Luku 39: Kuunvalossa
Ingvar on poissa ja maailma on aivan hiljaa. Beth herää öisin eikä tiedä, kuka on. Hehkuva myytti katsoo häntä yölliseltä taivaalta, loistaa sirppinä hänen sänkyynsä. Sänky. Hänellä on nykyään suuri, pehmeä sänky ja lempeästi tuhiseva poika vierellään. Rani jäi siihen, ei antanut kenenkään pelotella itseään pois hänen luotaan. Beth ei vielä sisäistä sitä. Joka kerta, kun joku kutsuu häntä hänen nimellään, hän ajattelee Ingvarin katsetta ennen kuin hän jätti tämän yksin kuolemaan. Ingvar loi hänet. Ingvar loi kaiken sen, mitä hän on koskaan tuntenut, mutta kun Rani kutsuu häntä ja suukottaa hänen poskeaan, hän tuntee ennennäkemätöntä hellyyttä. Hän tahtoo niellä pojan kokonaisena, pitää tämän ikuisesti osana itseään.
Tämä maailma on erilainen. Vieras. Aika kuluu, valonlähteiden vuorottelu taivaalla merkitsee yhden päivän alkamista ja toisen loppumista. Aika vain kuluu ja kuluu, asiat asettuvat uusiin uomiinsa. Beth ei pysy perässä. Kun hän herää öisin ja myyttinen kuu katsoo häntä taivaalta, hän tuntee syvältä leikkaavaa kauhua. Niinä hetkinä hän on yhä mestari ja yhä lapsi, jota koskettiin kaikkialta. Ingvar ei tule takaisin kertomaan hänelle, miten elämää eletään. Mestarius ei anna suojaansa, mestaria ei tarvita. Valonkantajia ei tarvita. Koko maailma on revitty riekaleiksi ja nyt kaikki tanssivat sen jäänteissä. Vain Beth seisoo kaiken keskellä, ja pahimpina hetkinä hän ei muista mitään. Ei edes nimeään eikä sitä, että on olemassa Rani, jota hän rakastaa.
Totuus paljastuu kaikille eloonjääneille hiljalleen. Yöt seuraavat päivää, kipein totuus on vaikein kantaa. Se, että he elivät valheessa. On niitä, jotka ovat käyneet ajattelijoiden kimppuun ja niitä, jotka ovat tulleet huutamaan vasten Bethin kasvoja. Beth ei ole voinut kieltää heitä. Hän on ollut yksi niistä, jotka ovat tienneet totuuden valokivestä ja säilyttäneet sen salassa. Hän ansaitsee huudon, ja hän ansaitsisi enemmänkin. On öitä, joina hän ei saa Koraa ja muita nuoria mielestään. Kaikki ne, joihin piti sattua, jotta tänne päästiin.
Kun Beth eräänä yönä herää hyperventiloiden, Rani herää myös. Beth onnistuu usein pitämään kohtauksensa piilossa, ettei Ranin tarvitse huolehtia siitä.
”Beth? Hei, rakas?”
Beth pudistelee villisti päätään. Ei hän ole rakas. Hän on väärä. Hän on satuttanut muita.
”Saanko koskea?”
Beth ei pysty tekemään mitään. Hän vain tuijottaa Rania avuttoman pitkään ja toivoo, että Rani ymmärtää koskettaa. Rani tulee varoen lähelle, pyytää lupaa katseellaan, eikä Beth tiedä, mitä tehdä, paniikki ja kipu lamaannuttavat hänet paikalleen.
Rani jää hänen vierelleen sängylle, mutta ei kosketa, vaikka jokainen osa pojasta kurottaa häntä kohti. Kunpa hän pystyisi sanomaan jotakin. Hetken on kurouduttava ensin umpeen. Beth odottaa ja odottaa, että kaikki menee ohi, että hengitys tasaantuu ja ajatukset kulkevat jälleen. Hän keskittyy Raniin, katsoo kaikkea pojassa ja yrittää muistella, miltä nykyinen elämä tuntuu. On tämä sänky ikkunan alla. On kuu, joka paistaa suoraan sängylle ja värjää Ranin hiukset aivan valkeiksi.
”Rani…”
Rani hymyilee ja vie käden Bethin poskelle. Rani on aina niin hellä. Menisi vielä kauan, että he pääsisivät yhdessä kaduille. Ingvarin muisto on liian lähellä. Jos Beth pitäisi Rania kädestä ja kulkisi temppelille valosuihkuun, hän ei muistaisi Ingvarin kuolleen. Hän ajattelisi, että Ingvar on yhä jossakin siellä ja näkisi heidät.
”Rani, minä en ansaitse sinua. En ansaitse elää näin hyvää elämää sen jälkeen, kun olen antanut Ingvarin satuttaa muita…”
”Montako kertaa minun tarvitsee kertoa sinulle, että sinua on manipuloitu ja hyväksikäytetty koko sinun ikäsi? Se ei tietenkään oikeuta kaikkea, mutta rakas, sinun on oltava itsellesi armollisempi. Sinulla ei juuri ollut vaihtoehtoja.”
”On muutakin.” Nielaus. ”Muistatko hetken ennen kuin kaikki pimeni? Kun kaaduin.”
”Muistanko! Beth, en ole koskaan ollut niin puhtaan kauhuissani kuin silloin.”
”Sanoin sinulle silloin tehneeni jotakin kamalaa.”
Rani tuijottaa häntä pitkään.
”En tarkoita tätä pahalla, mutta sinä sanot sellaisia asioita varsin usein. En… en kiinnittänyt siihen huomiota silloin. Ja sitten, no, sitten alkoi tapahtua.”
Beth nyökkää. Häpeä kuumottaa poskia. Hän tietää kyllä sanovansa kaikenlaista paniikin iskiessä.
”Minä aivan oikeasti tein silloin jotakin kamalaa. Minä…”
Beth nielaisee. Se olisi kerrottava, vaikka se ajaisi Ranin hänen luotaan. Ehkä niin olisi hyvä.
”Minä tapoin Koran”, Beth sanoo aivan pienellä äänellä.
Rani räpyttelee silmiään ja tuijottaa sitten pitkään kuuta.
Sitten Rani tulee lähemmäs ja vetää Bethin pitkään halaukseen. Beth itkee. Rani vain silittää.
”Voi rakas”, Rani huokaa Bethin mustiin hiuksiin. ”Miten se tapahtui?”
”Se ei ollut vahinko. Minä tapoin hänet tarkoituksella. Anteeksi… anteeksi, Rani…”
”Pystytkö kertomaan minulle, mitä tapahtui?”
Beth nyökkäilee. Hän kertoo. Hän kertoo Koran uhkauksista ja Ingvarista. Siitä, että Korakin oli miehen uhri. Hän kertoo kateudesta ja katkeruudesta.
”Mutta en minä sitä sen vuoksi tehnyt, että kadehdin sitä poikaa”, Beth itkee, ”tein sen, koska tiesin hänen olevan vaaraksi sinulle. Hän olisi tehnyt jotakin.”
”Ja nyt suhteemme on joka tapauksessa julki…”
”Mutta en minä tiennyt! En tiennyt, että voisimme koskaan olla yhdessä, että olisimme täällä! Se poika kuoli aivan turhaan…”
Rani vie kätensä Bethin harteille ja puristaa lempeästi, mutta lujaa.
”Et voi ajatella noin. Et saa. Olit hyvin nurkkaanajetussa tilassa.” Ranin ilme on hetken suunnattoman murheellinen. ”Niin oli varmasti Korakin. Se meni, miten meni. Sitä ei voi enää muuttaa. Se on aivan helvetin kammottavaa ja surullista, mutta sitä ei sellaisenaan enää voi korjata. On yritettävä jotakin muuta.”
”Vihaatko sinä minua?”
”Minäkö vihaisin sinua?” Ranin ääni pehmenee. ”En voisi koskaan. Mutta meillä on vielä paljon edessämme. Tämä tekee minut lähinnä surumieliseksi. Kora taisi sittenkin olla pelkästään onneton. On kamalaa, että hänelle piti käydä niin, ettei hän saanut apua. Mutta kuten sanoin, sitä ei voi muuttaa. Monta muuta asiaa sen sijaan voi.”
Beth kohottaa kulmiaan.
”On vielä mahdollista tarjota apua niille, jotka ovat hyvin nuoria eivätkä ymmärrä, mitä heille on tehty.”
”Minä… minä en pysty puhumaan heille. En yksinkertaisesti pysty. Olen pahoillani.”
”En tarkoittanut, että sinun täytyisi.”
”Mutta Rani… Jos kaikki se tulisi julki, minun pitäisi puhua Ingvarista. Enkä voisi koskaan tehdä sitä. En pysty puhumaan pahaa siitä miehestä. Hän oli kaikkeni, enkä kykene kertomaan kaikesta kokemastani kivusta edes sinulle.”
Rani huokaisee syvään.
”Tässä on muutenkin hyvin paljon kaikkea. Kokonainen maailma selvitettäväksi. Minä tahtoisin rohkaista uhreja puhumaan. Voisin tarjoutua kuuntelemaan. Sinusta ei tarvitsisi koskaan mainita sanallakaan.”
”Mutta jos tieto Ingvarista leviäisi… se… se…”
”Tahdotko sinä yhä suojella sitä miestä?”
Beth katsoo poispäin.
”Beth! Ihan oikeasti…”
”Anteeksi…”
Pitkään aikaan ei sanota mitään. Kuu pysyy taivaalla ja sänky kylpee sen valossa. Rani vetää verhot kiinni, silmät häkeltyvät hämärästä. Ne ovat ehtineet jo tottua siihen, että valoa on kaikkialla.
”Tahdotko sinä todella, että heidän olonsa paranee?”
”Tahdon! Olen tehnyt heille väärin!”
”Sitten on otettava se riski, että kaikki saavat tietää Ingvarista. Tämä täytyy tehdä sensitiivisesti. Ei kukaan uhri tahdo asiotaan leviteltävän. Varsinkaan nyt, kun kaikki ovat joutuneet luomaan maailmansa uudelleen. Tämä on kamalaa kaikille.”
”Tiedän… anteeksi…”
”Minua ja Noria on alettu kuuntelemaan. Voisimme hyvin auttaa muita.”
”Teistä tulee ajattelijoita. Todellisia ajattelijoita. Tarvitsette sellaiset hienot valkeat kaavut, hienommat kuin Gaelilla ja muilla koskaan oli…”
Beth onnistuu jo hymyilemään, kun ajattelee Rania valkeassa kaavussa. Kaunis. Rani on aina niin kaunis.
”Hassu”, Rani hymähtää. ”Olet ihana, mutta ihan oikeasti, minä tahdon auttaa. Ei meidän kuvamme huvin vuoksi historiankirjoissa ollut. Kaikki valo on yhteydessä ja me olemme viimein löytäneet paikkamme.”
Beth säpsähtää. Rani on kantanut Norin kanssa niin suurta taakkaa, ettei kukaan saata koskaan ymmärtää sitä.
”Te olette vielä niin nuoria…”
”Niin, sille ei mahda mitään. Mutta koska olemme nuoria, meillä on paljon aikaa ja aivan erilaista ymmärrystä kuin monella muulla.”
Niin ihanan itsevarma. Bethin kehoa kihelmöi.
”Rani, eikö sinua haittaa, että minä olen niin vanha?”
”Hitto, et sinä mikään vanha ole.”
”Kaksikymmentä vuotta sinua vanhempi, kyllä minä olen…”
”Jos sinua yhtään lohduttaa, et tunnu siltä.”
Beth onnistuu naurahtamaan.
”Mitenköhän tuo pitäisi ottaa?”
”Hyvin, höpsö, sinä olet nuorekas.”
”Minä pelkään olevani kuten Ingvar.” Ilme vakavoituu.
Rani hätkähtää. Poika ei enää hymyile.
Rani painaa suudelman Bethin huulille ja pudistaa päätään.
”Sinä”, Rani sanoo sivellen Bethin paljasta reittä, ”et ole yhtään kuten se mies. Sillä, mitä me olemme yhdessä, ei ole mitään tekemistä sen kanssa.”
Siihen Bethkin tahtoo uskoa. Koko sydämestään. Hän vetää Ranin syliinsä ja antaa pojan suudella kaulaansa, solisluitaan, kaikkea, mihin yltää.
”Sinä pystyt kehittymään. Voit jatkaa ilman sitä miestä.”
”Sinun kanssasi.”
”Minun kanssani ja yksinkin. Kaikki, mitä siihen tarvitaan, on jo täällä”, Rani sanoo painaen kätensä Bethin rintakehälle.
He katsovat toisiaan pitkään. Beth löytää ennennäkemätöntä lohtua siitä, miten järkähtämättömästi Rani on hänen vierelleen. Silti Bethiä kaihertaa, että hän sitoo pojan itseensä, tekee tästä orjansa.
”Rani… Oletko sinä onnellinen näin? Minä olen ajatellut asioita.”
”Olen minä, älä siitä huolehdi.”
”Tahtoisitko, että Nori asuisi kanssamme?”
Ranin silmät suurenevat.
”Kävisikö… kävisikö se sinulle? Nori on asunut vähän siellä täällä. Tämä kaikki on ollut hänelle hyvin vaikeaa.”
”Niin, olen huomannut sen. Haluaisikohan hän asua meidän kanssamme? Jaksaisiko hän sitä? Paitsi, jos hän vihaa minua.”
”Muru, miksi hän vihaisi sinua?”
”E-en tiedä, entä, jos hän kokee, että vein sinut häneltä?”
”Nori ei ajattele kenestäkään sillä tavalla. Voin vannoa sen sinulle.”
”Pelkään, että se tyttö syrjäytyy yksinään.”
”Niin minäkin”, Rani sihahtaa. ”Ehdotetaan sitä hänelle. Ja…”
Rani silittää Bethin kämmenselkää.
”Ja minä yritän parhaani rohkaista lapsia kertomaan mahdollisista traumaattisista kokemuksista. Olivat ne sitten Ingvariin tai valoon tai vaikka molempiin liittyviä. Meillä on melkoinen sotku selvitettävänä. Kaikki Gaelinkin asiat…” Rani värähtää. ”No, siinä on hetkeksi mietittävää.”
Beth luisuu peittojen alle ja silittää Ranin polvia ja reisiä matkallaan. Ranilla on niin sileä ja kaunis iho. Bethin on vaikeaa uskoa, että tämä pieni, ihana olento aivan oikeasti on siinä, antamassa hänelle lämpöään.
”Nukutaanko?” Rani kysyy hivuttautuessaan Bethin viereen peiton alle.
”Nukutaan”, Beth kuiskaa ja kietoo kätensä tiukasti Ranin ympärille. Poika painaa päänsä hänen rintaansa, ja kaikki on niin lämmintä ja pehmeää, että Bethin silmät painuvat kiinni. Rani kurottaa vielä suukottamaan Bethiä, ja sitten he rauhoittuvat, antavat unen tulla. Uni tulee raskaana ja lempeänä, ja Beth antaa sen tulla.
*
Kahden päivän päästä Nori on asettunut asumaan heidän luokseen. He elävät nyt maailmassa, missä mikään ei ole vielä kenenkään omaisuutta. Nori voi vain tulla, asuttautua toiseen makuuhuoneeseen ja elää heidän kanssaan. Niin helppoa se on. Hierarkia ei ole ehtinyt muodostua uudelleen. Selvää on vain se, että ne, joilla on yhteys valoon, ovat kaikkien katseiden kohteena. Rani ja Nori. Vain Rani ja Nori.
Beth katsoo vierestä, kuinka Rani ja Nori oppivat elämään uudessa asemassaan. He ovat nyt ajattelijoita, todellisia sellaisia. Päivät kuluvat tasaisesti. Heille muodostuu arki, tavallinen, koulun ja valon ympärillä pyörimätön arki. Nuoret laittavat ruokaa, Beth enimmäkseen lepää, sillä vuosien odotus on vihdoin päättynyt. Hän saa eläköityä rauhassa, hän saa nukkua kipuaan pois.
Päivisin aurinko paistaa ikkunasta sisään ja saa huoneet loistamaan. Joskus valo sattuu Bethin silmiin niin, että hän käpertyy sängynpohjalle odottamaan pimeän tuloa. Eräänä iltana Rani ja Nori ovat tulleet pitkästä tilaisuudesta kotiin ja aikovat laittaa ruokaa. Keskustelussa on sävy, jota Beth ei tunnista. Hän nousee istumaan ja kuuntelee.
”Minusta tuntuu, että minun on viimein tullut aika tunnustaa sinulle jotakin.” Norin ääni. Beth voi kuvitella, kuinka Rani kallistaa päätään ja lopettaa kaiken muun tekemisensä. Sellainen Rani on. Rani keskittyy aina keskustelukumppaniinsa.
”Siitä on kulunut jo tarpeeksi aikaa.”
Rani ei vieläkään sano mitään. Beth haluaisi sulkea korvansa, hänellä on sellainen olo, ettei mitään tästä ole tarkoitettu hänen korvilleen.
”Minä… Minä en tiedä, miten kertoa tästä. En ole koskaan tiennyt. En ole uskaltanut.”
”Voit kertoa minulle ihan mitä tahansa.”
”Minä rakastin Koraa.” Beth kuulee, kuinka Nori vetää henkeä. ”Uskallan vihdoin sanoa sen ääneen.”
Jokin Bethin sisällä särähtää. Elämä kolmin on sujunut rauhallisesti. Joskus Nori katsoo häntä kuin ei kuuluisi joukkoon, joskus hän katsoo Noria surumielisenä siitä, ettei koskaan voisi ymmärtää Rania kuten tyttö ymmärtää. Ja nyt. Nyt tämä. Teko, jota Beth ei päse pakoon. Kyyneleet tulevat käskemättäkin.
”Minä rakastin Koraa vuosia, ja hän rakasti minua, ja nyt se kaikki on poissa”, Nori jatkaa itkien. ”Olen kantanut meitä yksin sydämessäni ja niin teki hänkin, mutta nyt häntä ei enää ole, hän elää vain muistoissani, enkä jaksa enää piilotella… en jaksa…”
”Nori rakas, en tiedä, mitä sanoa…”
”Minä rakastin sitä surullista, väkivaltaista poikaa, enkä osaa olla siitä pahoillani. En vieläkään tiedä, miksi hänet otettiin tästä maailmasta, tiedän vain, että häneen sattui ja hän meni liian pitkälle. Rakastin häntä, Rani, siinä se…”
Beth kuulee Ranin itkevän. He kaikki itkevät, mutta eri itkua. Beth tietää kerrankin, mitä tekee, kun kävelee keittiön pöydän äärelle ja kohtaa sen, minkä kohtaamista hän on vältellyt. Oman vastuunsa. Hän ei suostu olemaan pelkkä uhri, jonka kipu oikeuttaa kaiken, mitä hän tekee. Rani näkee sen, pojan suu loksahtaa auki. Beth ei antaisi Ranin estää häntä.
”Nori, anna minulle anteeksi”, Beth sanoo katsoen tyttöä tämän itkusta punertaviin silmiin. ”Se olin minä. Minä tapoin Koran.”
Aika pysähtyy. Beth tuijottaa Noria, Nori tuijottaa häntä, ja Rani seisoo tilanteessa täysin liikkumatta. Norin kasvoilta ei voi lukea mitään, kun hän kävelee pois talosta. Rani jää tuijottamaan tytön perään, mutta ei tee elettäkään lähteäkseen perään.
”Mitä helvettiä. Mitä helvettiä!” Rani huutaa itkuisena. ”Miksi sinä noin teit? Ja miksi hän ei koskaan kerro minulle mitään! Apua…”
”Minun oli pakko”, Beth parahtaa. ”En todellakaan tiennyt, että sillä pojalla oli… että nuo kaksi…”
”En minäkään! Hitto! Miksi hän ei kertonut?”
”Rani, ota rauhassa, hän palaa kyllä.”
”Miksi tällaista tapahtuu vielä? Minä en jaksa enempää… tätä…”
”Rani rakas…”
Epätoivo pojan äänessä on sakeaa, se täyttää koko huoneen. Beth menee lähelle, kietoo kätensä Ranin harteille ja suukottaa poikaa ohimolle.
”Minä en olisi tuolla alhaalla vielä edes riitti-ikäinen, hitto sentään, ja nyt minä joudun kannattelemaan valon ohella vielä sitä, etten koskaan todella kyennyt auttamaan parasta ystävääni…”
”Sinun ei tarvitse pystyä kaikkeen vain siksi, että olet yhteydessä valoon. Ei sinun eikä Norin.”
”Miksi sinä menit kertomaan hänelle? Nyt kaikki on taas aivan sekaisin… Ei hän halua asua kanssamme enää tämän jälkeen.”
”Olen pahoillani, mutta minä en aio elää enää valheessa. Meistä kenenkään ei pitäisi. Tämä on vähintä, mitä voin tehdä. Nyt Nori voi lakata miettimästä, kuka tappoi hänen rakkaansa.”
”Hänen rakkaansa… Nori ei koskaan sanonut mitään. Ei yhtään mitään, ei sanallakaan.”
”Ei sellaista pidetä salassa ilman hyvää syytä.”
”Voi, syitä oli varmasti kymmeniä, mutta miksi hän ei kertonut edes minulle? Kyllä hän olisi voinut…”
”Joskus me pelkäämme läheistemme reaktioita kaikkein eniten.”
Beth vetää syvään henkeä.
”Minä olen myös ajatellut kertoa ystävillemme siitä, mitä olen kokenut, Rani. Norille, etenkin Norille nyt, kun olen sen hänelle velkaa. Hän ansaitsee tietää, miksi se poika kuoli. Tahdon myös Gaelin ja Isaiaksen tietävän.”
Rani katsoo Bethiä häkeltyneenä.
”Myös Gaelin? Vaikka hän on ollut niin vaikea sinulle?”
”Elämä on muuttunut. Tahdon hänen tietävän, sillä tulemme olemaan vielä paljon tekemisissä. Haluan… ystäviä. Autatko minua? Voitko sinä… kertoa heille? En usko, että pystyn tekemään sitä.”
Rani räpyttelee hetken silmiään. Sitten poika nyökkää hitaasti.
”Totta kai.” Rani pudistelee huokaillen päätään. ”Minun täytyy vain keksiä, mitä ihmettä teen Norin kanssa… Häneen on täytynyt sattua ihan hirvittävästi. Ei pelkästään Koran kuolema.”
Rani valuu istumaan pöydän äärelle ja hukuttaa kasvot käsiinsä. Pojan hartiat vapisevat.
”Olen ollut idiootti… täysi idiootti…”
”Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä jostakin, josta et tiennyt mitään. Te olette vahvoja, te pystytte keskustelemaan tästä. Nori taitaa vain tarvita aikaa rauhoittua.”
Rani pyyhkii kyynelten kastelemia kasvojaan ja hymyilee leuka väristen Bethille.
”Sinä olet kehittynyt niin paljon, rakas. Et olisi puhunut maan alla tuolla tavalla.”
”Valo ja tämä ympäristö taitavat tehdä ihmeitä.”
”Tai se, että alamme vihdoin päästää irti kaikesta siitä, joka todella piti meitä pimeydessä.”
Beth hymyilee. Rani on oikeassa.
Itkuisena Rani kurottaa silittämään Bethin suortuvia. Rani tekee sitä usein. Beth rakastaa sitä, että hänen pitkiä hiuksiaan silitetään. Pieni, arkinen rituaali.
”Olet niin kaunis, kun hymyilet”, Rani kuiskaa. ”Ja me selviämme tästäkin.”
”Niin selviämme. Meidän täytyy antaa kaiki ymmärryksemme ja myötätuntomme Norille. Ja aikaa, se tyttö tarvitsee nyt aikaa.”
Rani painaa päänsä Bethin olalle, ja he jäävät toistensa lämpöön. Käsi hakeutuu vasten kättä, ja siinä on tarpeeksi.
Kuluu viikkoja, että Beth näkee Norin taas. Tyttö ei tule takaisin kotiin. Rani kertoo heidän käyneen keskusteluja, mutta Nori on vetäytyvä ja hiljainen. Kun Nori eräänä hämäränä iltana istuu pöydän ääressä kasvot kynttilän valaisemina, Beth tietää hetken koittaneen. Hän vetää tuolin alleen, ristii kätensä pöydälle ja kohtaa Norin sellaisena kuin on.
”Hei, Nori. Minulla taitaa olla sinulle kerrottavaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti