Aurinkoni

Joinakin öinä minun kehoni huutaa edelleen. Herään sykkivään kauhuun sisälläni, käperryn pieneksi ja rukoilen, että se menisi pois. Niinä öinä Rani on aina vierelläni, koskee minuun hellästi, vetää syliinsä ja silittää. Beth rakas, ei mitään hätää. Minä, joka olen aina ollut rikkinäinen ja pilalla, en koskaan joku, josta ajatella niin helliä ajatuksia, sulan hänen edessään. Poika, joka on elänyt täällä puolet vähemmän kuin minä, tuntuu ymmärtävän kaiken paljon minua paremmin. Hän näkee tämän maailman niin kauniina. Hänen silmissään on onnea silloinkin, kun sille ei olisi aihetta. Minun aurinkoni. Anna minun pitää sinut, kukaan muu ei ole koskaan täyttänyt minua valolla niin kuin sinä.

Joskus ajattelen Rania hänen poissaollessaan niin intensiivisesti, että joudun istumaan alas ja vetämään henkeä. Koko kehoni käy kierroksilla, kaikkialle sattuu, niin paljon rakastan ja haluan häntä koko olemuksellani. En koskaan lakkaa häkeltymästä sen edessä. En koskaan kuvitellut voivani rakastaa jotakuta näin. Minun koko olemukseni on kulunut ja rikki, olen riippunut täällä toisen olennon armosta. En ikinä kuvitellut jonkun valaisevan minua auringollaan näin.

Tänä iltana tunnistan kehoni reagoivan pienempäänkin ärsykkeeseen. Kaikki maailmassa värisyttää minua kauttaaltani. Kun Rani tulee kotiin, vapisen sohvalla ja koitan vetää syvään henkeä. Rani katsoo minua ensin häkeltyneenä ja hymyilee sitten niin leveästi, että tunnen sen vatsanpohjassani.

Rani tulee sohvalle kanssani, silittää minua ja istuutuu määrätietoisesti syliini.

”Onko kaikki hyvin, kulta?”

”On… Tänään vain… tänään tuntuu voimakkaasti. Ihan kaikki.”

Ranin hymy syvenee.

”Niinkö?”

Avaan suuni, mutta mitään ei tule ulos. Tuijotan häntä pitkään, ja hän ymmärtää, mitä ajattelen. Olemme asuneet yhdessä niin pitkään, että hän tietää, mitä milloinkin yritän hänelle sanoa.

Hän on niin kaunis. Hän on kasvanut ja vahvistunut sinä aikana, jonka olemme viettäneet yhdessä. Vien käteni hänen kaulukselleen, avaan varoen ylimmät napit ja kuljetan kättäni hellästi hänen rintakehältään vatsalihaksille. Ja silloin kehoni kontrolli pettää täysin, vedän hänet päälleni ja hamuan hänen kaulaansa huulillani. Lähemmäs. Lähemmäs. Tahdon niellä sinut.

Minä, joka olen ollut vitsi, joku, jolle nauraa, olen niin kaunis häntä vasten. Hänen rakkautensa saa minut tuntemaan oloni niin kauniiksi, että häkellyn. Kukaan ei ole koskaan koskenut minua näin. Hän riisuu minut hellästi ja suutelee kehoani niin intohimolla, etten enää saa happea, voin vain antautua hänen alleen.

Ranin huulet kierävät vatsaani ja lanteitani, kun hän nostaa päätään ja katsoo minua silmiin.

”Saanko…?” Hän hivuttautuu alemmas.

Hädin tuskin kykenen sanomaan mitään, mutta onnistun vastaamaan myöntävästi. Tunnen Ranin värisevän hengityksen lanteillani, kun hän menee alemmas, ja joudun puristamaan sormeni sohvaan, etten ala huutaa. Kehossani räjähtää. Näen värejä. Koko tajuntani hukkuu niiden alle. Saatan sittenkin huutaa, mutta sillä ei ole merkitystä, Rani saa nähdä ja kuulla minusta kaiken. Vain hän osaa maalata minut kaikilla maailman väreillä.

Kaiken jälkeen me makaamme hetken vapisten sohvalla. Rani on niin lämmin minua vasten, etten tahdo nousta, haluan jäädä tähän hänen kanssaan. Kun hän nousee istumaan, jään tuijottamaan häntä. Paita on auki, kaunis vartalo on minun katsottavissani, enkä pysty kääntämään päätäni, niin upea hän on. Kumarrun lähemmäs, hipaisen hänen niskaansa ja painan suudelman hänen huulilleen. En kykene olemaan hymyilemättä, kaiken tämän ajan jälkeenkin hän osaa yhä saada koko kehoni tuntumaan valolta.

”Hmm? Mikä hymyilyttää, rakas?”

Sipaisen hänen poskeaan.

”Minä… minä olen niin kiitollinen”, kuiskaan. Hän hymyilee niin leveästi, että tuntuu kuin aurinko paistaisi huoneen sisällä. Minä jään siihen, paistattelemaan hänen lämpöönsä.