Sinelmä: luku 5

Luku 5: Paniikki

Esbeth ei muista, milloin nukkui viimeisen kerran pitkät, tavalliset yöunet. Hän ei muista tehneensä niin lapsenakaan. Varsinkaan lapsena. Mutta joskushan hänenkin on täytynyt nukkua, eihän kukaan voi koko ikäänsä valvoa silmänaluset tummuen?

Paniikki kolottaa yhä luita, koko ruumis on niin raskas, ettei sitä voi nostaa. Esbeth on jo ehtinyt painaa Ranin mielestään. Poika on jossain elämässä elämäänsä ja hän on luolassaan hengittämässä pimeyttä sisäänsä. Hänellä olisi tallessa hippusia valokivestä, kuten kaikilla korkeassa asemassa olevilla automaattisesti on. Esbeth on liian väsynyt ajattelemaan sellaisia etuoikeuksia. Tänään hän ei halua ripotella valokiviä ympärilleen. Hän ei tahdo nähdä valossa mitään, ei omaa kehoaan, ei heijastuksia kylmistä seinistä.

”Taasko sinä olet yksin pimeässä?”

Tuttu, matala ääni herättää Esbethin ajatuksistaan. Valolyhdyn kanssa kulkeva suuri, punatukkainen mies kävelee sisään ja hymyilee Esbethille. Suurmestari. Ingvar. Esbethin kasvot vääntyvät nykivään ilmeeseen, joka yrittää kovasti olla hymy.

”Ingvar…”

Esbeth unohtaa Ranin ja oppilaat. Hän unohtaa mestariutensa, sen, kuka on, kun kaikki katsovat. Ingvarin edessä hän ei tarvitse sellaista suojaa. Tämä mies osaa hänet ulkoa. Ingvar tulee lähemmäs, istuutuu sängylle, jolle Esbeth ei ole vielä kyennyt siirtymään. Hän on rankaissut itseään makaamalla kovalla kivellä.

”Mitä sellaista on tapahtunut, että sinun pitää taas tehdä tuollaista?” Ingvarin äänessä on isällistä pehmeyttä. Esbeth nyyhkäisee ja raahaa itsensä niin lähelle miestä, että tämä voisi ottaa hänet syliin, jos tahtoisi. Tänään Ingvar ei tee elettäkään.

”Sinä olet alkanut kuihtua käsiin. Tuo ei auta sinua. Tekisit terveydellesi jotain.”

”Kyllä…”

Ingvarin lamppu näyttää miehen kivenkovat piirteet sellaisinaan. Miten Esbethillä onkaan ollut ikävä terävää nenää, leveitä hartioita ja voimakasta selkää. Villinpunaisia kiharoita, jonka kaltaisia harvalla täällä on. Ingvar on niin kaunis, kaunein kaikista. Jokainen aiemmin ajateltu ajatus unohtuu. Kaipuu Esbethissä on suunnaton. Hän on ikävöinyt jokaista senttiä, paitsi haavaa, joka kulkee miehen vasemman silmän yli. Sen ajatteleminen saa Esbethin koko kehon tärisemään. Tulee niin kylmä.

”Tulin tänne keskustelemaan työasioista”, sanoo jo ajat sitten eläköitynyt Ingvar.

Esbeth nyökkää. Pettymys kukkii hänen sisällään.

”Todistin juuri kahden oppilaasi siirtymistä valokiven luo.”

Esbeth säpsähtää. Mitä?

”Maltoin antaa heidän mennä, koska mitäpä tämä enää minulle kuuluisi.” Ingvarin huulille leviää vino hymy. ”Mutta ajattelin silti tulla kertomaan sinulle. Eihän valokiven luo meneminen kiellettyä ole, mutta varsin ajattelematonta silti. Et ole tainnut viedä oppilaitasi riittävän usein sitä ihmettelemään. Pitäisit enemmän harjoituksia paikan päällä. Sinä vain haahuilet osoittelemassa kiviä ja odotat, että nuoret tuntevat niissä valon. Vaikka tämä maailmahan on enimmäkseen pimennyt…”

Esbeth pudistaa päätään. Silkkiset mustat hiukset keinuvat puolelta toiselle. Ei Esbeth harjoituta valonkantajia jo pimenneiden asioiden ympärillä. Kyllä hän sentään sen verran tietää, vaikka on vieraantunut kaikesta jo kauan sitten.

”Ai ei vai? No, ihan miten vain. Sinun työtäsihän se on, ei minun. Ei noista lapsista kukaan ole riittävän kehittynyt joka tapauksessa. Heistä ei ole pelastajaksi. Miltä se tuntuu? Sinunkaan opetuskaudellasi ei saada pelastajaa.”

Esbeth nielaisee. Suora piikki. Esbethistä itsestään kaavailtiin pelastajaa. Hän oli oman sukupolvensa kipinä. Hän tunsi herkästi, missä valoa oli – ja missä sitä ei ollut. Hän sai jopa muutaman palan valokivestä takaisin paikoilleen. Mutta kaikki se on jo historiaa, sillä ei ole mitään merkitystä. Se oli sen aikainen Esbeth. Hän ei koe olevansa enää kuin kuori siitä nuorukaisesta.

”Tahdotko tietää, ketkä ne olivat?”

Esbeth räpyttelee silmiään.

”Keskity! Ne nuoret, jotka näin.”

Niin. Tietenkin. Anteeksi. Anteeksi, ette pysy kiinni itsessäni. Esbeth nyökkää.

”En muista sen toisen nimeä, ei ole varsinaisesti jäänyt mieleen. Mutta se toinen, mmm, häntä en ole unohtanut eikä ole varmasti kukaan muukaan. Ihmelapsi Rani. Potentiaalinsa menettänyt Rani.”

Ääni, joka Esbethistä pääsee, ei ole täysin inhimillinen. Hän vie käden suulleen ja painuu pieneen kasaan. Mitä Rani siellä teki? Rani, jota hän juuri kehotti olemaan varovaisempi. Tämä ei ainakaan ole sitä. Mitä poika on ajatellut? Ja mitä hän on ajatellut? Jokainen ajatus istuu nyt hänen rinnallaan, ulos paennut älähdys on paljastanut liikaa. Entä, jos Ingvar keksii, millaisia ajatuksia hänellä on ollut pojasta?

”Oho. Vai niin…”

Esbeth jatkaa päänsä pudistelua.

”Onko poika ollut hyväkin oppilas?”

Käyttäydy normaalisti. Normaalisti, pyydän, pakotan sinua, ole normaali, niin Raniin ei satu.

”Aivan tavallinen.”

”Niin, se haava kasvoissa taisi tehdä lapsena tehtävänsä.”

Esbeth nyökkää.

”Jos et ole jo käskenyt lasta tietämään paikkaansa, teepä se.”

Lasta. Esbeth jäätyy sanan edessä. Rani on lapsi. Ja hän on… jotakin muuta. Hädin tuskin olemassa, mutta silti jotakin aivan muuta kuin lapsi. Tänään oksettaa. Esbeth tahtoo oksentaa itsensä ulos, huutaa tärykalvonsa rikki.

”Jaahas, tänään on tällainen päivä”, Ingvar huokaa Esbethiä katsellessaan. Oireet näkyvät jo. Kukaan muu ei saa nähdä vapinaa ja kuulla pieniä, varovaisia vingahduksia, jotka Esbeth pyrkii parhaansa mukaan piilottamaan. Vain Ingvarilla on valta riisua hänet näin täydellisen avuttomaksi.

”Sinä se yrität aina aivan liikaa”, Ingvar sanoo hymyillen hieman lempeämmin kuin aiemmin. Hän nousee ylös, tarttuu lamppuun ja silittää ohi kävellessään Esbethin päätä. Siitä Esbeth tietää, että tänään ei tapahtuisi muuta. Mies ei tänäänkään suo hänelle lohtuaan, vaikka hän on polvillaan tämän edessä. Mutta Ingvar on tänään lempeä. Mikä onnenpäivä.

”Pidä oppilaasi kurissa ja itsesi kasassa. Minä menen taas.”

Esbethistä lähtee enää vain epämääräistä, hiljaista ääntä.

”Nähdään, Beth pieni. Nähdään.”

Beth. Hänen nimensä. Ingvarin antama. Se ainut nimi, joka tuntuu hänen omaltaan. Ei mestari, ei Esbeth, pelkkä Beth, se hän on, Ingvarin nimeämä. Hän painuu pienemmälle sykkyrälle ja huutaa ääneti käsiinsä niin kauan, että keho ei enää jaksa.

*

Seuraavan päivän oppitunnilla Esbeth yhdistää kaksi ikäluokkaa. Vanhemmat, miltei riitti-ikäiset valonkantajat saavat opettaa nuoremmille, kuinka koskettaa valoa eri esineissä. Kaikkein nuorimmat pitävät aamupäivän taukoa. Esbeth ei ehdi ajatella omia taukojaan. Edellinen yö painaa yhä luissa, paniikki maistuu karvaana suussa. Hänellä ei ole aikaa levätä. Ingvarkin halusi hänen opettavan konkreettisia asioita. Tässä. Tässä suurmestarille konkretiaa; nuoret opettamassa toisiaan, oppimisen kiertokulku. Tänään Esbethistä ei tunnu miltään. Hän ei jaksa näyttää nuorille itse, miten yhteyden avulla valoa voi koskettaa ja esineitä siirtää. Sillä ei ole mitään merkitystä, sillä kukaan ei kuitenkaan saa siirrettyä heille reittiä maailmaan, joka joskus oli.

Moni nuoremmista valonkantajista ei onnistu. He eivät anna yhteyden tulla luonnostaan, vaan pinnistävät ja yrittävät kuin yhteys olisi heidän tahdostaan kiinni. Ajattelijat sanoisivat, että lapset eivät vain ole rukoilleet riittävästi. Esbeth on onnellinen, että ajattelijat ovat visusti rukousluolissaan ja kylässä rukoilemassa tavallisen kansan kanssa. Pimeiden puolesta täytyy rukoilla. Siinä työ, johon Esbeth ei koskaan ryhtyisi.

Esbeth vilkuilee sivusilmällä Rania ja tämän ystävää. Kummassakaan ei näy merkkejä siitä, että he kävivät eilen valokivellä. Valehteliko Ingvar? Tekikö mies sen nähdäkseen, reagoiko Esbeth Ranin nimeen mitenkään? Sydän alkaa tykyttää. Ei, ei se voi olla niin. Hänen täytyy kysyä Ranilta suoraan, vaikka se tarkoittaisi sitä, että poika pitäisi viedä syrjään muista valonkantajista. Jälleen.

Tekosyiden varjolla Esbeth kutsuu vanhempia valonkantajia yksitellen luokseen muka etsimään yhteyttä suuremmista esineistä. Esbeth opettaa jokaista rauhallisesti tutkiskelemaan valoa, kunnes koittaa Ranin vuoro.

Rani seisoo kirkkain silmin mestarinsa edessä ja kallistaa hivenen päätään. Esbethin mestarius rakoilee. Tuttu suojakuori tuntuu vaikealta pitää yllä, kun hän katsoo Ranin tummaa ihoa, pientä nenää ja osittain sidottuja hartiamittaisia hiuksia. Sanat kuolevat hänen sisälleen.

Rani siirtyy suuren kallion eteen, painaa kätensä sen eteen ja sulkee silmänsä ennen kuin Esbeth ehti sanoa sanaakaan. Poikaa ei tarvitse opettaa erikseen. Esbeth ei voi kuin tuijottaa. Hän on aikeissa sanoa, että riittää jo, kun tuntee kallion liikahtavan. Se värähtää vain aavistuksen. Kuvio Ranin otsassa syttyy ja hiipuu sitten, kaikki tapahtuu nopeasti, mutta väistämättä. Kun Rani avaa silmäsä, hän näyttää yhtä häkeltyneeltä kuin Esbethkin.

”Sinä…”

”Minä taisin juuri…” Rani pyörähtää innoissaan ympäri kuin lapsi, joka tunnistaa ensimmäistä kertaa valon sisällään. ”Olisi pitänyt kokeilla tuota valokivellä.”

Poika ottaa sen siis itse puheeksi. Hyvä. Esbethin ei tarvitse kierrellä.

”Minä, tuota… Minä kävin siellä eilen. Halusin testata, pystynkö valon avulla korjaamaan pienen haavan ohimossani.” Rani napauttaa kohtaa. ”En ole tuntenut mitään yhtä todellista pitkään aikaan. Valo todellakin oli kanssani.”

Esbeth tuijottaa Rania niin pitkään, että poika joutuu kysymään jälleen, onko hänellä kaikki hyvin.

”Tämä on… Rani, tiedäthän, että tällaisia uutisia ei olla kuultu aikoihin? Harva pystyy parantamaan haavoja valon avulla. Valo vaatii yleensä veronsa. Muistathan –”

”’Ota vain itsesi verran.’ Kyllä. Valoyhteyttä ei voi käyttää mielivaltaisesti. Muistan kyllä, kuinka kerroit meille alle kymmenenvuotiaina tarinan menneiden aikojen ajattelijasta, joka halusi tappaa vihollisensa tuhoamalla valon tämän sisällä. Kun hän yritti sitä, valo hänessä hajosi ja hän kuoli siihen paikkaan. En tiedä, miten paljon sadussa oli pohjaa totuudelle, mutta se meni läpi joka tapauksessa. Ei tehnyt mieli yrittää vastaavaa.”

Esbeth hymähtää. Millaisiakohan satuja tavallisille lapsille kerrotaan? Esbeth muistaa itsekin kuulleensa saman varoittavan kertomuksen varhaisella iällä.

”Äh, se siitä. Joka tapauksessa päätin kokeilla. On ihme, että tunnen valoa ylipäätään missään. Mutta tällä kertaa se toimi. Ja nyt.”

”Kuka muu tietää? Minun lisäkseni.” Paniikki nousee kurkkuun.

”Nori.”

Esbeth räpyttelee pitkään.

”Hän on paras ystäväni. Hän oli kanssani. Me jaamme kaiken.”

”Älä kerro kenellekään muulle. Tiedäthän, miltä se näyttäisi. Mistä sinä sait sen naarmun?”

”Kora katsoi asiakseen hieman ojentaa minua.”

Esbeth nyökkää. Koran kaltaisia ei saa koskaan kuriin. Pelastajan haaveen kanssa syntyneet nuoret elävät ja kuolevat samaa unelmaa. Heistä ei koskaan tule mitään sen suurempaa, vaikka he kuinka pitäisivät meteliä.

”Älä huoli, mestari, en minä kerro kenellekään muulle. Tahdoin sinun kuitenkin tietävän.”

Esbeth nyökkää.

”Hyvä. Tiedän, että tällaisen pyynnön toteuttaminen voi olla vaikeaa, mutta pyri näyttelemään, ettet tunne sellaista yhteyttä valoon kuin tunnet.”

”Onnistuu kyllä. Olen aina tehnyt niin.”

”Aina?”

”Niin. Olen jo kauan tiennyt, että en tunne valoa kuten moni muu.”

Mitä pitempään Esbeth Rania katsoo, sitä varmemmaksi hän tietää, että jos pojan otsakuviota ei olisi lapsena vahingoitettu, hänen edessään seisoisi koko kansan pelastaja. Tieto lepää hänessä varmana kuin valo aikanaan. Miten tämän pojan riitissä kävisi? Voisiko olla, että Rani yhä edelleen voisi pystyä samaan kuin lapsena?

Hetki venyy yhä vain pitemmäksi, muut saattavat jo hermostua. Tai sitten he keskittyvät näyttämään nuoremmille olevansa heitä parempia. Esbeth ei enää osaa lukea nuoria niin hyvin kuin ennen. Hän vetäytyy yhä kauemmaksi siitä maailmasta, jossa he ovat, yhä vain syvemmälle pimeään.

”Tästä ei taida olla turvallista kertoa edes muille opettajille ja ajattelijoille, eikö niin?”

Esbeth pudistaa päätään. Se, jolta hän pyrkii kaikkein tiukimmin Rania suojelemaan, ei suinkaan ole pojan oma ryhmä.

”Minä tästä sitten menen. Pysyn varovaisena. Kiitos huolenpidosta.” Poika kääntyy kannoillaan. Esbethin sisällä läikähtää.

”Rani…”

Kääntyvät pää ja vilpittömästi kaartuvat, kysyvät kulmat.

”Ah… ei mitään. Mene vain.”

Esbethin sormet jäävät koskemaan kiveen, jota Rani liikutti valon avulla. Esbethin sisällä on täysin tyhjää, hän ei tunne kivessä valon hiventäkään. Hän painaa päänsä vasten kylmää kiveä ja vapisee.