Luku 20: Iho iholla
”Beth! Beth!”
Esbeth herää nuoren miehen ääneen säpsähtäen ja vieden kädet kehonsa suojaksi. Rani seisoo hänen sänkynsä vieressä, ja hän vetäytyy aivan liki seinää. Vasta silloin hän ymmärtää todella nukkuneensa. Sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Mutta nyt uni on raastettu rikki ja Rani seisoo hänen edessään odotusta kasvoillaan.
”Nukuitko sinä? Saanko istua siihen?”
”A-… joo. Istu vain.”
Rani tuijottaa häntä pitkään. Ilme hellenee, muuttuu pehmeämmäksi kuin hetkenä ennen suudelmaa. Esbeth kavahtaa entistäkin kauemmas.
”Minä tulin kysymään eräästä asiasta.”
”Minä… tuota…”
”Ei mitään hätää. Heräile vain rauhassa.”
”Ei, sano sinä vain.”
”Miksi sinä suojelet minua suurmestarilta?”
Esbeth vavahtaa niin voimakkaasti, että lyö päänsä kallionseinään.
”Rakas! Ei kai sattunut?”
”Kuka kertoi? Kuka sanoi sinulle sellaista?”
”Ei väliä. Minä tiedän, että sinä teet niin. Miksi ihmeessä?”
”Kuka?”
”Beth kulta, ei kukaan ole pettänyt sinua. Ei ole mitään hätää.”
Esbethistä lähtee ulos syvää valitusta. Hän painaa päänsä alas ja vapisee. Mitä muutakaan hän tekisi, sitä hänen elämänsä on, siihen hänen on alistuttava. Tämä tieto on liikaa, hän ei jaksa ottaa sitä vastaan.
”Tiedätkö sinä, mikä minä olen?”
Kunpa hän tietäisikin. Hän tietää vain, että jos maailma saa tietää, Rani raadellaan rikki. Pojasta ei jää mitään jäljelle. Esbeth ei ole koskaan pystynyt karistamaan harteiltaan huolta siitä, että joku oli valmis satuttamaan lasta, jotta tämä ei kasvaisi pelastajaksi. Miten tämä joku reagoisi, jos saisi tietää, että Rani pystyy rikkinäisestä otsakuviosta huolimatta muodostamaan vahvemman yhteyden kuin kukaan muu? Sisimmässään Esbeth epäilee jo tietävänsä totuuden. Valokiven valo ei ole todellista, joten yhteyskään ei ole, siksi se haihtuu aikuisuuden kynnyksellä. Hehkuvaotsaiset nuoret valonkantajat ovat pelkkä luonnonoikku, heidän ylläpitämänsä valhe. Mutta Rani on todellinen. Rani on ehdottoman totta istuessaan siinä hänen vierellään, katsoessaan häntä suurilla silmillään.
Esbeth ei vastaa pojalle mitään. Mitä hän sanoisi? Mitä sellaista hän voisi tälle kertoa, joka auttaisi vähääkään? Hänellä on vain kasallinen arvauksia ja varmuus siitä, että Rani on jotakin todellista heidän väärässä, valheellisessa maailmassaan. Jos valoa on olemassa, se on Ranin kaltaista.
Esbeth katsoo Rania pitkään, nuolee katseellaan jokaista yksityiskohtaa. Pojan valkea tukka ulottuu harteille, osa siitä on aina korkealla ponnarilla, joko käytännöllisyyden tai kauneuden vuoksi, Esbeth ei ole kysynyt ja kauhistuu ymmärtäessään, ettei tiedä. Ranin koko keho on voimakas ja atleettinen, mutta sirolla, poikamaisella tavalla, ja se tekee Esbethin niin heikoksi, ettei hän tiedä, miten toimia sen edessä. Mitä pitempään hän Rania katsoo, sitä vähemmän hän tahtoo päästää irti. Hän janoaa Rania, tarvitsee tätä, vaikka tietää, että Ingvar on hänen koko maailmansa ja tulee aina olemaan. Voisiko Rani olla riittävän valoisa halkoakseen reittinsä hänen pimeytensä ytimeen? Uskaltaako hän edes toivoa sellaista?
Jos on olemassa rakkautta, onko se sittenkin tällaista, haurasta ja ohutta kuin hämähäkinseitti? Esbeth tietää vain sellaisesta rakkaudesta, joka suudellaan toisen hikiselle keholle, joka raastetaan sisältä ja revitään rikki. Hän tietää vain, kuinka miellyttää Ingvaria, hän osaa ulkoa jokaisen nurkan miehestä ja suree sitä, että nyt miestä lämmittävät kaikki ne lapset, jotka hän miehelle tuo. Hän suree, että joutuu tekemään sellaista, että ei voi kieltäytyä, vaikka lapset ovat hänen kaikkensa. Hän suree, koska ei ole enää lapsi muttei aikuinenkaan, hän ei ole kukaan eikä mikään, mutta hän saa väristyksiä, kun Rani kutsuu häntä Bethiksi, tuo hänen nimensä takaisin hänen omakseen.
Jos Esbeth sanoisi Ranille rakastavansa tätä, olisiko se lupaus, mitä se merkitsisi? Hän ei tiedä, joten hän kurottaa suutelemaan, ja hän suutelee lempeästi, intohimoisesti, niin suurella voimalla, että Rani häkeltyy ennen kuin istuu hänen syliinsä ja sivelee häntä kaikkialta.
”Rakas… mmh, rakas, me emme voi aina tehdä näin, meidän on pakko myös… keskustella…” Ranin ääni taipuu päistään, se antaa periksi intohimolle. Esbeth tuntee, miten vaikeaa Ranin on hillitä itseään hänen ihollaan, ja sekunnin ajan hänet lävistää pelko siitä, että hän voi aiheuttaa jotakin sellaista toisessa. Hän on aina ollut se, joka rukoilee polvillaan, joka suutelee Ingvarin jalkoja ja toivoo, että tämä antaa hänelle anteeksi, että tämä armahtaa hänet ja ottaa takaisin syliinsä ja pitelee. Ja nyt Rani janoaa häntä, Rani, jota hän piti rintaansa vasten tämän ollessa lapsi ja vannoi suojelevansa tätä aina.
Jos tämä on rakkautta, tahdon hukkua siihen.
He eivät keskustele. He antautuvat lämmölle toisissaan, he riisuvat toisensa paljaaksi, koskettavat kaikkialta, ja se on niin kaunista ettei Esbeth osaa pelätä, hän ei osaa ajatella, että joku voi nähdä heidät, että Ranin on vaarallista tulla nähdyksi hänen kanssaan. Esbeth, joka ei ole koskaan ollut kenenkään kanssa tavallisesti, tuntee kuinka hänen ruumiinsa kipristelee äärirajoillaan, niin paljon se tuntee. Kaikki on suurta ja hurjaa ja hän antaa itsensä hetkeksi hukkua siihen, niin ihana Rani on, niin kaunis ja lähellä.
Esbeth unohtaa jokaisen sanan, jonka haluaisi sanoa, hän unohtaa, kuinka puhutaan, kuinka ollaan, hän tietää vain, että Rani on siinä ja hän rakastaa Rania ja sitä, miten poika sipaisee hellästi hänen poskeaan ja kysyy, onko kaikki hyvin. Kaikkea on niin paljon, hän ei erota tunteita toisistaan, ne risteilevät ja juoksevat kehossa ja saavat sen sykkimään. Esbeth ei pysty puhumaan, niin paljon hänen pieni, kaiken kestänyt ruumiinsa kokee kykenemättä nimeämään ainuttakaan tunteista.
”Beth, onko kaikki hyvin?” Rani toistaa kysymyksen, mutta hän ei kykene sanomaan mitään, hän on häkeltynyt ja vapisee ja tahtoo vain suudella Rania, mutta ei pysty, ei enää osaa, keho ei kurota, kehoon sattuu.
”Rakas? Lopetanko?”
Älä lopeta. Älä lopeta koskaan.
”Voitko pudistaa päätäsi, jos haluat, että lopetan? Tai nyökätä, jos haluat, että jatkan?”
Mutta Esbeth ei pysty, kaikkea on niin paljon, keho huutaa tuhannen elämän voimalla ja tahtoisi vain jatkaa koskemista.
Rani vie sormensa Esbethin suulle.
”Hyvä on. Nuolaise sormeani, jos tahdot minun jatkavan.”
Esbeth ottaa koko sormen suuhunsa, siihen hän pystyy, sen hänen halunsa sanelee ja hän kuuntelee sitä.
”Voi…”
Kaikkea jatkuu vielä hetken, Esbethiin sattuu, mutta jos hän lopettaa, hän romahtaa. Hänen on pakko koskea, pakko suudella ja helliä, kertoa jokaisella kosketuksella se, mitä ei saa ulos suustaan.
Jos tämä on rakkautta, minä rakastan sinua, rakastan niin paljon, että tukehdun.
Kaiken jälkeen Esbeth tietää, että jotakin tällaista hän on tuntenut Rania kohtaan aina, aivan alusta lähtien. Tunnistettuaan halun itsessään hän kavahti sitä, otti etäisyyttä nuoresta Ranista suojellakseen tätä myös itseltään. Ja silti hän tilaisuuden tullen antaa sille mahdollisuuden, antaa halunsa voittaa. Tekeekö se hänestä samanlaisen kuin Ingvar? Satuttaako hänkin nyt eniten rakastaan? Vaikka hän rakastaa Ingvariakin. Esbethin kipu käy niin suureksi, että koko keho vavahtelee. Kohtaus alkaa jälleen, se alkaa aina laukeamisen jälkeen, siihen keho on tottunut. Kaikki mielihyvä tulee jonkin kustannuksella, kaikki kaunis ja ihana maksetaan sillä, että ruumis huutaa.
Esbeth ei erota Rania. Hän näkee vain itsensä, nuoren ja hauraan ja kipeän. On kuin hän olisi satuttanut itse itseään, kuin hän olisi Ingvar, joka työntyy hänen sisäänsä liian nuorena. Kaikki sattuu, keholla ei ole ääriä, hetkeen Esbeth ei tunnista mitään. On vain kuva nuoresta, mustahiuksisesta lapsesta, jonka kalpea pieni keho lepää suuren miehen päällä. Mies silittää häntä hiuksista ja kuiskaa rakastavansa häntä aina. Petturi. Valehtelija. Esbeth ei tiedä, missä on, hän tietää vain olevansa yhä siellä, niissä kosketuksissa, niissä haaveissa ja toiveissa, jotka elävät hänen ruumiissaan yhä anteeksiantamattomina ja kipeinä.
Ranikin on vain hänen kuvansa. Rani on hän itse. Hän satuttaa Rania. Hän ei tunne muunlaista tapaa rakastaa, on vain särkyä raajoissa ja tieto siitä, että mikään ei auta. Hetken kaikki on poissa, niin kaukana, ettei hän muista edes nimeään, ei asemaansa, ei mitään.
”…tässä.”
Joku puhuu. Hän itsekö? Itse itselleen. Jatkuvassa kierteessä.
”Olen tässä. Rani on tässä.”
Rani?
”Beth. Beth kulta, ei hätää.”
Rani. Beth. Keitä he ovat? On pimeää. Valoa ei ole olemassa. Ingvar, auta.
”Rani on tässä. Ei ole hätää. Rakastan sinua. Ei hätää.”
Rani. Joku, jota koskettaa, joku, josta pitää huolta. Lempeät turkoosit silmät ja haava keskellä kasvoja. Rani ei ollut siellä. Rani ei ole se poika, johon sattui, eikä se mies, joka satutti. Kukaan ei satuta Rania. Rani on hyvä ja kaunis ja kutsuu häntä nimellä, joka ei ole koskaan kuulostanu kauniimmalta kenenkään suussa.
”Ra...ni?”
”Minä tässä.”
”Rani… Rani, apua…”
”Ei hätää. Olen tässä.”
Esbeth painaa päänsä Ranin rintaa vasten, kuuntelee pojan sydämenlyöntejä. Hän on siinä. Hän on todellinen, Rani on hänen vierellään ja pitelee hänestä kiinni. Kehon rajat alkavat hiljalleen piirtyä uudelleen, ja niihin sattuu, jokainen ääri on kipeä kaikesta tärinästä ja kouristelusta. Mutta Rani pitelee häntä hellästi, silittää ja kuiskii hänelle hiljaa. Ei hätää, ei hätää, ja pian hän uskoo siihen itsekin. Mitään hätää ei ole, ja tämä poika hänen ihollaan on kaunein maailmassa.
Kun hiljaisuus on jälleen turvallista ja Ranin kädet silittävät Esbethin selkää, Esbeth saa jälleen vedettyä henkeä. Hän makaa Ranin sylissä hengittäen kaikessa rauhassa. Hän muistaa jälleen, missä on ja mitä tapahtui.
”Olen aina tehnyt sitä”, Esbeth sanoo hiljaa.
”Hmm?”
”Suojellut sinua”, Esbeth selventää.
”A-ai sinä puhuit siitä…”
”Punasteletko sinä?”
”Äh, lopeta, punastun lisää… Beth, sinä, äh, olet tosi ihana. Ihan tosi ihana.”
Esbeth häkeltyy pehmeistä sanoista niin, että painaa vain nopean suudelman Ranin paljaalle rinnalle ja käpertyy tiiviimmin pojan kylkeen kiinni. He ovat niin lähekkäin, että Esbethillä on kerrankin lämmin.
”Minähän kerroin, että tunsin syvää halua suojella sinua jo silloin, kun olit ihan pieni. Pitelin sinua sylissä ja tiesin, että mitä tapahtuisikaan, suojelisin sinua kaikelta.”
”Siksikö sinä olet aina joskus selkeästi vältellyt minua?”
”Sinä siis tiesit siitä.”
”Me juttelimme aina paljon. Olen nähnyt sinusta, että haluaisit kovasti sanoa kaikenlaista ja olla lähelläni, mutta olet aina vetäytynyt pois. Ehkä siksi uskalsin haaveilla kaikki nämä vuodet, että ehkä sinäkin…”
Ehkä hänkin. Ehkä. Jos hän päästäisi itsensä aina yhtä vapaaksi kuten tällä kerralla, voisiko hän joskus oppia jälleen hymyilemään? Tulisiko hän onnelliseksi, jos löytäisi itsensä yhä vain uudelleen näistä hetkistä, hennoista huokauksista Ranin keholla?
”Niin… olen suojellut sinua huomiolta kaikki nämä vuodet.”
”Etkö silti todella tiedä, mikä minä olen?”
”Se… se ei ole ihan niin yksinkertaista.”
”Minä tiedän, että me elämme valheessa. Minä tiedän sen. Ei tarvitse piilotella sitä minulta enää.”
Rani on aina nähnyt kaiken läpi. Rani ystävineen on aina kyseenalaistanut, miksi asioita tehdään kuten tehdään. Heitä ei ole ollut helppo murtaa vallitsevaan muottiin. Esbeth hätkähtää kauemmas, vetäytyy Ranin kehon lämmöstä. Kuinka hän voi helliä poikaa samalla, kun tietoisesti pimittää tältä aivan kaiken?
”Ei, älä mene, en ole sinulle vihainen.”
Ei Esbeth sen takia vetäydy. Hän ei voi elää itsensä kanssa, ei näin.
”Mitä valoon oikeasti liittyy?”
”Rani kiltti, ei käydä tätä keskustelua. En pysty nyt.”
”Milloin sitten?”
Esbethin kädet alkavat jälleen täristä. Häntä suututtaa oma kyvyttömyytensä, keho ei koskaan osaa mitään, se reagoi kaikkeen paniikilla ja itkulla. Ei hän tiedä, pystyykö mihinkään koskaan, keho päättää aina hänen puolestaan, joka paikkaan sattuu liikaa.
”Rani, ole kiltti. Ei nyt.” Ääni on jo niin epätoivoinen, ettei Esbeth enää tiedä, millä muulla saa Ranin lopettamaan. Ole kiltti ja anna armoa. Minä en osaa tämän enempää.
”Hei… hei, pieni, ei mitään hätää.” Rani nousee ylös ja kietoo kätensä Esbethin ympärille. Taasko hän näyttää siltä, että hänet täytyy halata kuntoon? Esbeth painaa päänsä Ranin olalle. Kaikki hänen harteillaan painaa niin paljon, kaikki ääneen sanomattomat totuudet ja vieraat, ihmeelliset tunteet, jotka hakkaavat häntä joka puolelta.
”Anteeksi. Anteeksi, Beth, en osaa vielä lukea sinua. Ei mitään hätää. En tahdo paineistaa sinua. Olet minulle kallis. Anna anteeksi.”
”E-… et sinä tehnyt mitään väärää. Tiedänhän minä, että haluat tietää.”
”Sain sinut taas paniikkiin…”
”S-siihen ei vaadita paljoa…”
”Ei se mitään. Ei se haittaa. Saanko suudella sinua?”
Rani vie jälleen sormen Esbethin suulle. Esbeth suukottaa sormea hellästi. Miten kaunis, ihana ele, miten huomaavaista nuorelta pojalta, joka ei vielä tiedä edes totuutta maailmasta. Miten onnekas hän onkaan, kun saa antaa kipunsa ja pelkonsa juuri Ranin haltuun. Miten tavattoman onnekas.
Ranin iholla Esbeth tuntee jotakin suurta ja ihmeellistä. Miltei kuin hän voisi viimein, kaikkien vuosien jälkeen sanoa olevansa turvassa. Vain melkein. Suudellessaan Rania hän ei ajattele Ingvaria eikä itseään, hän ajattelee sitä, miten pehmeät huulet Ranilla on, miten lempeästi poika häntä pitelee. Ei ole kiire mihinkään, on vain tämä hetki, heidän ihonsa toistensa omilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti