Sinelmä: luku 36

Luku 36: Pelastaja

Ensin on aivan hiljaista. Kohina lakkaa, kun rikkoutumaton pimeys laskeutuu. Pimeys ei hengitä, ilma on pelosta sakea. Hiljaisuus ei ole pelkkää hiljaisuutta, se on tila, se on oma olentonsa, joka levittää rihmansa tilaan.

Rani vetää pimeyttä sisäänsä, hetken valo hänessä on poissa. Hänen sisällään ei ole mitään muuta kuin samaa pimeyttä, joka ympäröi heitä. Sitten itku alkaa. Itku ja huuto peittävät sen, joka on poistunut. Samassa Rani ymmärtää, että mitään totuutta ei tarvita. Sillä ei ole merkityksellä, onko itkijä valheessa elävä valonkantaja vai joku, joka on varjellut totuutta vuosia, sillä kipu on pohjimmiltaan sama. Menetyksen kipu. Maailma, jonka he ovat tunteneet, loppuu tänään, eikä mikään valhe riitä kiillottamaan sitä muuksi.

Itkun keskellä joku tarttuu Rania kädestä. Sormet eivät ole Bethin kylmät, pitkät sormet vaan Norin pienet ja lujat. Rani painaa mielestään kuvat historiankirjoista ja näyn menneiden aikojen ajattelijasta. Ajattelijan sanat kieppuvat hänen mielessään, mutta hän sysää ne pois. Kaikki valo on yhteydessä, mennyt ja tuleva. Kaikki on valon yhdistämää. Rani tietää kyllä. Rani ei tarvitse siitä muistutusta.

Kun kohina alkaa taas, Rani tietää, että seuraavaksi tapahtuisi jotakin suurta. Odotus rätisee ilmassa, Rani on varma, ettei mikään ole vielä ohi. Valo on poissa, mutta kivi on yhä täällä. Jos se pirstaloituisi, sen jäänteet ropisisivat kansan päälle. Rani puristaa Norin kättä lujempaa omaansa vasten. Nori tietää nyt hänen rakkaudestaan, ei ole enää mitään, mitä hän Norilta pitäisi. Hän on paljas ja avoin parhaalle ystävälleen, ja se valaa häneen rohkeutta.

Kukaan ei ota ohjia käsiinsä. Eivät edes ajattelijat, ei edes Ingvar. Maailman annetaan pimetä, kansan itkeä. Jossakin tuolla alhaalla on kylä, ja sekin on pimeyteen verhoutunut. Itku vomenee yhdessä kohinan kanssa. Jos kivi hajoaisi, kaikki olisivat vaarassa. Kohina voimistuu voimistumistaan, ja juuri, kun Rani on varma, että kaikki on sittenkin menetetty, hänen sisälleen syttyy valo.

Norin ote Ranin kädestä muuttuu. Nori tuntee saman. Jokin voimistuu, vahvistuu heidän sisällään. Rani sulkee silmänsä, pimeys seuraa luomien taakse. Sitten mieleen piirtyy kuvioita. Valoa, joka täyttää hiljalleen jokaisen taitteen hänen kehostaan. Käsi puristuu lujemmin Norin omaan. Aurinko. Se on jossakin tuolla, ja se on tullut takaisin.

Siksi valokivi tuhoutuu nyt. Todellinen valo on tullut takaisin.

Ja silloin Ranin tajunta halkeaa. Hän näkee kaiken. Mennyt ja tuleva risteilevät hänen pienessä kehossaan, jonka ainut yhteys nykyhetkeen on Norin käsi hänen omallaan. Maailma halkeilee, valokivi tutisee, kaikki ympärillä on pelkkää mustaa kaaosta, mutta Rani näkee kaiken, Rani tuntee kaiken kehossaan ja tietää, että tästä selvitään.

Rani muistaa kaiken, mitä hänelle on opetettu valosta. Hän muistaa myös totuuden. Mikään opetettu ja alas kirjoitettu ei vastaa sitä, mitä hän kokee. Keho palaa. Valo on kaikkialla, Rani tuntee joka solullaan koko elävän todellisuuden samassa hengenvedossa. He ovat kaikki tässä, valo sitoo heidät yhteen rihmoillaan. Rani kurottaa kohti valoa. Hän kurottaa ja kurottaa, ja tällä kertaa se tulee lähemmäs. Aurinko palaa jossakin tuolla, ylhäällä maanpinnalla, se polttaa ja kutsuu häntä elämään. Nori tekee samoin.

Kaikki eletty ja koettu on tässä hetkessä. Kaikki ensisuudelmasta siihen, kun hän pitää Bethiä sylissä ja pelkää tämän kuolevan, on tässä. Kaikki ne kerrat, kun hän on juossut Norin kanssa päin totuutta ja lopulta löytänyt sen. Hänen totuutensa, se on tässä hetkessä, voimistuvassa valossa hänen sisällään.

Kun kivi viimein murtuu lopullisesti, säpälöityy tuhansiksi paloiksi, Rani on ottamassa todellista valoa vastaan. Luomien takana välkkyy. Rani avaa silmänsä ja kohtaa valon sellaisena kuin se on. Se loistaa kivien takaa. Kivien, joita yksikään valonkantaja ei ole koskaan kyennyt siirtämään. Rani ojentaa kättään sitä kohti ja puristaa toisella tiukasti Norin omaa. Kaikki alkaa murtua. Heidän maailmansa sortuu kirjaimellisesti, Rani tietää sen. Se ei kestäisi enää kauaa.

”Tulkaa! Kiivetkää ylemmäs!” Rani huutaa valon voimistuessa. Kiviä putoilee lohkareina. Tämä ei tule ilmaiseksi. Mikään tästä ei tule ilmaiseksi. Vasta kohdatessaan muiden kasvot Rani ymmärtää, miltä hänen täytyy näyttää heidän silmissään.

Pelastaja. Vai sittenkin tuhoaja?

”Tulkaa! Te kuolette, ette voi jäädä sinne!” Rani huutaa melun yli kiivetessään kohti valoa. Hän vilkaisee Noria, joka tärisee kauttaaltaan. Vasta silloin hän ymmärtää tytön siirtävän lohkareita valon avulla. Nori yrittää estää niitä iskeytymästä kaikkien päälle.

Kaikki tuhoutuisi tänään. Kylä, luolat, historiankirjat, kaikki. Joka ikinen asia, jonka he tunsivat. Rani ei tunne itseään pelastajaksi seistessään muita korkeammalla valo kehossaan poukkoillen. Hänen otsaansa polttaa, kaikkialle sattuu, hän on vain pieni poika, joka tietää auringon ja kuun odottavan heitä. Heidän täytyisi vain mennä.

Kun kivikatto romahtaa lopullisesti, Nori putoaa polvilleen. Kivet jäävät leijumaan kaikkien yläpuolelle, päivä paistaa niiden välistä. Norin yhteys pitää lohkareita paikallaan. Rani ymmärtää näkevänsä avoimen taivaan, jonka yllä ikivanhat kivet leijuvat. Näky on kuin unesta.

”Menkää! En pysty pitämään kiviä näin enää kauaa!” Nori huutaa kivun vääristämällä äänellä.

Valoa tulvii heidän yläpuoleltaan. Se on niin kirkas, että siihen katsominen sattuu. Tältä valon kuuluu tuntua. Se on todellinen ja suuri eikä mitään sen veroista ole koko maailmassa. Se on tullut takaisin heidän luokseen. Rani keskittää kaiken voimansa siihen, ja se pysyy, se kutsuu kansaa luokseen, vaikka kaikkia pelottaa ja vain harva tietää muuta kuin sen, että elämä maan alla on tullut päätökseensä.

Kaikki kiipeävät ylemmäs, luovat alas haikeita, pelokkaita katseita.

”Nopeammin! En jaksa… Rani, pystytkö sinä…” Nori huutaa.

”Minä yritän!” Rani ajattelee kiviä, hän ajattelee pystyvänsä pitämään niitä ylhäällä kuten Nori. Kukaan muu täällä ei pysty siihen. Muiden tuntema, väärä valo on poissa. On vain tämä valo, jonka he kaksi tuntevat. Sen olisi riitettävä. Heidän on pakko riittää, muuten kaikki kuolevat.

”Aaaa! Rani…!”

”Jaksa vielä vähän! Minä yritän!”

Kipu on puhdasta ja raakaa. Se on niin suurta, että se sumentaa kaiken muun. Sivusilmällään Rani ehtii nähdä, kuinka muut kulkevat hänen ohitseen, kiipeävät korkeammalle. He katsovat heitä kuin pelastajia. Se saa sapen maistumaan Ranin suussa. He eivät ole pelastajia. He ovat lapsia, jotka syntyivät erilaisina kuin muut. Heillä ei ole vaihtoehtoa.

Gael ja Isaias kulkevat heidän ohitseen, Isaias raahaa Gaelia, joka pitelee silmiään kuin olisi polttanut ne. Kenties mies katsoi liian pitkään valoon, joka on heille kaikille vieras. Kaikille, paitsi Ranille, joka on kasvanut sen kanssa. Rani näkee tuttuja kasvoja. Ikätovereita, nuorempia, opettajia. Vieraitakin, kyläläisiä. Kuinka moni kyläläinen jäisi pimeään, kun kaikki romahtaisi? Rani ei pysty enää kauaa pinnistämään voimiaan äärimmilleen, ja hän tietää ettei Norikaan kykene siihen.

Missä Beth on? Missä minun rakkaimpani on? Minä miltei menetin hänet jo kerran. En aio menettää häntä toistamiseen.

Ranin keskittyminen herpaantuu. Kiviä alkaa putoilla. Ei! Rani sulkee silmänsä, ajattelee valoa niin kovaa, että on varma, että siihen voi kuolla. Ota vain itsesi verran, sanotaan, mutta Rani tuntee koko maailman olevan yhtä hänen kehonsa kanssa, tässä on kaikki, ihan kaikki.

Rani näkee liikettä alhaalla. Osa on jäänyt kivien alle, Rani tahtoisi huutaa, mutta hänen suustaan ei lähde ääntäkään. Osa kulkee yhä ylöspäin selvästi uupuneena ja pelokkaana. Niin paljon erilaisia katseita. Rani ei unohtaisi niistä ainuttakaan.

Ja sitten. Punahiuksinen mies, jonka jalka on jäänyt lohkareen alle. Ingvar. Suurmestari. Ranin keskittyminen kuolee siihen paikkaan, kiviä putoilee lisää. Nori huutaa. Rani näkee vain Ingvarin, jonka luo on kyyristynyt mustapukeinen hahmo.

”Beth! Tule pois sieltä, me kuolemme! Tule turvaan!”

Beth ei reagoi. Mies on kumartunut Ingvarin puoleen ja yrittää kiskoa tätä mukaansa. Rani hyppii kivillä heidän luokseen, tarttuu Bethiä ranteesta. Mies kiskaisee kätensä irti otteesta ja katsoo Raniin vauhkoontunein silmin.

”Beth! Nyt vauhtia! Ala tulla, kivet sortuvat! Maailmamme on rikki, emme voi pelastaa sitä, tule!”

”Ingvar”, Beth sanoo tyhjällä äänellä, ”täytyy pelastaa Ingvar.”

Ingvarin keho on veressä. Rani hädin tuskin haistaa sen paniikiltaan. Miehen katse on yhä tietoinen, Ingvar näkee heidät. Tämä mies kuolisi. Rani antaisi miehen kuolla ja kiskoisi Bethin pois täältä.

”Beth. Nyt jalat alle. Tule.”

Beth kyyristyy Ingvarin puoleen ja vaikertaa. Hän kiskoo miestä lujaa, niin lujaa, että sen täytyy jo sattua. Jalka on murskana. Kiveä voisi vierittää valon avulla, Rani pystyisi siihen, mutta miksi hän tekisi niin, miksi hän koskaan auttaisi tätä miestä, satuttajaa.

”Rani! Rani, auta… Ingvar…” Bethin kasvot täyttyvät kyynelistä.

”Ei! Usko minua, tule nyt! Jätä hänet tänne!”

”Rakas! Rakas…” Beth voihkii Ingvaria vasten.

Kiviä tippuu lisää. Nori huutaa koko kurkkunsa voimasta. Tyttö ei pysty enää.

”Beth, nyt heti!”

Rani kiskoo Bethiä mukaansa. Mies pitää repiä irti Ingvarista, mutta Rani tekee sen, hän käyttää kaikkea voimaansa ja valoa, joka kulkee hänessä ja Bethissä. Mies ei pysty vastustelemaan, Rani on liian voimakas. Vasta Ingvarista irrottuaan Beth räpyttelee ensi kerran silmiään. Rani näkee tämän tajuavan. Beth alkaa huutaa.

”Minun… pieni Bethini…” Ingvarin huulilta pääsee. ”Minä… rakastan sinua… aina.”

Rani repii Bethin mukaansa, kun tämä kiljuu ja itkee. He juoksevat ylös, Nori heidän mukanaan, ja silloin kivikatto viimein romahtaa jättäen entisen maailman pimeään.

Rani ehtii nähdä Ingvarin ja Bethin viimeisen katseen. Maailma, joka elää vain heidän kahden välillään. Side, joka murtuu nyt. Bethin katseessa ei ole anteeksiantoa. Se on täynnä surua, verestävää surua, mutta ei lainkaan myötätuntoa. Kun kivet pinoutuvat entisen maailman päälle, Rani tarttuu kiinni Bethistä ja Norista. He kantavat kaikki kolme toisensa pinnalle.

Valo polttaa silmiä vielä hetken. Rani makaa polvillaan maassa, eikä hänellä ole aavistustakaan, missä hän on ja kuinka moni selvisi hengissä. Kun Rani seuraavan kerran näkee ympärilleen, hän erottaa muotoja, joita on nähnyt vain näyissä. Vanhan maailman rauniot, jotka ovat täällä edelleen. Kaikki ei ole pudonnut maan alle. On yhä olemassa rakennuksia, joiden siluetit kaartuvat korkeana heidän edessään.

Ja taivas. Suunnaton, korkea taivas. Auringonsäteet vetäytyvät takaisin paikalleen, Rani ei enää tunne kaikkeutta ruumiissaan. Hän tuntee vain hienoiset, lempeät palaset valosta, joiden sanotaan kulkevan kaiken olevaisen läpi. Aurinko on kaukana, ei enää aivan häntä vasten kutsumassa häntä luokseen. Hän ei ole varma, onko hän juuri pelastanut kaikki vai tuhonnut heidät. Rani ei pysty nousemaan ylös, hän pystyy vain pitämään kiinni rakkaimmistaan ja hengittämään raskaasti.

Ilma täällä on erilaista. He ovat ulkona, maailma on todellinen, ei pelkkä maan alle piirretty kuvajainen. Rani hengittää niin kuin ei olisi koskaan hengittänytkään, vetää kevyttä ilmaa keuhkoihinsa ja haukkoo henkeään. Hän on elossa, ja se riittää.