Sinelmä: luku 16

Luku 16: Käsi kädessä

”Hän ei ole koskaan sanonut minulle noin”, Nori kuiskaa pimeyteen. Kora istuu hänen lähellään, mutta ei kosketa häntä. ”Enkä minä hänelle. Rani ei… Rani ei yleensä suutu minulle.”

Kora pysyy hiljaa.

”Tämän takia minua pelottaa olla olemassa. Minä olen liian kylmä. Satutan parasta ystävääni vain olemalla oma itseni.”

”Olen varma, ettei se mene aivan noin”, Kora sanoo hiljaa.

Koran läheisyyskin pelottaa Noria. Poika on täällä, hänen ja Ranin luolassa, ja häntä pelottaa, että joku näkee. Sitä vyyhtiä hän ei ole valmis avaamaan. Se rikkoisi liian paljon. Kora tulee lähemmäs, hivuttaa kätensä Norin omalle ja puristaa lujaa.

”Sinä ja Rani olette niin läheisiä, että olen usein siitä varsin kateellinen”, Kora tunnustaa huokaisten. ”Teitä on joskus kipeää katsella, kun tunnutte ymmärtävän toisianne sellaisella tavalla, jolla minä ja sinä emme ymmärrä toisiamme.”

Nori räpyttelee silmiään. Itku kaihertaa niitä edelleen. Siitä on pitkä aika, kun hän on viimeksi itkenyt, ja nyt Rani näki sen.

”Mutta ymmärrämmehän sinä ja minäkin toisiamme ihan omalla tavallamme. En minä ymmärrä Rania sillä tavalla kuin ymmärrän sinua. Minä… minulla on ihan omanlaiseni suhde jokaiseen, jota rakastan. Ei sinun tarvitse olla mustasukkainen.”

”En minä olekaan. En sillä tavalla. Te vain… te olette niin läheisiä.”

Nori jää tuijottamaan poikaa hämärässä. Hurja musta tukka on sidottu osittain pienille leteille. Ilme on rauhallisempi kuin aikoihin. Nori on katsellut Koraa aina niin läheltä, että on tullut osin sokeaksi tietyille ominaisuuksille pojassa. Ei Kora ajattele Rania romanttisena haastajanaan. Koraan sattuu se, ettei tämä ole koskaan pystynyt solmimaan sellaisia suhteita kuin Nori ja Rani ovat solmineet. Se surettaa Noria vielä enemmän.

”Minä aion sopia hänen kanssaan”, Nori sanoo ja nyökkää enemmän itselleen kuin Koralle. Onneksi Kora ei kysy enempää. Nori ei pystyisi puhumaan pojalle siitä, millaisia asioita hän näkee maailmassa. Kora ei kuulisi. Koralla ei ole korvia kuulemaan sitä puolta todellisuudesta. Hellyys läikähtää Norissa, kun hän ajattelee sitä. Kora on vielä niin raaka ja paljas, kaukana niistä suurista havainnoista, jotka hän itse on tehnyt. Nori taistelee senkin vuoksi. Vapauttaakseen rakkaansa siitä maailmasta, joka painaa poikaa alas. Nori tietää, että joskus tulisi vielä päivä, jolloin hän voisi sanoa Koralle, mitä todella ajattelee. Poika hymyilisi eikä enää koskaan satuttaisi ketään kuten siihen mennessä. He voisivat kohdata toisensa samalta viivalta, hymyillä ja pitää toisiaan kädestä.

”Kora…”

”Mmh?”

”Kiitos, kun olet siinä.” Vaikka se on varaallista. Vaikka se on silkkaa järkeä vastaan. Nori ei jaksa olla nyt järkevä, mennyt itku sumentaa hänen ajatuksensa, hän ei jaksa enää. Nori kömpii Koran syliin, painautuu poikaa vasten ja tuntee, kuinka Kora rentoutuu hänen ihollaan. Kora painaa päänsä Norin kaulaan, suukottaa ensin hellästi, sitten kovemmin.

”Sinä olet maailman kaunein tyttö. Olen niin onnekas.”

Joka kerta, kun Kora sanoo jotakin sellaista, Nori tuntee itsensä pieneksi ja haavoittuvaiseksi. Mutta mitä enemmän Kora niin tekee, sitä turvallisemmaksi Nori tuntee itsensä niin pienenä. Hän haluaa olla hauras juuri Koran syleilyssä, tulla kosketuksi vain tämän toimesta. Se on jotakin, johon vain Kora pystyy. Turhaan poika on kateellinen muille Norin elämässä, kun tämä itse on ainoa, jonka sylissä Nori tahtoo kikattaa ja olla pelkkä pieni, tavattoman rakastunut tyttö.

Kora kuljettaa käsiään Norin reisillä ja kallistaa päätään.

”Tahdotko sinä, että…”

Suru kaihertaa vielä Norin koko ruumista, eikä hän yleensä pakene tunteitaan kosketukseen, mutta nyt Kora on siinä, ja Kora tuntuu hyvältä, aivan tavattoman hyvältä ja turvalliselta ja rakkaalta. Nori vastaa ottamalla pojan kasvot käsiinsä ja suukottamalla tämän huulia.

”Ota minut”, Nori kuiskaa, ”olen sinun…”

Jonkun oma. Ajatus, joka ei ole koskaan mahtunut Norin päähän. Ja silti, tämä jokin hauras, herkkä osa kuuluu yhtä paljon Koralle kuin hänelle itselleenkin, ja hän haluaa sen menevän juuri niin. Hän painaa Koran vasten peitteitä, antaa huulten ja sormien seikkailla kehollaan. Hän ei ymmärrä, miksi se kaikki on niin tärkeää, mutta se on, se on niin tärkeää, että hän pakahtuu, kun Kora kutsuu häntä kauniiksi ja omakseen. Kun Kora sanoo niin, sen täytyy olla totta, hänen täytyy olla kaunis ja pieni ja ihana.

Kaiken jälkeen Nori lepää hengästyneenä, mutta rentona Koran sylissä ja hymyilee, kun poika silittää hänen päätään.

”Onko kaikki hyvin?”

”On. Onko sinulla?”

Poika on pitkään hiljaa. Nori silittää Koraa sieltä, missä haavoja risteilee niin paljon, että iho tuntuu kovalta ja kuluneelta.

”Minun riittiini on vielä jonkin verran aikaa”, Kora sanoo äänellä, joka ei lupaa hyvää. ”On vielä aikaa valmistautua.”

Asiat, joista Nori ei koskaan voisi Koralle puhua. Kora ei näe niitä samalla tavalla.

”Olen niin kiitollinen sinusta. Ilman sinua en… en…”

Kora käpertyy pieneksi. Siitä on kauan, kun poika on viimeksi tehnyt niin Norin seurassa. Nori ottaa Koran pään reisilleen ja pörröttää mustaa hiuspehkoa. Hän ei sano mitään. Kora, joka on aina niin täynnä vihaa, ei koskaan salli surun nousta pintaan. Nyt poika vapisee niin, ettei kipu pysy enää poissa. Nori tunnistaa rakkaassaan ne keinot, joilla tämä pystyy pitämään itsensä hengissä. Ne keinot, joilla Kora pysyy kasassa muiden edessä. Mutta hänen kanssaan suojakuori murtuu joskus, eikä Nori osaa silloin koskaan sanoa mitään. Hän osaa vain pidellä ja koskea, sillä niin hänkin toivoisi hänelle tehtävän, jos hänen kuorensa murtuisi ja kaikki se kipeä ja hauras pääsisi päivänvaloon.

”Nori… Nori, ethän sinä jätä minua, vaikka olen tällainen? Vaikka satutan muita. Minä… minä en näe valoa. En näe.”

”Ei hätää, olen tässä. Haluan olla tässä. Etkö oikeasti näe valoa?”

”T-tunnen sen kyllä, mutta… mutta minua pelottaa.”

Nori ei muista Koran koskaan sanoneen sitä ääneen.

”Se on okei. Se on okei, saa pelätä.”

”Ei saa. Ei saa, koska sitten…”

Kora ei koskaan sano sitä loppuun. Nori silittää selän haavoja sanomatta mitään.

Kora nostaa päänsä, ummistaa silmänsä hetkeksi, ja avautuessaan niiden katse on jälleen kovennut. Kipu on haudattu ihon alle, Nori ei saisi nähdä sitä uudelleen pitkään aikaan. Minä en näe valoa. Nori ymmärtää Koran kuorta tuijottaessaan, mitä tämä sillä tarkoittaa.

”Rani tuntui kävelevän reippaasti pois täältä. Hän tuskin palaa tänä yönä”, Kora sanoo kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Minun ei varmaan silti kannata jäädä tänne yöksi.”

Nori vetää syvään henkeä. Koralle olisi turha yrittää puhua. Kora ei anna kipuaan enää uudelleen katseltavaksi.

”Rani voi tulla aamulla. Älä jää.”

Koran ilme on täysin tyhjä. Poika ei jaksa edes virnistellä.

”Kohtaammekohan koskaan niin, että voimme nukkua edes yhden yön yhdessä?”

Surumielinen hymy kiipeää Norin huulille.

”Sitä minäkin mietin.”

”Joskus minusta tuntuu, että tahdon sitä miltei enemmän kuin pelastajuutta.” Kora sanoo sen täysin ponnettomasti, mutta se saa silti Norin sisimmän läikähtämään. Hän vie kätensä Koran omalle ja katsoo poikaa suoraan silmiin. Kumpikaan ei sano enää mitään. Kora suukottaa Noria nopeasti ja nousee ylös.

Nori ei liikahdakaan koko yönä.

*

Kun Rani saapuu takaisin kotiin, Nori ei tiedä, paljonko aikaa on kulunut. Valokivet hehkuvat kirkkaammin, uusi päivä maan alla alkaa, mutta Nori istuu yhä sängyllä kasvot ilmeistä tyhjinä.

Rani purskahtaa hillittömään itkuun. Nori tuijottaa silmät suurina, kuinka hänen suuttunut ystävänsä murtuu hänen edessään. Rani on polvillaan vasten kylmää kiveä ja itkee niin lohduttomasti, että koko keho vavahtelee. Nori ei osaa reagoida, sillä toisin kuin Koran kipuun, Ranin kipuun hänellä ei ole pääsyä. Hän ei pohjimmiltaan ymmärrä sen kieltä, joten hän vain tuijottaa, kuinka ystävä itkee ja hajoilee. Pitkään Nori kuulee vain Ranin itkun ja istuu lamaantuneena paikallaan.

Vasta Ranin kohottaessa katseensa Nori ymmärtää, etteivät kyyneleet ole hänelle. Rani pyyhkii niitä pitkään ja katsoo sitten Noria samoilla silmillä kuin lapsena. Sama vilpittömyys on säilynyt pojassa, se ei ole koskaan muuttunut. Rani on säilyttänyt avoimuutensa ja herkkyytensä, eikä Nori voi tuntea vihaa sen edessä.

”Olen pahoillani”, Nori sanoo hiljaa. ”Toivottavasti et joutunut nukkumaan penkillä.”

”En oikeastaan nukkunut ollenkaan”, Rani huokaa, eikä Nori kysy enempää.

”En minäkään.”

”Olen tosi pahoillani. Tiedän iskeneeni kipeään kohtaan.”

”Samoin.”

Nori laskeutuu lattialle Rania vastapäätä ja katsoo poikaa pitkään.

”Olet ihan oikeassa. Ehkä minä ajattelen liikaa sitä, mitä maailmassa tapahtuu. En vain millään tahtoisi niellä sitä, että olen liian pieni aloittamaan muutoksen.”

”Nori, sinussa ei ole mitään vikaa.” Rani tarttuu Noria kädestä. ”Ei ole koskaan ollutkaan. Minä olen aivan muista syistä todella väsynyt juuri nyt. Jos tahdot puhua minun kanssani ihan mistä tahansa, me voimme tehdä sen. Haluan puhua sinulle. Minulla on ikävä sinua.”

”Minullakin sinua…” Nori tuntee kyynelten kihoavan jälleen silmiinsä. Eikä hän edes koskaan itke. Hän kurottaa halaamaan Rania ja pysyy siinä pitkään, ystävänsä syleilyssä.

”Olet siis saanut jotain selville”, Rani sanoo vetäytyessään halauksesta. ”Sinä sanoit minulle jotakin kuusta ja auringosta. Niistä saduista, joita meille aina kerrottiin, kun olimme lapsia.”

”En ole saanut varsinaisesti mitään selville. Muistin vain, että satu kuusta ja auringosta on olemassa. Sisko ja veli, valoja nekin, aivan kuten meidän rikkinäinen valokivemme.”

”Ajattelit siis, että siinä tarinassa voisi olla palanen totuutta mukana?”

”Ehkäpä. Emme ole ainakaan koskaan tutkineet sitä. Todella monta muuta kiveä olemme kääntäneet, mutta emme sitä.”

”Hmm…”

Ranin aidon mietteliäs ilme sytyttää kipinän Norissa. Poika yrittää tosissaan hänen kanssaan.

”Varastetaan satukirjoja”, Rani sanoo lopulta täysin vakavissaan. Jokin toteamuksessa heittää Norin laidan yli ja saa hänet nauramaan. Hän on valvonut koko yön, itkenyt ja pelännyt, ja nyt ajatus heistä kahdesta varastamassa lasten satukirjoja on hänelle ylitsepääsemätön.

”Nori? Hei? Kuuleeko Nori, menitkö rikki?”

”Menin!” Nori nauraa lattialla. Tilanteessa ei itsessään ole mitään naurettavaa, mutta väsymys kaihertaa koko kehoa ja saa hänet kipristelemään naurusta. ”Mieti nyt. Kaksi valonkantajaa juoksemassa kivisiä polkuja itkevät lapset perässämme, kun veimme heidän ainoat satunsa.”

”Eivät kai ne nyt ainoat voi olla!”

”En minä oikeastaan muista, ei meille taidettu virallisia satuja juuri kertoa. Kaikkihan ne olivat tarinoita siitä, mitä meidän valonkantajina täytyy välttää ja millaisia meistä tulee. Niin kuin ne opettavaiset kertomukset siitä, miten käy, jos yrittää tuhota valoa toisessa.”

Rani värähtää.

”Joka tapauksessa, mieti nyt, millaiseen pisteeseen meidän on pitänyt päätyä. Tässä sitä ollaan, suunnittelemassa lastenkirjojen ryöstämistä, koska historiankirjat eivät anna meille kirjaimellisesti yhtään mitään.”

He huokaavat molemmat. Nori pudistelee naurun harteiltaan ja silittää Ranin kättä näyttääkseen pojalle, että he ovat tässä yhdessä, kävi miten kävi.

”Nori…”

”Mmm?”

”Oletko jo toipunut siitä… siitä…”

Ranin ei tarvitse sanoa sitä ääneen. Nori näkee kiveä vasten murskaantuvan tytön yhä uudelleen ja uudelleen luomiensa takana. Ja silti hän hellii poikaa, jonka kädet murskasivat tytön. Norille siinä ei ole kyse siitä. Yhtä lailla Kora olisi voinut olla murskattavana. Tai hän, tai Rani. Kuka tahansa heistä voisi olla sen tytön paikalla niin kauan, kun heidän maailmansa pysyy tällaisena.

”En tiedä, voiko sellaisesta toipua. Olenko heikko, kun sen todistaminen sattuu minuun joka kerta yhtä paljon? Samalla tavalla kuin rukousten lausuminen polttaa kieltäni ja ajattelijoiden lipeiden sanojen kuunteleminen viiltää korviani. Kaikki tämä tuntuu joka päivä yhtä sietämättömältä, eikä se ole helpottanut yhtään sitten lapsuuden.”

”Tiedän kyllä. Minä olen vain turruttanut itseni, jotta en tuntisi joka solullani, kuinka mätä maailmamme todella on. Tuntuu, että suurin osa aikuisista, asioistamme päättävistä henkilöistä on jo täysin unohtanut, miltä valo tuntuu. Se on kaunis”, Rani hengähtää, ”se on aina ollut kaunis…”

Nori sulkee silmänsä hetkeksi. Niin. Valo on kaunis. Se on uskomattoman kaunis, ja niin on maailmakin, sellaisenaan, ilman sitä, miksi kansa on sen vääntänyt.

”Valo on alkanut vanhemmiten tuntua keinolta, jolla ajattelijat ja opettajat pitävät tätä rakennelmaa kasassa. Että sillä, mitä valo oikeasti on, ei ole enää niin merkitystä. Väliä on vain sillä, tuleeko keskuudestamme koskaan pelastajaa, joka saa valokiven ennalleen ja kuljettaa meidät maan pinnalle. Mutta… miksi meidän pitäisi päästä takaisin sinne? Eikö kukaan todella kysy sitä itseltään?” Nori vetää syvään henkeä. Heillä on elämä täällä. Kukaan täällä ei ole koskaan nähnyt maanpäällistä maailmaa. Silti jokainen tuntuu ajattelevan, että vain sillä on merkitystä.

”Ainoa ongelma maan alla elämisessä on pimeys ja vaikea maasto”, Nori huokaa. ”Me kaikki tiedämme, että valokiven rippeet eivät riitä ikuisesti. Minulle on alkanut tulla sellainen olo, että koulutussysteemimme ja rukoukset ja maaninen usko pelastajasta ovat pelkkiä keinoja yrittää unohtaa se, että olemme tuomittuja pimenemään ja hiipumaan pois.”

Rani nyökkää. Nori tietää pojan ajattelevan muutakin. Sitä jotakin, josta tämä ei vielä osaa kertoa hänelle.

”Voisiko se olla totuus? Se, että mitään pelastajaa ei oikeasti ole olemassa ja me kaikki olemme tuomittuja hiipumaan pois?”

”Nori… Sitä minäkin pelkään. Että tämä kaikki on turhaa, että mitään todellista keinoa selviytyä ei ole. Joku sukupolvi tulee olemaan viimeinen, jos elämäämme ylläpitävä valo kuolee pois. Huomaatko, miten moni tuntuu olevan aivan äärirajoilla? Siitähän Gaelkin meitä syytti, kun edelliselle suurajattelijalle kävi miten kävi. Me emme yritä tarpeeksi, eivätkä muut kestä enää kauaa.”

”Minulla on idea.”

Ranin valkoiset kulmat kohoavat.

”Karataanko joku yö käymään kylässä?”

Ranin suu loksahtaa auki.

”Oikeasti.”

”He tunnistaisivat meidät heti valonkantajiksi.”

”Kyllähän moni käy joskus sovittuina ajankohtina tapaamassa vanhempiaan. Ne, keillä on vanhemmat, saavat kyllä mennä kylään. Miksi mekin emme saisi? Ei se ole laitonta. Me elämme täällä ja kylä on osa maailmaamme. Joudummehan me sinne joka tapauksessa, jos epäonnistumme riitissä ja valo hylkää meidät.”

Rani värähtää.

”Pelkäätkö sinä pimenemistä, Nori? Sitä, että riitti menee pieleen.”

Nori pudistaa päätään.

”En”, Nori sanoo, ja samalla hän ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Hän ei pelkää sitä, mikä on kaikkien muiden valonkantajien pahin painajainen. Se, että he tuottavat pettymyksen, eivät onnistu siinä, mitä heiltä odotetaan.

”En osaa pelätä sitä. Minä pelkään enemmän sitä, että meiltä odotetaan sen pelkäämistä. Jos riitti ei onnistu ja valo katoaa minulta iäksi, tunnen oloni helpottuneeksi.”

”Minä taas toivon usein, että mitään valoa ei olisi koskaan kannettavakseni osunutkaan. Kunpa otsaani ei olisi piirtynyt hehkuvaa kuviota.” Rani huokaisee. ”Minä ihailen Isaiasta. Hän on suosikkini kaikista opettajistamme, koska hän on jotain, jota me muut emme saa olla. Hän on vapaa. Hän ei ole koskaan ollut valonkantaja ja häntä kohdellaan silti täysin normaalisti, joskus jopa arvostaen. En minä tahdo mainetta ja loistoa, tahdon, että olisin ihan tavallinen, vapaa valitsemaan itse.”

”Voi Rani, minulla on sitten ollut ikävä meidän keskusteluitamme.”

”Samoin”, Rani sanoo ja hymyilee. ”Jos se vain onnistuu, mennään kylään. Kuunnellaan kansan puheita. Tavallisten henkilöiden elämä on aivan erilaista kuin meidän omamme. Siitä voisi olla hyötyä. Ehkä saamme jotain tietoomme.”

Nori nousee ylös kylmältä kiveltä ja ojentaa ystävälleen kättään.

”No niin. Eiköhän aloiteta tämä päivä. Meidän täytyy selvitä vain yhdestä oppitunnista, ja sekin on onneksi Isaiaksen.”

Rani nyökkää ja tarttuu Norin käteen.

”Asia kerrallaan.”

”Juuri niin. Asia kerrallaan, kunnes saamme tietää totuuden.”

Jokin siinä, että Nori saa sanoa sen juuri Ranille juuri tässä hetkessä, saa Norin olon paremmaksi. Valo hänen sisällään leimuaa, hän tuntee olonsa eläväksi jälleen.