”Kulta. Hyvää huomenta.”
Wilhelm avaa silmänsä unisena, räpyttelee hitaasti ja ymmärtää sitten, mihin päivään herää. Hänen ilmeensä kirkastuu, huulensa vääntyvät pieneen, varovaiseen hymyyn.
”Onnea, rakas”, sanon ja suukotan häntä otsaan. ”Heräile vain rauhassa.”
Wilhelm ryömii syliini, painaa päänsä siihen ja sulkee silmänsä vielä hetkeksi.
”Miltä tuntuu? Ahdistaako?” Tiedän, että syntymäpäivät herättävät hänessä aina vaikeita tunteita. Silitän hänen olkaansa, tunnen, miten hän rentoutuu.
”Ei oikeastaan”, Wilhelm hymähtää. ”Viimevuonna ahdisti paljon enemmän.”
”Sinä oletkin kehittynyt vuodessa ihan hurjasti.”
”Enemmän kuin koskaan, uskoisin.”
”Niin oletkin.”
Hän nousee istumaan ja hivuttaa kätensä reidelleni. Hymyilen.
”Haluaako syntymäpäiväsankari lahjansa jo etuajassa? Voi sinun kanssasi…”
Hän naurahtaa, vie kainosti käden kasvoilleen ja katsoo sitten minuun kuin tahtoisi niellä minut kokonaisena. Painan hänet päälleni, suutelen kaulaa, huulia, kaikkea, mihin yletän. Kaunis. Olet niin kaunis. Kaunein kaikista. Anna minä näytän sen sinulle, annan sinulle kaiken sen, mistä kehoni laulaa, kun katson sinua.
Kaiken jälkeen kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja nostan sängystä. En malttaisi päästää irti nyt, kun olemme vihdoin tässä, elämän paremmalla puolella. Katson, kuinka hän etsii puettavaa ja törmää nojatuolilla lojuvaan valkeaan mekkoon.
”Rakas! Mikä… mikä tämä on?”
”Maria teki sen”, sanon hymyillen. ”Ajattelin, että pitäisit siitä.”
Wilhelmin ilme on aidon kiitollinen. Hän ihastelee pitsistä, valkoista mekkoa ja pukee sen äkkiä ylleen. Hän on taivaallisen kaunis. Vaaleat kiharat ja valkoinen mekko. Aamuaurinko sulkee hänet hehkuunsa, ja minä muistan, että lepattava, hauras tunne sisälläni ei ole vanhennut päivääkään. Se tuntuu yhä tismalleen samalta kuin silloin, kun tunsin sen ensimmäistä kertaa.
Pyyhin kyyneliä silmäkulmastani ja riennän halaamaan häntä.
”Voi muru…” Puristan käteni tiukasti hänen ympärilleen. Hän on niin pieni ja hauras siinä sylissäni. ”Ajatella, että olen ollut suunnilleen puolet elämästäni rakastunut sinuun… Se tuntuu edelleen samalta. Tismalleen samalta. Sinä olet kauneinta tässä maailmassa.”
Wilhelm katsoo minua häkeltyneenä.
”Sinä… sinä olet…” Hän painaa päänsä rintaani. ”Rakastan sinua.”
Kun hän vetäytyy kauemmas, erotan liikutuksen hänen kasvoiltaan.
”Minusta on uskomatonta, että tunnet yhä samoin. Niin paljon on mahtunut niihin vuosiin, jotka olemme kantaneet toisiamme sydämissämme. En ole enää se pojankasvoinen vampyyri, joka nojaili keittiötasoon saadakseen sinut koskemaan minua, mutta en tunne enää huonoa omaatuntoa siitä. Olen niin paljon parempi, lempeämpi ja lujempi kuin silloin.”
”Jos sinä aiot sanoa seuraavaksi, että tunnet olosi rumaksi ja sairaaksi siihen Wilhelmiin verrattuna, minä suutelen sinut hengiltä”, uhkaan hymyillen.
”En, en! Enhän minä toki nuori enää ole, kolmekymmentäyhdeksän on niin paljon vuosia…”
”Hitto, rakas, sinä olet täydellinen”, sanon ja huomaan, kuinka ääneni pehmenee joka sanalla. Vedän hänet lähemmäs, sivelen hänen kasvojaan. Miten rakastankaan jokaista senttiä hänessä. ”Joskus minusta tuntuu, että näen unta, kun katson sinua. Miten kukaan voi olla niin kaunis? Kaikin puolin… Miten sinä voit ajatella, että et olisi yhtä kaunis kuin silloin? Oletko nähnyt itsesi? Kehot muuttuvat, mutta sinä olet yhä upeinta, mitä on. Ja sinä olet oikeassa – tunnet nyt itsesi paremmin. Olet tasoittunut ja voit paljon paremmin.” Suutelen häntä. ”Olen sinusta niin ylpeä…”
Kuljetan Wilhelmin ovelle, pidän käteni hänen vyötäisillään.
”Uskallankohan kävellä alakertaan? Sinut tuntien siellä voi odottaa vaikka mitä…”
”Niin, sitä ei koskaan tiedä”, hymähdän ja suukotan hänen päälakeaan.
”Otan sen riskin”, Wilhelm sanoo ja me kävelemme portaat alas.
Wilhelmin silmät rävähtävät auki, kun pääsemme keittiöön. Hän vie kädet kasvoilleen ja hajoaa sekunneissa. Tunnen, kuinka hänen kehonsa valahtaa lähes hervottomaksi, pitelen häntä pystyssä. Meidän ystävämme odottavat katetun pöydän äärellä ja toivottavat yhteen ääneen rakkaalleni hyvää syntymäpäivää. Hän itkee minua vasten, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen.
”Sinä et tahtonut syntymäpäiväjuhlia viimevuonna”, sanon, ”mutta tänä vuonna ajattelin, että kenties… vain kenties olisit viimein valmis siihen, että me kaikki juhlisimme sinua kokonaisen päivän.”
Hän itkee niin kovaa, etten erota sanoja.
”Voi kulta”, hymähdän hänen hiuksiinsa. ”Ei mitään hätää.”
Kaikki muut kerääntyvät ympärillemme. He halaavat Wilhelmiä vuoron perään, ja rakkaani antaa sen tapahtua, hän on niin rauhassa ja turvallisesti kaikkien ystäviemme syleilyssä. Anri rutistaa häntä tiukasti, ja hän itkee entisestään. Victoria pörröttää hänen tukkaansa ja pyyhkii kyyneliä hänen kasvoiltaan.
En tunne enää hienoisintakaan mustasukkaisuutta katsoessani kaikkea sitä. Minun rakkaani on vihdoin juuri niin rakastettu kuin hän on aina toivonutkin olevansa. Hän on tehnyt kaiken sen työn aivan itse. Tässä hän on, kosketettavana ja rakastettavana, eikä hän enää pelkää kaikkea sitä hellyyttä, joka hänen ylleen sataa. Kenties vihdoin hän uskoo ansaitsevansa sen. Me olemme tulleet niin pitkän matkan.
Päivä menee omalla painollaan. Syömme, juomme, nauramme. Ystävämme ovat ihania ja kannustavia.
”Hei, Wilhelm, mitä sinä täytitkään, oliko se nyt kahdeksantoista?”
”Tuo mekko on niin kaunis! Maria teki niin hyvää työtä, olet tosi upea.”
”Kai kakku on hyvää? Laitoimme siihen kirsikoita!”
Sitä jatkuu iltaan saakka. Wilhelm halaa jokaista huolella ja pitkään, ja sydämeni pakahtuu, sillä hän ei ole aikoihin uskaltanut koskettaa muita tällä tavoin. Kehitys huokuu hänestä kauas.
Kun olemme kaksin, Wilhelm seisoo eteisessä tuijottamassa suljettua ovea. Hän ei kykene sanomaan mitään. Hänen suupielensä nykivät, lopulta hän painaa hetkeksi silmänsä kiinni ja vain hengittää syvään.
”Minä rakastan sinua, Julius. Helvetti, minä rakastan sinua”, hän hengähtää ja rientää halaamaan minua tiukasti. ”Pane minua nyt heti.”
Naurahdan. Vai niin, muru, vai niin.
”Voi kulta…”
”Nyt heti. Tuolilla.” Tämä ei ole muuttunut mihinkään. Hän tietää, mitä haluaa, ja osaa vaatia sitä. Rakastan sitä. Se saa koko kehoni kihelmöimään. Nostan hänet syliini ja vien hänet meidän tuolillemme, sille, josta kaikki alkoi. Nyt olemme tässä taas. Painan kuumeisia suudelmia hänen keholleen, riisun kauniin mekon hänen yltään, paljastan pienen, heiveröisen kehon ja suutelen sitä kaikkialta. Hän vääntyilee kosketuksessani, ja rakastan sitä, että saan hänet tekemään niin. Vain minun kanssani hän on niin paljas, niin hauras. Ei hätää, rakkaani, olen tässä, olen tässä kuten silloinkin.
Pian hän vapisee sylissäni, hengittää raskaasti kaulaani vasten. Vedän viltin sohvalta hänen ylleen ja silitän häntä kaikkialta.
”Sinä teet minut niin onnelliseksi”, Wilhelm kuiskaa. ”Kiitos, kulta. Minä en saanut edes lapsena syntymäpäiväjuhlia. En… en kai vieläkään uskonut kykeneväni sellaisiin. Kiitos, rakas. Lapsi minussa on nyt todella pidelty.”
Silitän hänen enkelinkiharoitaan.
”Tämä on parasta, mitä voin kuulla.”
”Rakas. Kiitos, kun olet siinä.”
Hän käpertyy tiukemmin syliini, ja minä suljen hänet siihen, pitelen häntä lämmössäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti