Luku 19: Keskustelu
Seuraavana päivänä kaikki puhuvat siitä. Ensimmäinen tämän sukupolven riitti-ikäisistä ei selviytynyt riitistään ja siirtyy nyt elämään harmaata elämää kylään. Rani kuuntelee, kuinka muut puivat uutista joka suunnasta, pureskelevat toisen olennon elämän kauttaaltaan jättämättä mitään jäljelle. Sellaista heidän maailmassaan on. Jos ei selviä, ei selviä, ja siihen kaikki loppuu. Riitissä epäonnistuneesta tuskin puhutaan enää tämän jälkeen, entinen valonkantaja jää yhdeksi niistä, jotka eivät onnistuneet, joista ei tule koskaan asukkaita maailman paremmalle puolelle. Kokonainen elämä lakaistaan pimeään.
Koran kehuskellessa isoon ääneen sitä, kuinka hän ei varmasti epäonnistuisi, Rani nousee ylös ja päättää lähteä hetkeksi kävelemään. Hän vilkaisee nopeasti Noria, joka nyökkää niin pienesti, etteivät muut näe sitä. Heillä ei ole tänään kiire minnekään, tämä on heidän lepopäivänsä, harvinainen sellainen. Ranista ei tunnu miltään, hän on yhä liian kiinni siinä, mitä Gaelin kanssa tapahtui. Hän toistaa mielessään kaikkea sitä, verta ja haavoja, valoa, joka paransi, valoa, joka näytti Norille näyn. Rani jättää muut puimaan yhden heistä kohtaloa ja kävelee sinne, minne jalat vievät.
Jalat vievät Ranin ohi rukousluolasta ja suurajattelijan omasta luolasta. Rani kulkee tahtomattaankin kauemmas, sinne, missä rotko ottaa vastaan ja elintilat lakkaavat kuin veistämällä. Maanalainen, kivikkoinen maailma juoksee luonnon ehdoilla.
Täällä asuu Isaias. Jossakin näistä asumuksiksi hakatuista luolista. Valoja hehkuu siellä täällä, Rani pyörii ympäriinsä. Muutama nuoremmista valonkantajista huolehtiva opettaja kulkee hänen ohitseen, mutta ei sano mitään, kenties kaikki olettavat hänellä olevan syy olla täällä. Niin kauan, kun kantaa valoa, saa olla omalla tavallaan rauhassa. He ovat pyhiä, vaikka ovatkin alati hengenvaarassa.
”Rani? Sinäkö siellä?”
Rani kääntyy ja näkee Isaiaksen jykevän hahmon keskellä polkua.
”Tule. Mennään syrjempään.”
Isaias ohjaa Ranin kauemmas siitä luolasta, josta tuli polulle. Opettaja vie hänet luolaan, joka on hakattu aivan rotkon suulle. Rania puistattaa. Sisällä hän ymmärtää heti tämän olevan Isaiaksen kotiluola. Kaikki on yksinkertaista. Miehellä ei ole edes sänkyä, pelkkä patja ja pehmusteita.
”Arvasin, että etsisit minut heti käsiisi.”
”Onko Gael kunnossa?”
Isaias huokaa ja sulkee silmänsä. Kipu tanssii iholla.
”Hän selviää”, Isaias sanoo ilman varmuutta äänessään. Rani saa kylmiä väreitä.
”Ei kai hän…?”
”Kyllä hän fyysisesti selviää. Sinä teit hyvää työtä. Minä olen huolissani kaikesta muusta, mutta puhutaan siitä vasta hetken päästä. Siitä sinun tekemästäsi työstä…”
”Minä en tehnyt mitään, se oli valo.”
”Silti. Sinä pystyt sellaiseen.”
”En ole tiennyt sitä kovinkaan kauan.”
”Mihin muuhun sinä pystyt valon kanssa?”
”Ei, me emme voi käydä tätä keskustelua, tämä ei ole turvallista.”
Isaias nyökkää.
”Minä en ole se, joka operoi valon kanssa missään tilanteessa. Olen hirvittävän huolissani tällaisen havainnoin edessä. Sinua haavoitettiin lapsena niin, että otsakuviosi ei enää juuri välky, mutta sinä tunnut silti omaavan vahvan yhteyden valoon. Miksi niin on?”
Rani pudistaa päätään. Jos hän tietäisi, hän olisi tehnyt sille jo jotakin.
”Sinähän et ole ihan vielä riitti-ikäinen, eikö niin?”
Rani pudistaa uudelleen päätään. Riitti lähenee, mutta se on vielä tarpeeksi kaukana, jotta sitä ei tarvitse ajatella. Rani muistaa ikätoverinsa kohtalon ja puristaa suunsa viivaksi.
”Tämä… tämä on erittäin hämmentävää.”
Rani muistaa, mitä Isaias sanoi hänelle aiemmin. Mies tietää totuuden maailmasta. Kun Rani katselee miestä, tämän lyhyttä valkeaa tukkaa, sinisiä silmiä ja kallionkovia piirteitä, hän ymmärtää, miten lähellä on totuutta joka päivä. Nämä olennot hänen ympärillään tietävät totuuden ja silti varoittavat heitä pysymään kaukana sen luota. Niin lähellä Rani on sitä, mitä hän ja Nori ovat yrittäneet selvittää lapsesta saakka. Sitä, mikä maailmassa on vialla, miksi kaikki tuntuu heille niin erilaiselta. Opettajat tietävät, heidän täytyy tietää, eivätkä he silti kerro.
Samassa ajatus lävistää Ranin koko olemuksen kuin valo. Beth. Bethin täytyy myös tietää. Rani säpsähtää niin, että Isaiaskin näkee sen. Mies, jota hän hellii ja suutelee, tietää totuuden, jota hän on yrittänyt selvittää koko ikänsä. Hän ei ole ehtinyt ajatella sitä hetkeäkään, niin täynnä hän on ollut Bethin kipua.
”Rani, minusta on parempi, että et kerro valoyhteytesi laadusta kenellekään. Ystäväsi Nori varmasti tietää jo, mutta muiden ei ole turvallista tietää siitä.”
Rani ei voi sanoa mitään Bethistä ilman, että paljastaa, miten lähellä miestä onkaan.
”Niin. Se selvinnee viimeistään riitissä.”
Isaiaksen ilme pysyy vaikeana, mies ei sano mitään.
He molemmat istuutuvat patjan eri päihin eivät katso toisiinsa hetkeen. Rani pystyy ajattelemaan vain sitä, miten ohut harso hänen ja totuuden välillä on, eikä hän silti näe sen läpi. Mitä entinen suurajattelija olikaan sanonut? Te olette kaikki sokeita.
”Minä rakastuin Gaeliin ihan yllättäen”, Isaias sanoo yhtäkkiä. Sanat putoavat hiljaisuuteen ja Rani huomaa taas tuijottavansa miestä pitkään. Isaias näyttää yksinäiseltä sanoessaan niin. ”Olen aina ollut enimmäkseen kiinnostunut siitä, että saan elää omalla tavallani tässä maailmassa, tehdä sitä, mistä pidän eniten. Fyysinen harjoittelu, kiipeily ja kuntoilu on aina ollut minulle tärkeintä.”
Rani nyökkää. Hän ajattelee mieluummin Isaiaksen herkkiä tunteita kuin mitään maailmaan tai valoon liittyvää. Sitä kaikkea hän ehtii kantaa harteillaan kaiken muun ajan. Nyt Isaias on tässä avaamassa sydäntään hänelle, ja se on itsessään arvokasta. Rani herkistää ajatuksensa Isaiaksen tunteille.
”Olen edelleen hyvin selvästi oman tieni kulkija. Tulen aina olemaan”, Isaias hymähtää, ”mutta rakkaus ei ole sellaisesta pois. Olen sekä oman itseni herra että täysin hulluna Gaeliin.”
Isaiaksen kyyneleet eivät ole vieläkään lähteneet Ranin verkkokalvoilta. Hän ajattelee uudelleen ja uudelleen murtuvaa miestä.
”Katselin häntä pitkään tietämättä, mitä tehdä. Katselin, kuinka hän korosti itseään ja painoi muuta alas, ja tunne sisälläni läikehti ja voimistui. Jotakin sellaista teidän tuntemanne valon täytyy olla. Korventavaa, kaiken täyttävää. Yhtäkkiä Gael olikin ajatuksissani jatkuvasti, halusin pidellä ja suudella häntä, enkä ymmärtänyt miksi. Olimme vain satunnaisia työtovereita. Mutta hän puhui minulle normaalisti. Hän ei pyrkinyt pääsemään niskan päälle.”
Rani huomaa Isaiaksen puhuvan hänelle kuin vertaiselle. Se lämmittää hänen rintaansa. Siitä on niin kauan, kun joku on nähnyt hänet tasavertaisena. Hän on aina valonkantaja, lapsi, mitä tahansa, joka asettaa kauas itsestä, eri viivalle.
”Sitten Gael nöyryytti minuakin”, Isaias sanoo naurahtaen muistolleen. Rani erottaa, ettei naurahdus ole vielä täysin huoleton, jokin painaa miestä yhä. ”Hän on älykäs mies ja tajusi pian, miten katselen häntä. Hän suuteli minua ja nauroi sanoen, että sitähän minä halusin, enkö niin. Ja hän teki muutakin. Vaikeita asioita keholleni. Sitten hän lähti nauraen paikalta.”
”Ja sinä annoit sen anteeksi?”
Ranin suonissa säkenöi. Jos Beth nöyryyttäisi häntä tarkoituksella, hän vain raivostuisi. Sitten hän muistaa, miten Beth paniikissa takertuu häneen ja itkee, ja ymmärtää, että jokaisella on jotakin, jota kantaa mukanaan.
”Minä annoin sen anteeksi, kun kannoin hänen hervottoman ruumiinsa tänne ja näin, millaisessa kunnossa hän todella on.”
Ranin tekisi mieli sanoa siitä, mitä Nori oli nähnyt näyssään, mutta hän ei kykene paljastamaan Noriakin.
”Gael ei taida olla niin vahva kuin antaa olettaa”, Rani sanoo ohuella äänellä.
”Ei”, Isaias parahtaa. ”Minun rakkaani on hyvin, hyvin hauras. En hyväksy asioita, joita hän tekee sen nimissä, mutta rakastan sitä, kuka hän on. Olen joutunut taistelemaan omia moraalejani vastaan rakastuessani häneen.”
”Ymmärrän.” Rani todella ymmärtää. Bethin kuva käy hänen mielessään yhä useammin.
”Gael on nyt parantumassa yhdessä niistä luolista, joiden ohi kävelit. Tällä alueella on enimmäkseen niitä, jotka tarvitsevat apua terveytensä kanssa. Muistat varmaan sen.”
Rani nyökkää. Terveys on palasina yhä vain useammilla tässä maailmassa. Pimeys tekee sen. Rikkinäinen valo, jonka muistoa he kiillottavat.
”Hän ei anna kenenkään muun kuin minun mennä sinne. Hän on liian heikko… Ja hän…”
Ranin tekisi mieli sanoa, että hän tietää jo. Hän ei voi. Isaiaksen silmiin piirtyy kyyneliä.
”Hän ei ole koskaan ennen antanut minun nähdä itseään paljaana. Ei edes silloin, kun me…”
Rani nyökkää. Hän muistaa Norin sanat. Haavoja kaikkialla.
”Hänen kehonsa… Jos olisin tiennyt, miten häneen sattuu, olisin syleillyt häntä jo aiemmin. Pakottanut hänet käsittelemään asioita. Nyt meidän on aloitettava alusta.”
”Joskus niin on paras. Et ole myöhässä. Sinä rakastat häntä ja hän elää.”
Isaias hymyilee niin lempeästi, että Raniakin itkettää.
”Anteeksi, että kerron sinulle tällaista.”
”Me todistimme Norin kanssa tilannetta, jota meidän ei pitänyt todistaa. Olen kiitollinen, että haluat puhua tästä kanssani. Arvostan sitä.”
”Ja minä olen kiitollinen, että todistitte. Ilman sinua Gael voisi olla…”
”Mutta ei ole. Ja se on tärkeintä.”
Isaias nousee ylös patjaltaan. Merkki Ranille lähteä takaisin kotiinsa. Rani kampeaa itsensä ylös ja katsoo Isaiasta jälleen pitkään. Mies jää varmasti miettimään hänen valoaan. Rani toivoisi, että hänen riittinsä olisi jo pian, jotta valo kertoisi totuuden itsestään.
”Isaias… Miten on mahdollista, että pelkkä kasvojeni vahingoittaminen lapsena saattoi häiritä valoyhteyttäni niin paljon? Vaikuttaako otsan hehkuva kuvio muka niin paljon? Meille aina sanotaan, että valo on sisällä.”
”Kysyt väärältä henkilöltä, minä en lopulta osaa valoasioista mitään”, Isaias huokaa.
”Tiedätkö mitä?”
Hetken hiljaisuus.
”Minä epäilen, että osaisit vastata kysymykseeni.”
Isaias on yhä hiljaa, katsoo hetken luolansa seiniä ja kohtaa sitten Ranin katseen.
”Joihinkin kysymyksiin on parempi olla saamatta vastauksia.”
”Sitä on hankalaa hyväksyä tästä asemasta.”
”Rani, vaikka saisitkin tietää, kukaan ei silti ymmärtäisi, mikä sinä todella olet. Valo ei toimi noin kaikkien kanssa.”
”Vain, koska osaan parantaa valon avulla?”
”Ei, ei pelkästään sen vuoksi.”
”Minkä sitten?”
Rani on jo luolansuulla, valmiina siirtämään verhon tieltään ja juoksemaan kotiin. Katse Isaiaksen sinisissä silmissä on vaikea.
”Mestari Esbeth on vähätellyt sinun taitojasi entisen suurmestarin, Ingvarin, kuullen. Esbeth selvästi tietää, mihin sinä pystyt, ja silti hän valehtelee taidoistasi aina, kun Ingvar on paikalla.”
Ranin suu loksahtaa auki. Jokin kipeä ja hankala hakkaa hänen rinnassaan.
”Mestari suojelee sinua, Rani. Siitä minä tiedän, että sinä olet jotakin aivan muuta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti