Häät

(Sinelmän jälkeisiä tapahtumia)

Isaias lepää sohvalla niin rentona, että minua hymyilyttää. Hän on raatanut koko päivän rakennustyömaalla, sellainen hän on, tarjoutuu auttamaan milloin ketäkin. Tämä maailma on vielä kesken ja Isaias on kaikkialla siellä, missä häntä tarvitaan. Silti hän palaa iltaisin tänne, meidän pieneen kotiimme, yhteiselle sohvallemme. Hänen leveä rintakehänsä kohoilee ja silmänsä ovat kiinnittyneet kirjaan, jota en tunnista.

Hetki on täysin arkinen ja tyyni. Kenties juuri siksi päätän, että hetkeni on nyt. Tällaisina minä meitä rakastan. Arkisina. Mikään ei ole niin ihanaa kuin käpertyä Isaiaksen kainaloon pitkän päivän jälkeen ja tuntea hänen sydämensä sykkivän korvaani vasten.

”Hei, rakas, oliko pitkä päivä?” hymähdän ja istuudun sohvalle. Nostan Isaiaksen jalat syliini.

”Ah, oli”, hän huokaa, ”mutta minulla on hyvä olo. Ihanaa saada tehdä jotain.”

”Ja olla hyödyksi…”

”Niin, sitäkin.”

”Olet aina niin ahkera…”

”Gael.”

”Niin?”

”Tiedän tuon äänensävyn. Uskallakin aloittaa itsesi parjaaminen tai vertaileminen.”

”Ei, en minä sitä. En yhtään.”

Isaias kohottaa tummia kulmiaan. Hän näkee aina lävitseni, hän on kehittynyt viimeaikoina. Hän nostaa jalkansa sylistäni, hilautuu kylkeeni kiinni ja vie kätensä niskaani. Silloin minä tartun häntä toisesta kädestä ja katson häntä syvälle jäänsinisiin silmiin.

”Isaias.”

Hän kallistaa päätään.

”Tiedätkö sinä, miten kallisarvoinen sinä olet?”

Hän räpyttelee silmiään. Suu raottuu, hän näyttää nuorelta pojalta, joka ei ymmärrä, miksi häntä kehutaan.

”Ymmärrätkö laisinkaan, mikä merkitys sillä on, että olet valinnut minut vierellesi? Isaias… minä olen tahtonut kuolla ja sinä tiedät sen. En koskaan nähnyt tänne asti. En nähnyt maailmaa, jossa valo välkkyy kaikkialla ja saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Ei minulla pitänyt olla mahdollisuuksia.”

”Gael…”

”Sinä olit se, joka rakasti minua silloin, kun en ansainnut sitä. Et katsonut tekojeni läpi, et sysännyt niitä pois sokeristen unelmien tieltä, vaan näit minut sellaisena kuin olin ja rakastit minua. Tiedätkö, miten sellainen koskettaa?”

Isaias katsoo minua silmät suurina, liikutus tekee hänen kasvoistaan entistäkin kauniimmat katsoa. Sivelen hellästi hänen kämmentään.

”En sattuneesta syystä usko pelastajiin”, hymähdän, ”mutta minä arvostan koko olemuksellani sitä, millainen olet. Sinä todella välität tästä maailmasta ja sen asukkaista. Sinussa on hyvyyttä, jonka kaltaista en ole koskaan ennen sinua kohdannut, ja se koskettaa minua syvästi. Isaias… En ehkä ole erityisen kaunopuheinen tai romanttinen, mutta minä rakastan sinua.”

Isaias vetää syvään henkeä.

”Rakastan sinua, ja elämä sinun kanssasi tuntuu oikeammalta kuin mikään koskaan ennen sitä. Tahdon katsella tätä maailmaa sinun rinnaltasi, jos vain sallit sen. Mennään naimisiin, Isaias.”

Isaiaksen piirteet murtuvat. Kun erotan kyyneleet silmäkulmissa, ymmärrän, että olen nähnyt Isaiaksen itkevän vain kerran. Silloin, kun minä miltei päätin elämäni. Mies, joka on opettanut minut itkemään ja nauramaan, itkee edessäni avointa, äänetöntä itkua, ja sydämeni heltyy sen kaiken edessä, niin paljon minä häntä rakastan.

”Mennään”, hän sanoo hiljaa ja kuljettaa molemmat kätensä poskilleni. Hän silittää hiuksia pois kasvoiltani ja katsoo minua kyyneltensä läpi. Valo minussa läikkyy yli laitojensa. Sisälläni on tuntunut tältä viimeksi lapsena, kun kannoin vielä valoa ja tunsin sen koko maailmassa. Nyt onni täyttää minut kauttaaltaan.

”Mennään”, toistan ja painan huuleni Isaiaksen omille. Hän suutelee minua kaikella hellyydellään, ja me kylvemme lempeässä valossa.

*

Hääpäivän aurinko polttaa ainoaa näkevää silmääni, joudun vetämään verhot tiukemmin kiinni. Käännyn kohti peiliä, viimeistelen kampaukseni lettejä. On vaikeaa tunnistaa itseni siitä miehestä, joka minua katsoo peilistä. Koristeellinen keltainen kaapu, monimutkainen kampaus. Nämä ovat kansamme ensimmäiset häät tässä maailmassa.

”Oletko varma, ettet tahdo apua tuon kampauksen kanssa?” kuuluu Bethin pehmeä ääni takaani.

”Olen”, vastaan oitis. ”Kukaan muu ei osaa operoida tällaisen tukkamäärän kanssa.”

”Tuo näyttää hankalalta.”

”Se tulee olemaan sen arvoista! Kaikki katsovat minua. Panikoin jo nyt. En varmasti näytä riittävän hyvältä.”

”Gael…”

”Joo, tiedetään. Tiedän myös, mitä Isaias sanoisi.”

”Gael, sinä olet kaunis.”

Paraskin puhuja. Kun saan letin kiinnitettyä oikeaan paikkaan, käännyn katsomaan juhlavaatteisiin sonnustautunutta Bethiä. Hän on jättänyt kaulansa avoimeksi. Tummansininen lenninki hivelee hänen ihoaan ja saa hänet näyttämään entistäkin kapeammalta. Maan alla Beth ei olisi koskaan valinnut sellasta asua ylleen eikä puhunut minulle niin vaivattomaksi. Läheisyys entiseen mestariin lämmittää rintaani.

”Sinä tässä upea olet”, sihahdan hampaitteni välistä.

”Kilpailuko tämä on? Gael, tämä on sinun hääpäiväsi!”

”Anteeksi, olen hyvin hermostunut.”

”Näytät aivan ihanalta, älä huoli siitä. Vedä syvään henkeä. Katso, näin.”

”En usko, että tuo auttaa…”

”Sisään. Ulos. Tee perässä.”

Olen aikeissa protestoida, mutta nykyään Bethin äänessä on sävyjä, joille en osaa laittaa vastaan. Aluksi hengitän rauhassa vain, koska pidän hänestä ja siitä, että hän on viimein oppinut elämään itselleen. Kun happi kulkee kaikkialle kehooni, tunnen, kuinka raajani rauhoittuvat ja hermostus antaa hiljalleen periksi.

”Oletko valmis?” Beth kysyy hymyä äänessään. Nyökkään ja annan hänen tarttua minua kädestä. Hän kuljettaa minut valoon, ja annan hänen tehdä sen.

*

Seremonia alkaa vasta tähtien sytyttyä taivaalle. Kuu loistaa täytenä tähtien keskeltä, saatan miltei tuntea, kuinka sen voima juoksee koko maailmassa. Nämä ovat ensimmäiset häät tämän taivaan alla. Maailma on uusi. Tunnen itseni vielä nuoreksi, kun kierrän katseellani kaikkea tätä ihmeellistä, joka meitä ympäröi. Seremonia pidetän ulkona, halusimme sen kauas temppelistä. Tällä ei ole mitään tekemistä sellaisten asioiden kanssa. Tämä on vain kahden olennon lupaus toisilleen.

Kaikki on silmiähivelevän kaunista. Yönsininen matto, joka kulkee tuolirykelmien välistä. Sen päässä on hopeinen portti, johon on punottu valkeita kukkasia. Kuu maalaa kaiken hehkuunsa. Paikalla on enemmän kuin läheisemme, kaikki ovat halunneet tulla todistamaan uuden maailman ensimmäisiä häitä, emmekä me estäneet heitä. Sydämeni hakkaa rinnassa, kun ymmärrän, että osa kansasta ei ole koskaan nähnyt muuta virallista kuin oman riittinsä aikanaan. Värähdän. Se kaikki on menneisyyttä nyt. En ole enää siellä, en ole ajattelija, joka elää valheesta. Olen oma itseni.

Hermostus täyttää minut kauttaaltaan, kun kävelen kohti portin alla odottavaa Isaiasta. Nori ja Rani ovat siellä myös, valo on heissä, joten he vihkivät meidät. En tunne ruumiini laitoja, en osaa olla katsottavana, en tällä tavalla, en näin pienenä ja hauraana. Tämä osa minusta kuuluu vain Isaiakselle.

Hän odottaa minua. Hän on niin upea, niin rakas, että alan miltei itkeä. Hänen siniset silmänsä tuikkivat tähtien valossa, eikä minulla ole mitään hätää. Hermostus kuolee, kun pääsen hänen vierelleen, lomitan sormeni hänen omiinsa ja katson häntä syvälle silmiin.

Minä en lapsena kuullut satuja rakkaudesta ja siitä, miten kaunista on tulla nähdyksi omana itsenään. Minä ja kaikki kaltaiseni kuulimme vain varoittavia tarinoita valonkantajista ja vastuusta. Aurinko ja kuu, joiden valo välkkyy nyt kaikessa, oli pelkkä harhakuva, ei mikään, mihin uskoa. Sellaisilla asioilla kuin toisesta välittäminen ei pitänyt koskaan olla merkitystä minulle. Minä olin tyhjä kuori, minä olin joku, joka ei nähnyt merkitystä missään. Nyt maailma on täynnä valoa ja minulla on joku, joka katsoo minua kuin kaikki se valo heijastuisi minusta. 

Seremonia on lyhyt. Nori ja Rani vihkivät meidät valon läsnäollessa, ja vaikka en ole tuntenut valoa vuosikausiin, tiedän sen olevan läsnä. Minun ja Isaiaksen valot limittyvät, tulevat yhdeksi. Kunpa olisin silloin, kun tahdoin ensimmäistä kertaa päättää elämäni, nähnyt tämän. Maailman, jossa nuoret ystävämme kulkevat valo mukanaan ja vihkivät meidät toisillemme.

”Valon läsnäollessa julistamme teidät aviopuolisoiksi. Voitte suudella.”

Sanat putoavat väliimme, Isaias katsoo minua pitkään ja tarttuu sitten minua leukaperistä ja suutelee. Painaudun tiiviisti häntä vasten, enkä tunne enää kenenkään katsetta kehollani. On vain Isaias, hänen suuret, lempeät kätensä ja pehmeät huulensa omillani.

*

Juhlat kestävät pitkälle yöhön, ja kun viimein olemme kahden, en tiedä, mitä sanoa. Olemme syöneet, juoneet ja tanssineet, vaikka kumpikaan meistä ei osaa tanssia. Olemme vain keinuneet toisiamme vasten ja toivoneet, että se riittää muiden silmissä. Keskustelimme muiden kanssa, kerroimme suhteestamme, olimme yhtä ymmällämme kuin kaikki muutkin. Meistä kukaan ei vielä osaa toimia häissä, mutta minä olen niin onnellinen, että onni minussa läikkyy yli laitojen. Ei minun tarvitse osata mitään. Minä olen valolla tähän mieheen yhdistetty, ja se riittää minulle.

”Rakas…” Isaias sanoo tavallista pehmeämmällä äänellä ja istuutuu sängynkulmalle. Emme tiedä, mitä tehdä nyt, kun juhlahumu on lakannut ja kaikki ovat menneet koteihinsa. Meidän maailmassamme häille ei ole käsikirjoituksia. Rakkaus on aina ollut toissijaista. En voi uskoa, että joskus minäkin ajattelin niin.

Menen lähemmäs, riisun vaatteita yksi kerros kerrallaan. Kirkkaankeltainen hääasu valahtaa lattialle. Isaias on jo avannut paitansa kauluksen ja riisunut mustat hansikkaansa. Koko kehoani pakottaa. Avaan korsettini nyörit, olen lähes alasti hänen edessään, enkä muista, milloin olen tuntenut oloni niin turvalliseksi paljaana. Haavat risteilevät reisilläni, niitä on niin paljon, että osa niistä peittävät ihon kokonaan alleen. Korsetti on jättänyt painaumiaan vatsalleni ja lanteilleni, mutta en käänny nyt, annan itseni Isaiakselle kokonaan. Hän tuntee tämän kehon, sen jokaisen kaarteen ja jokaisen vihani siihen iskemän haavan.

Vaikka sama viha täyttää minut yhä joskus, Isaias on siinä, koskemassa minuun kaikkialta.

”Kulta, älä pelkää”, hän sanoo ja vetää minut hellästi syliinsä. Sallin itseni mennä, me olemme nyt aviomiehiä, eikä ole mitään, mitä en Isaiakselta peittäisi.

”Rakastan sinua”, kuiskaan hänen korvaansa, ja ajattelen sitä, kun hän kuljettaa kätensä keholleni.

Rakastan sinua.