kamalan nopeasti. Tuntuuko sinusta koskaan, että tämä kaikki tapahtui liian nopeasti? En pysy perässä. Kaikki näyttävät voivan päällisin puolin hyvin auringon ja kuun alla. Minä… minä en ymmärrä, miten he pystyvät siihen. Minähän olin hirvittävän masentunut pitkän aikaa, kun pääsimme tänne. Mutta siitä on jo niin kauan aikaa. Minua… minua totta puhuen hävettää, etten ole vieläkään kunnossa.”

Ensin Norin ilme on täynnä ihmetystä. Sitten hän siemaisee kahviaan ja kurottaa ottamaan minua kädestä. Nori tuntuu tietävän aina, milloin tahdon hänen koskevan. Hänen kätensä omallani lämmittää koko kehoa.

”Ei sinun tarvitsekaan olla heti kunnossa. Älä aseta ketään muuta standardiksi. Kaikki tämä ottaa aikansa, ihan kaikki, eikä sinun tarvitse edetä yhtä nopeasti kuin moni muu.”

”Mutta…”

”Kukaan ei vaadi sitä sinulta. Ei yhtään kukaan.”

”Hävettää, kun aito valo tuntuu helpottaneen kaikkien muiden oloa. Ja minä säpsähtelen edelleen peilikuvaani ja viillän reiteni auki useammin kuin kehtaan myöntää.”

”Ystävä rakas, saat olla juuri niin rikki kuin olet. Emmehän me tiedä, kuinka moni meidän ympärillämme oikeasti voi hyvin. Gael… mitä sinä pelkäät kaikkein eniten?”

Vedän syvään henkeä. Hivutan käteni Norin omasta ja siemaisen kahviani.

”Olen koko ikäni oireillut, koska tiesin, ettei valokiven valo ollut todellista. Ja nyt… nyt kun kaikki on jälleen todellista, kun voimme elää normaalia, onnellista elämää, huomaan pelkääväni maailmaa edelleen. En uskalla elää. Pelkään pahimpina päivinä ihan kaikkea. Tahtoisin vain…” Ääneni käy pieneksi. ”Tahtoisin vain olla rakastettu.”

”Kulta, sinä olet.”

”Mutta minä…”

Niin minä olenkin. Muistan sen usein, mutta uskon niin harvoin. Siksi on olemassa tällaisia päiviä. Päiviä, joina olen sekä liikaa että liian vähän. Katson Noria syvälle silmiin. Kunpa minäkin olisin ottanut jotakin syötävää niin kuin hänkin. Vihaan itseäni entistä enemmän. Miksi en vain voi olla kunnossa?

”Minä en kykene uskomaan siihen, vaikka kuinka yritän.”

”Milloin sinusta on viimeksi tuntunut siltä, että olet rakastettu?”

Vien käden kasvoilleni, tunnen poskieni punehtuvan.

”Silloin, kun Isaias koskee minuun kaikkialta.”

”Eli kosketus saa sinut tuntemaan olosi rakastetuksi? Vai Isaias?”

”E-… ei aina kumpikaan. Joskus minä huomaan ajattelevani suuria, liian suuria ajatuksia.”

”Kuten?”

”Että hänen pitäisi elää vain minulle. Lopettaa kaikki muu, katsoa vain minua.”

Nori nyökkää. Hän ei sano mitään. Tytön katse ei tuomitse.

”Hän saa joskus minut tuntemaan oloni niin kauniiksi. Pukeudun nätteihin vaatteisiin, kiusaan häntä, saan hänet näyttämään sietämättömän onnelliselta… Mutta se ei ole sama asia. Tämä ei ole pinnalla. Ei tämä liity ulkonäköön eikä seksiin eikä mihinkään sellaiseen. Tämä on syvemmällä. Minä… minussa on sisäisesti jotakin vikaa. On kuin sisäisessä valossani lukisi, että älä koske, tämä polttaa sinut hengiltä. Siltä minusta on aina tuntunut. Millään ei ollut minulle koskaan mitään merkitystä, mutta nyt kun näen selvemmin, myös pelkoni pahenevat. Mitä, jos Isaias kyllästyy minuun? Mitä, jos valo lakkaa maailmasta? Mitä, jos sinä et enää olisi ystäväni? Mitä, jos joku päivä en enää tunnista itseäni peilistä?”

”Voi, Gael…”

”Nori. Saanko kysyä jotakin henkilökohtaista? Sinun ei tarvitse puhua tästä, jos et halua.”

”Kysy vaan.”

”Tunnetko sinä koskaan olevasi vääränlainen?”

Nori pudistaa päätään oitis.

”En”, Nori sanoo hymyillen. ”Minussa ei ole mitään vikaa. En ehkä ole kuten kaikki tytöt, mutta en minä ole väärässä kehossa. Olen omassa kehossani. Se on tytön keho, koska minä olen tyttö.”

Hymyilen.

”Onko se sinulle aina niin yksinkertaista? Anteeksi, en pyri kyseenalaistamaan, minä vain…”

”Ymmärrän, ei hätää. Toki minä joskus toivon, että minulla olisi rinnat tai lantio tai leveämmät reidet, mutta ei se muuta mitään. Ei kai kukaan viihdy kehossaan aina. Mutta nämä tuntemukset eivät vie pois minuuttani ja sitä, että rakastan olla juuri se, kuka olen. En ole koskaan antanut niille valtaa minusta.”

Hetken hiljaisuus. Nori asettaa tyhjän kahvikuppinsa pöydälle.

”Sinä olet aina tuntenut olosi vääräksi, eikö niin?”

Nyökkään.

”Kaikin tavoin. Aivan kuin olisi syntymässä määritetty, ettei minua yksinkertaisesti voi rakastaa. Se… se istuu minussa todella syvällä. Ja sitten on kaikki tämä typerä ulkonäköoireilu. Miten voi tuntea olonsa liian pieneksi ja suureksi samaan aikaan? Pahimpina päivinä, kun tuntuu, että koko maailma osoittaa minua sormella, pelkään sitä, etten voi piiloutua. En ole lyhyt enkä siro, joten kiinnitän automaattisesti huomiota. Se on helvetin pelottavaa silloin, kun ei tahtoisi tulla katsotuksi lainkaan. Vaikka hyvällähän suurin osa katsoo, hitto, tiedän kyllä, miten moni olisi halunnut minut silloin, kun olin ajattelija. Se oli oma leikkini. Laittauduin, olin mahdollisimman näyttävä ja itsevarma, jotta kukaan ei olisi nähnyt, miten paljon tahdoin kuolla joka helvetin päivä.”

Voisinpa itkeä. Tässä ja nyt.

”Olen aina etsinyt rakkautta ihan väärällä tavalla… Tiedäthän sinä sen. Isaias oli ensimmäinen, joka katsoi minua, ei kaikkea sitä, johon itseni verhoilin.”

”Sinä olet tullut niin paljon rohkeammaksi.”

Sipaisen kiharan suortuvan kasvoiltani korvan taakse. En ole rohkea. En katsonut kotona yhteenkään peiliin enkä ostanut edes yhtä helvetin pullaa. Vaikka eihän millään sellaisella ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä todella tunnen. Turhauttaa. Suuta kuivaa. Itkettää.

”En kuitenkaan kestä olla riippuvainen Isaiaksesta, en suostu siihen. Olen opetellut validoimaan itse itseäni, mutta jumalauta, se on hankalaa. Ihan helvetin hankalaa.”

”Tiedän sen. Sinulla ei ole kiire. Gael, katso minua. Sinulla. Ei. Ole. Kiire.”

Pyyhin silmiäni. Hitto, itkin sittenkin. Nousen ylös, kiedon turkin tiukasti ympärilleni. Nori tulee lähelle, pyytää saada halata, ja minä painan hänet rintaani vasten ja rutistan. Olemme siinä kauan, en päästä häntä irti eikä hän minua.

”Nori… Olen tosi kiitollinen siitä, että olet ystäväni. Kai sinä tiedät sen?”

”Tiedän minä. Tiedän todellakin. Sinä olet yksi upeimmista persoonista, jotka tiedän. Se sinä, joka todella olet. On ollut yksi elämäni tärkeimmistä asioista saada tutustua sinuun aivan oikeasti.”

Pyyhin kyyneliä silmäkulmistani.

”Minä rakastan sinua. Ihan juuri sellaisena kuin sinä oletkin", Nori sanoo hellästi.

”Niin minäkin sinua.”

Hän silittää kämmentäni vielä hetkisen ennen kuin kääntyy takaisin kotiin.

”Gael. Pitäkää Isaiaksen kanssa tänään oikein erityisen ihana ilta.” Hänen kasvoillaan on kujeileva hymy.

”Hah, pidetään. Sitä tässä kaivataan”, hymähdän. ”Nori… Kiitos. Kiitos kaikesta.”

”Kiitos itsellesi.”

Kotona Isaias on jo ovensuussa ja painaa minut vasten eteisen seinää. Sydämeni ei enää hakkaa rintaa rikki, antaudun Isaiaksen lämmölle ja annan sen viedä minut mennessään. Isaias suutelee kaulaani ja ajattelen, miten onnekas olen. Miten onnekas, kun minulla on rakkaita ympärilläni. Kaikki se lämpö tuudittaa minut kiinni hetkeen. Voin hetkeksi jättää kaiken muun pois.