Sinelmä: luku 3

Luku 3: Mestari

Rikkoutuneen valokiven palasia on ripoteltu kaikkialle. Muisto siitä, mitä kansalla joskus oli, on samalla keino selviytyä hengissä. Ilman valoa he eivät pärjää, joten rikkoutuneen kiven palaset kannattelevat maanalaista todellisuutta, valaisevat luolastoa, jossa he liikkuvat.

Esbeth seisoo valaistussa luolassa oppilaittensa edessä eikä ajattele mitään. Kaikki oppilaat katsovat häntä täydellisen hiljaisuuden vallitessa, hän tuntee olonsa nähdymmäksi kuin aikoihin. Hän on mestari. Sitä ennen mitään muuta. Hän on ollut mestari jo miltei kaksikymmentä vuotta. Kun hän ajattelee sitä, koko kehoa alkaa pistellä. Kaikki tuntuu pelkältä silmänräpäykseltä. Vaihtuvat oppilaitten kasvot, pienet valonkantajat toive silmissään. Kuihtuva, hiipuva valo, kun he ymmärtävät, etteivät he pysty sittenkään mihinkään, että koko maailma odottaa turhaan pelastajaansa.

Vain valonkantajien viattomien silmien edessä Esbeth on todellinen. Nuorten toiveikas usko häneen piirtää hänet todelliseksi tähän maailmaan. Vain mestarina hän kokee olevasa olemassa, vain tässä tilassa, jossa hänet nähdään opettajana ja auttajana. Ei minään muuna. Hän on näille nuorille pelkkä opettaja, ja se on hänen siunauksensa.

Nuoret tuntuvat häkeltyneen siitä, että hän on tänään täällä. Heidänhän piti rauhassa syventyä historiankirjoihin ja keskustella valon historiasta keskenään. Tämän ryhmän joukossa on kuitenkin niitä, jotka ovat jo lähes täysi-ikäisiä. Viimeistä riittiä vaille valmiita. Viimeinen riitti on todellinen koetos, joka näyttää, mihin he pystyvät. Tai niin heille kerrotaan. Esbeth tietää paremmin. Viimeisessä riitissä esirippu vedetään kiinni. Kahdeksantoistavuotiselle valheelle pannaan päätös.

Esbeth tervehtii oppilaitaan muodollisesti.

”Olen täällä tänään käydäkseni kahdenkeskisiä keskusteluita niiden kanssa, jotka lähestyvät riitti-ikää. Minä odotan sivuluolassa, voitte muodostaa jonon siinä järjestyksessä, jossa täytätte kahdeksantoista vuotta.”

Kahdenkeskisiä. Esbeth näkee, mikä vaikutus sanalla on oppilaisiin. Pienet valonkantajat sukupolvi sukupolvelta taistelevat mestarinsa huomiosta. Samanlaista se oli silloinkin, kun Esbeth oli heidän ikäisensä. Ja häntä ennen. Ja sitäkin ennen. Vuosisatoja kiistelyä siitä, kuka tulisi parhaaksi valon kanssa, kuka olisi pelastaja, joka palauttaisi maailman ennalleen. Vuosisatoja väkivaltaa ja kipua piilossa valolta. Tai valon ytimessä, riippuu siitä, miten asiaa tarkastelee. Yhtä kaikki Esbeth tietää olevansa ainoa, joka voi piirtää näiden nuorten olemassaolon tähän maailmaan. Vain hänen kauttaan he tulevat arvostetuiksi, hän on heidän korkein auktoriteettinsa. Hän ei voi ajatella sitä hetkeäkään liikaa, tai hän murskaantuu sen alle. Se ei ole helpottanut vuosien kuluessa laisinkaan.

Nuoria käy yksi kerrallaan. Esbeth kiinnittää aina valonkantajiin huomiota yksilöinä, sillä nuoret ansaitsevat tulla nähdyksi omana itsenään. Silti hän säilyttää heihin etäisyyden, ei mene liian lähelle jo ammattinsa vuoksi. Mutta siinä on muutakin. Esbeth ei ole läheinen. Hän ei mene ketään vastaan eikä kukaan tule häntä vastaan. Hän on vain mestari, ja vain mestarina hän osaa olla olemassa. Kaiken muu voi unohtaa, kun neuvoo kipuilevia, valon kanssa taistelevia nuoria.

Nori saapuu selkä suorana. Hän on yksi ainoista tytöistä tässä ikäryhmässä. Kipakka ja teräväsanainen. Kyseenalaistaja. Esbeth arvostaa sellaisia oppilaita. Systeemin on hankalampi murtaa heitä. Esbeth tietää, että Nori pysyy vahvana, kun totuus paljastuu tälle. Tyttöä ei tarvitse pehmitellä ennen riittiä.

Vain yksi nuorista on käymättä. Esbethin sydän jättää kierroksen välistä, kun hän ymmärtää, että Rani ei tullut. Rani on syntynyt ennen Noria. Hetken opettajan objektiivisuus on poissa ja Esbethin sydän täynnä huutoa. Miksi Rani ei tullut?

Esbeth siirtyy luolaan vain huomatakseen Ranin istumassa tyytyväisenä tyynyillä kirja kädessään. Muut oppilaat ovat jo siirtyneet pois. Esbethin sydän hakkaa niin, että hänen tekisi mieli repiä se irti.

”Rani?”

Nuorukainen kohottaa päätään ja virnistää.

”Mestari! Siitä onkin hetki.”

”Sinä… Rani. Rani, tiedäthän, että tällainen voi näyttää siltä, että suosin sinua? Miksi jäit tänne?”

”Tiedän kyllä. Tahdoin vain puhua kanssasi.”

Isku vasten Esbethin kasvoja. Ei Ranin asemassa voi tehdä tällaisia siirtoja. Eikö poika ymmärrä, kuka on? Rania ei haavoitettu lapsena ilman syytä. Rani oli taitavin kaikista. Ranin yhteys valoon maailmassa oli niin voimakas, että hän kykeni siirtämään sortumakohdan lohkareita pelkästään ajattelemalla valoa niissä. Rani olisi voinut olla se, jota kansa on vuosisatoja kutsunut pelastajaksi. Ranin yhteys valoon olisi voinut olla niin voimakas, että sillä olisi ryömitty takaisin entiseen maailmaan. Takaisin maan pinnalle. Ehkä Rani olisi voinut jopa koota valokiven ennalleen. Sitten kaikki olisi hyvin. Sitten. Jos.

Esbeth tietää, miten epäreilu heidän maailmansa on. He asettavat kaiken toivonsa ymmärtämättömien nuorten hartioille. Nuorten, jotka joutuvat joka tapauksessa pettymään. Esbeth on katsellut Ranin kasvavan ihmelapsesta haavoitetuksi nuoreksi, joka ei ole koskaan piitannut siitä, miten muut häntä kohtelevat. Muut nuoret ovat alusta saakka piikitelleet Rania pojan menetetystä potentiaalista. Sinun yhteytesi oli niin vahva, otsasi kuvio hehkui niin kirkkaana. Siirtelit valon avulla lohkareita. Mutta se oli silloin. Nythän sinä saat hädin tuskin kivenmurikkaa kohoamaan. Voi sinua raukkaa.

Omalla tavallaan otsakuvion vaurioituminen oli myös nuorukaisen pelastus. Esbeth tietää, miten erityisille lapsille käy. Niille, joille pedataan pelastajan tie jo ensimmäisinä vuosina. Esbeth on itse kulkenut sen tien. Hän saa väristyksiä, kun ajattelee, että Rani olisi voinut olla samassa asemassa. Oksennus maistuu kielellä. On pakko puhua se pois.

”Sinun on oltava varovaisempi. En voi olla kenenkään seurassa ketään toista pitempään.”

Esbeth on nähnyt oppilaiden kuolevan sen vuoksi, että hän soi heille arvostustaan ja huomiotaan. Hän ei voi tehdä virheitä, sillä kateus ja kilpailu pelastajan asemasta on vienyt nuoria kuolemaansa aiemminkin.

”Tiedän.” Rani pamauttaa kirjan kiinni. ”Minulla on ollut ikävä keskustelujamme.”

Esbethin sisällä polttaa. Pois. Pois pois pois, hän ei saa ajatella mitään juuri nyt. Rani on vaarassa, jos jää keskustelemaan Esbethin kanssaan. Samalla nuoren aito kiintymys ja into polttavat häntä syvältä. Kukaan ei ole kuten Rani. Kukaan ei katso häntä kuin hänessä olisi vielä jotakin nähtävää. Hän on vain mestari, hän vain opettaa. Mitään muuta hän ei ole eikä tule koskaan olemaankaan. Silti Ranin silmissä on lempeyttä. Esbeth ei ymmärrä sitä, mutta tuntee jokaisella kerralla suunnatonta halua tuudittautua siihen, jäädä sen suojiin lepäämään.

Esbeth huokaisee.

”Minun piti keskustella teidän kaikkien kanssa tulevasta riitistä. Miltä sinusta tuntuu?”

Rani on aina ollut rehellinen ja puhdas. Tuntuu väärältä kysyä, sillä Esbeth tietää, mitä riitissä tulisi vastaan. Totuus on kaikille sama. Edes Rani ei ole poikkeus. Esbeth ei tahdo nähdä Ranin maailman sortuvan.

”No, minun kykyni ovat vajaat, tiedän sen. En välttämättä selviä riitistä. Sitten minusta tulee kuten kenestä tahansa muustakin, enkä enää tunne valoa.”

”Pelottaako se sinua?” Esbethiä pelottaa. Hän ei tahdo Ranin tuntevan, kuinka valo hiipuu. Se on sama kuin erkanisi koko maailmasta. Pimenisi.

Rani pudistaa päätään ja hymyilee. Esbethin valtaa hillitön tarve itkeä.

”En ole koskaan pelännyt pimenemistä. Jos niin käy, sitten niin käy. En ole ajatellut asiaa. Minä teen parhaani.”

Rani nojaa tyynyihin yhä vain mukavammin. Aika kuluu, joku huomaisi vielä, että he ovat kaksin. Joku ajattelisi, että Rania suositaan, ja Ranille tapahtuisi jotakin pahempaa kuin haava kasvoissa.

”Mestari, onko kaikki hyvin?”

Hätäännys näkyy siis jo ulospäin. Esbeth vetää syvään henkeä. Olisi rauhoituttava.

”On, kaikki on hyvin.”

”Ei sinun tarvitse minusta huolehtia. Eivät muut pidä minua minään tämän jälkeen.” Rani napauttaa haavaansa. ”Olen turvassa.”

Kunpa Esbeth voisi uskoa sen. Rani on niin aito ja puhdas, aivan kuten ystävänsäkin. Rani ja Nori ovat hieno kaksikko. Joskus Esbethistä tuntuu, että nämä kaksi nuorta ovat ainoat, jotka näkevät valheen läpi. Mutta ei Rani hymyilisi noin, jos hän näkisi. Esbethiä itkettää edelleen. Aivan liian pian Ranin maailma pimenisi. Kunpa riitti ei tulisi vielä pitkään aikaan, kunpa hetkeä voisi venyttää ikuisuuden.

”Onko kaikki varmasti hyvin?”

Esbeth nyökkää. Kyllä. Mestarilla on aina kaikki hyvin. Mestari on mestari. Mistään muusta kenenkään ei tarvitse tietää.

”Minun pitäisi sitten varmaan lähteä.”

”Omaksi parhaaksesi.”

”Etkö tahtoisi minun lähtevän?”

Jos Esbeth ei olisi se, joka on, hän ajattelisi pojan silmiin pienen tuikkeen. Mutta tietenkään niissä ei ole sitä hohtoa, jota Esbeth on tyytynyt katsomaan vain kaukaa. Se ei ole hänen maailmansa. Ei hänen otettavissaan. Onni jääköön niille, jotka osaavat olla onnellisia. Esbeth ei tiedä mitään siitä maailmasta, jossa onnenpisaroita sataa iholle, kun suutelee toista valon rippeiden loistaessa luolan katossa. Rani on vain ystävällinen. Ja hän on pojalle mestari, hän tietää paikkansa.

”Mestari, minä en ihan tosi pelkää. En muita oppilaita – vaikka minun ehkä pitäisi – enkä pimenemistä. Asiat menevät omalla painollaan. Älä sinäkään pelkää.”

Näkeekö sen todella jo niin selvästi hänestä? Sen ei pitäisi näkyä. Rani on ihmeellinen. Uskomaton pieni poika. Esbethiä polttaa entistä syvemmältä.

”Minä en anna kenenkään ajatella, että sinä suosit minua. Sinä olet erinomainen mestari, olet aina niin objektiivinen.”

Sitä Rani siis tarkoitti. Ei mitään muuta. Vain pelko siitä, että Esbeth ei näyttäytyisi objektiivisena. Muunlainen pelko ei näy kenellekään. Hyvä. Esbethin sydän voi lakata hakkaamasta reikää rintaan.

”Pysy terveenä. Jutellaan taas. Olkoon valo kanssasi.”

Rani heilauttaa kättään, hymyilee ja kävelee ulos luolasta. Tyynyt jäävät rypistettyinä luolan lattialle. Tärinä alkaa heti, kun Rani kävelee pois. Mestarin harso riuhdotaan pois ja jäljelle jää vain hauras pieni olento, joka ei tiedä, miten reagoida, kun joku noin eloisa ja upea suo hänelle lämpöään.

Kukaan ei ole tulossa tänne pitkään aikaan. Oppilaat vetäytyvät omiin oloihinsa ja ajattelijat pysyttelevät rukousluolissaan. Muut opettajat eivät tule tänne enää tähän aikaan. Esbeth sallii itsensä sortua lattialle ja vapista. Keho kestää vain sen verran, mitä hän pakottaa sen kestämään. Mestarius suojelee häntä todellisilta tunteilta. Hän voi esittää viileää ja etäistä, mutta oppilailleen lempeää mestaria, se on täydellinen naamio. Sen takana on pelkkää tyhjää. Pelkkä mies, joka ei tiedä muuta kuin pelkäävänsä.

Äänetön, kouristeleva itku painaa Esbethin kasaan. Pelottaa. Pelottaa. Pelottaa. Entä, jos muut todella rankaisevat Rania? Entä, jos hänen ajatuksensa näkyvät? Hän on tehnyt kaikkensa haudatakseen ne. Tappakseen palon, joka hänessä on herännyt jo aivan liian varhain. On niin paljon muutakin ajateltavaa kuin se, mitä nuorukaisen silmissä kimaltaa. Rani on vain kiltti ja hyvätapainen, toisin kuin moni muu nuorista valonkantajista. Entä sitten, jos poika pitää opettajastaan? Niin pitävät kaikki muutkin. He kilpailevat hänen huomiostaan ja repivät toisensa kappaleiksi yhdestä katseesta. Mutta he näkevätkin hänessä pelkän mestarin. Hänestä on tuntunut jo pitkään, että Rani näkee muutakin, että poika on kurkistanut naamion alle ja nähnyt hänet paljaana.

Ei. Mahdotonta. Kukaan ei pysty siihen.

Ranin aavistuksen makea tuoksu on jäänyt tyynyihin, Esbeth huomaa sen kouristellessaan niitä vasten. Häpeä syöksyy hänen ylitseen aaltona, kun hän ajattelee hymyä Ranin huulilla. Se painaa hänet kasaan, tekee hänestä pienen. Ei saa ajatella sellaisia ajatuksia. Ei saa. Ne eivät ole häntä varten. Kuolkaa pois, ajatukset, kuolkaa pois, yksi kerrallaan, jotta Rani pysyisi turvassa.