Sinelmä: luku 7

Luku 7: Lintunen

Kun Esbeth kuulee suurajattelijan kohtauksesta, hän joutuu menemään lähimpään tyhjään luolaan hyperventiloimaan. Happi ei kulje, paniikki juoksee kylmänä suonissa. Suurajattelija teki sen, minkä kuka tahansa heistä voisi koska tahansa tehdä. He tanssivat alati lähellä reunaa. Yhteiskunnan tällä puolella kaikki on mahdollista. Esbeth hädin tuskin muistaa, millainen ääni ja millaiset kasvot suurajattelijalla oli, mutta syvä sympatia koskettaa hänen sydäntään hänen ajatellessaan miehen kohtausta. Sellaisesta ei selviä täällä hengissä. Niin suuri virhe ei mene läpi. Esbeth ei usko kuulevansa miehestä enää koskaan.

Paniikki laantuu nopeasti, Esbeth on tottunut pitämään kuorta yllä. Hän on tehnyt sitä riittävän pitkään. Tänään on helppoa jättää kaikki taa. Tämä ei kosketa häntä suoraan. Hän ei ole ajattelija, hän ei elä rukousten valheessa. Hän on mestari. Hänen valheensa on erilainen, mutta sitä hänen ei tarvitse ajatella nyt. Tapahtunutta ei yhdistetä muihin kuin ajattelijoihin.

Esbeth tietää yleisen kriisikokouksen alkavan salassa illan koittaessa. Sitä ennen hän pyrkii pitämään itsensä kasassa. Valehtelijoiden täytyy kokoontua miettimään, kuinka he selittäisivät lapsille tilanteen, jota he joutuivat todistamaan. Vastaavaa ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin.

Suuren kallion takana tiellä seisoo kaksi miestä keskustelemassa kaikessa rauhassa. Esbeth hätkähtää heidät nähdessään. Toinen on Gael, jonka Esbeth epäilee nyt nousevan seuraavaksi suurajattelijaksi. Mies on tuntunut kärkkyvän paikkaa vuosia. Gael näyttää yllättävän rauhalliselta. Hetken Esbeth kuvittelee, että miehen pitäisi olla tekemässä järjestelyitä vallitsevan kaaoksen kitkemiseksi. Samassa hän ymmärtää, että sitähän tämä juuri tekee. Elää normaalisti. Jos Gael hyppisi seinille, tieto suurajattelijan kohtauksesta leviäisi kenties jopa kylään saakka. Jos asiat leviävät kylään, kaaos on liian pitkällä.

Mies Gaelin seurassa on pitkä ja roteva. Tätä miestä Esbeth ei muista nähneensä useaan päivään, vaikka mies on hänen työtoverinsa. Miehellä on aivan lyhyt valkoinen tukka ja suuret käsivarret paljastava tiukka paita. Isaias. Hän on se, joka opettaa nuoria valonkantajia hyödyntämään fysiikkaansa. Isaias opettaa heitä liikkumaan ja pysymään kunnossa vaarallisessa maastossa. Mies itse ei ole tekemisissä valon kanssa. Ainoa tältä puolelta maailmaa, joka ei ole koskaan kantanut valoa. Esbeth pitää sitä kunnioitettavana. Tavanomaisesti valottomat eivät saa mitään arvoa yhteiskunnassa, he tekevät tavanomaista työtä ja elävät merkityksetöntä elämää kylässä. Siellä menestyvät korkeintaan ne, joiden lapset menestyvät tällä puolella.

”Hei, Isaias, hei, Gael”, Esbeth tervehtii molempia nyökäten. Hän ei muista nähneensä näitä kahta pitkään aikaan yhdessä.

”Hei vain, mestari. Siitä onkin aikaa.” Isaias nyökkää Esbethille.

”Ei sinun tarvitse kutsua minua mestariksi…”

”Taitaa tulla luonnostaan näissä ympyröissä”, Isaias hymähtää. ”Miten sinä jaksat?”

Esbeth räpyttelee kahdesti. He ovat julkisella paikalla, hän ei voi tässä sanoa mitään, millä olisi todella merkitystä. Ei Isaiasta varmasti hänen vointinsa kiinnosta. Ei hän kertoisi joka tapauksessakaan. Olisipa Ingvar täällä. Ei Esbethiä ole tehty keskustelemaan muiden kanssa, ei hän tiedä, miten kollegoihin tulisi reagoida, vaikka heidät olisi tuntenut jo pitempään.

Gael ei sano mitään, sen verran Esbeth pistää merkille.

”Tavallista arkea vain”, Esbeth sanoo.

”Niin. Sitähän se.” Isaias ristii kätensä. Hän ei tunnu edes odottavan vastakysymystä. ”Minä ajattelin, että voisin pitää vanhimmille oppilaille pari päivää harjoituksia putkeen. Se voisi tehdä nyt hyvää heille.”

Esbeth nyökkää. Erinomaista tilanteenhallintaa Isaiakselta. Esbeth onkin aina voinut luottaa siihen, että tältä mieheltä asiat hoituvat.

”Hyvä. Tehdään sitten niin. Törmäillään taas, Esbeth.”

”Nähdään.”

Isaias katsoo Gaelia pitkään, Gael nyrpistää nenäänsä ja kääntää päätään. Isaias poistuu syvään huokaisten paikalta. Esbethillä ei ole aavistustaaan, mitä hän juuri todisti. Mistä lähtien nämä kaksi ovat käyttäytyneet näin toistensa seurassa? Esbethistä tuntuu joka päivä enemmän siltä, ettei hän ymmärrä toisia laisinkaan. Toiset elävät olennot on tehty jostakin muusta kuin hänet. Valo heissä ei ole samanlaista kuin hänessä. Häntä ei ole tehty ymmärtämään ketään tai mitään.

”Kuvitteletko nyt tietäväsi jotakin?” Gael sanoo yllättäen kallistaen päätään. Hymy ajattelijan kasvoilla on aina yhtä läpäisemätön.

”En”, Esbeth sanoo tarkoittaen sitä.

”Olet aina niin naurettavan etäinen ja tyyni. Tuollaisen kuoren taakse on niin mukava piiloutua tarkkailemaan ympäröivää elämää. Miltä tämä äskeinen mahtoi sinulle näyttää? Millaisia viivoja vedät nyt päässäsi, pikku Bethy?”

En mitään. En mitään. Älä. Ole kiltti ja älä.

”Kiero paska sinä taidat olla. Ajatella, että sinä saat olla valonkantajien kanssa kokoajan. Vaikka eihän täällä ole mitään sen enempää kuin kenelläkään muullakaan.” Gael taputtaa Esbethin rintaa. Esbeth kavahtaa voimakkaasti taaksepäin. Liian voimakkaasti. Gael voi myöhemmin käyttää reaktiota häntä vastaan. Paniikki juoksee jälleen suonissa.

Gael kävelee Esbethin ohi korostetun kaukaa. Esbethin on vaikea saada henkeä.

”Törmäillään taas, pikku Bethy”, Gael hymähtää heilauttaen kultakoruin koristeltua kättään.

Esbeth ottaa tukea seinästä. Sisäänhengitys. Uloshengitys. Toinen, kolmas. Noin. Paniikki poissa. Esbeth vetää mestarin tyynen ilmeen kasvoilleen ja antaa kaiken muun valua pois.

*

Kriisikokous pidetään paikassa, jonne oppilaat eivät vahingossakaan harhaudu. Edes nuorimmat heistä. Ingvarin luolaan mahtuu yllättävän monta tärkeää nimeää. Esbeth yrittää olla ajattelematta sitä, missä on. Tuntuu vaikealta ajatella, että kaikki muutkin ovat täällä heidän kanssaan. Gael, kaksi muuta ajattelijaa, Isaias ja muutama kaikkein nuorimpien valonkantajien vastuuopettaja on paikalla. Ja tietysti Ingvar itse. Suurmestarin eläköityminen tuntuu joskus pelkältä kulissilta. Todellisuudessa kaikki, mitä maailmassa tapahtuu, hyväksytetään ennemmin tai myöhemmin Ingvarilla.

”Pidetään tämä lyhyenä. On tapahtunut suuri virhe, jonka kaltaista ei saa enää koskaan tapahtua. Se on tapahtunut vanhimpien valonkantajien todistaessa. Korkeintaan seitsemäntoistavuotiaat nuoret osaavat jo kyseenalaistaa kuulemaansa. Jos me hiljenemme aiheesta, se vaikuttaa epäilyttävältä. Jos me nostamme liian suuren metelin, se näyttää vielä pahemmalta. Minä tahdon nyt kysyä jokaiselta teistä yksilönä ja työkumppaninani, mitä meidän tulisi tässä tilanteessa tehdä.”

”Missä suurajattelija on tällä hetkellä?” Kysyjä on Gael.

Ingvarin kivikasvoille leviää hymy.

”Mitä luulisit?”

Kukaan ei sano aiheesta enää mitään.

”Minä harhautan nuoria pitämällä heille tunteja seuraavat kaksi päivää. Keskitymme täysin valon ulkopuolisiin asioihin. Harjoitan heille kiipeilyä ja lihaskuntoa, moni heistä rakastaa sitä”, Isaias sanoo.

”Minä keskityn tulevaan uraani suurajattelijana”, Gael sanoo hymähtäen. Esbeth kiinnittää huomiota siihen, ettei aiheesta edes neuvotella. Kaksi muuta ajattelijaa eivät sano mitään. Kenties tästä on sovittu jo kauan sitten. Esbeth on tottunut siihen, ettei hänelle kerrota tällaisia asioita. Hän voi olla nykyinen mestari ja kantaa päävastuun koulutuksesta, mutta hän on yhtä kaikki ulkopuolinen.

Kun kaikki, Ingvar mukaan lukien, jäävät tuijottamaan Esbethiä, hän ymmärtää, että hänellä pitäisi olla vastauksia. Vaikka eihän hänellä ole, ei ole koskaan ollutkaan. Hän jää tuijottamaan kalpeita käsiään eikä keksi mitään sanottavaa.

”Minusta meidän kannattaisi keskustella nuorten kanssa valon kanssa työskentelyn kuormittavuudesta. Tätä tulee lähestyä mahdollisimman käytännöllisesti. Isaiaksen ajatus seuraavien päivien oppitunneista on hyvä. Minä voin sen jälkeen keskustella nuorten kanssa”, Esbeth sanoo lopulta.

”Ja tietenkin heille pitää kertoa, että heidän ponnettomuutensa vuoksi me olemme tässä. He eivät rukoile tarpeeksi. He eivät ole riittäviä”, Gael lisää.

”Sinä osaatkin hoitaa sen puolen ihan luonnostaan”, Ingvar sanoo. Esbethiä kylmää se, miten neutraali miehen ääni on hänen puhuessaan sellaisesta. Vaikka mitä Ingvaria mikään sellainen kiinnostaisi. Tämä maailma elää valheesta. Valheita pitää syöttää lisää, jotta suurin valhe pysyy salassa.

”On hirvittävän huolestuttavaa, että tällaista tapahtuu nyt. Voimme kiittää onneamme siitä, että tilannetta todistaneet nuoret ovat riitti-ikäisiä. Totuushan paljastuu heille joka tapauksessa pian”, Ingvar toteaa.

Esbethillä on hirvittävän kylmä. Hänen ajatuksensa juoksevat tahtomattaankin Raniin. Hän voi jo kuvitella, kuinka pojan silmät suurenevat, kun totuus paljastuu hänelle riitissä. Pahin totuus kaikista.

”Te tiedätte, mitä tehdä ja mitä olla tekemättä. Voitte poistua.”

Kaikki nyökkäävät. Vain Isaias näyttää siltä, että tämä on niellyt sanansa ja tyytynyt seuraamaan. Esbethistä on aina tuntunut, että valottomana syntynyt mies ei hyväksy heidän tapaansa pysytellä kiinni valheissa. Jos Ingvar ei katso sitä uhkaksi, hyvä. Silloin Isaiaksella ei ole hätää.

Kaikkien poistuttua Esbeth ja Ingvar ovat kahden. Siitä on pitkä aika, kun Esbeth on viimeksi seisonut täällä. Luolan joka sentti patjoineen ja seinäryijyineen on hänelle tuttu. Hän hengittää sen tuoksua sisäänsä kuin se olisi hänen kotinsa.

”Beth…”

Nimi kutsuu hänet luokse. Hän menee, Ingvar ottaa häntä kädestä ja vetää syliin.

”Beth, sinä tiedät, mitä minä ajattelen tästä.”

Hän nyökkää. Hän tietää. Miehen jokainen ajatus on hänelle tuttu. Ingvar on vihainen.

”Gaelin on parempi olla tekemättä samanlaista virhettä. Tämä on absurdia. Miten heikkoja kaikki täällä ovatkaan.”

”Voit luottaa minuun”, Esbeth kuiskaa. Hän ei murtuisi. Hän ei paljastaisi maailman valheellisuutta kenellekään. Hän ei tuottaisi Ingvarille yhtä ainutta pettymystä, ei koskaan.

”Niin voinkin. Sinä tiedät, mitä tehdä seuraavaksi. Tiedät, mitä haluan. Tuo se minulle.”

Esbeth värähtää. Hän yrittää painaa päänsä alas, mutta Ingvar tarttuu häntä leuasta ja painaa hänen huulensa omilleen. Suudelma on vaativa ja luja, Esbeth tuntee aluksi samaa hukkuvaa kauhua kuin lapsena. Sitten palaa nautinto, rintaa riepotellut toivo. Mies on tässä, koskemassa häneen kuten ennen. Tekemässä hänestä jälleen tärkeän. Kaikki muu unohtuu taustalle. Esbeth sulaa kiinni Ingvariin, vie kätensä miehen niskaan ja painuu lähemmäs. Suudelma on pitkä ja hengittämätön, he pysyvät kiinni toisissaan niin kauan, että Ingvar vetäytyy. Esbeth on yhä miehen sylissä, niin lähellä kuin mahdollista. Siitä on niin kauan, kun mies on viimeksi suonut hänelle hellyyttään. Esbeth pitää mielessään kirjaa jokaisesta kerrasta, kun Ingvar antaa hänen mennä lähelle. Edellisestä kerrasta on kauan.

”Sinä teet, mitä haluan, etkö teekin? Kiltti Beth. Oma pieni Bethini.”

Esbeth nyökkää. Niin kauan, kun hän on miehen oma pieni Beth, hän tekisi mitä vain. Aivan mitä tahansa.

”Minkä ikäisen haluat tällä kertaa?”

Ingvarin huulilla on hymy, kun hän painaa nopean, pehmeän suudelman Esbethin huulille.

”Saman ikäisen kuin sinä olit silloin.”

Esbeth nousee hitaasti ylös. Huimaa. Suuta kuivaa. Koko todellisuus keinuu ja pyörii. Saman ikäisen kuin hän silloin. Hyvä on. Selvä. Esbeth unohtaa jälleen itsensä taustalle ja tyytyy nyökkäilemään. Hän sai suudelmansa. Kosketuksensa ja hellyytensä. Sen pitäisi riittää, sen enempää ei tule. Ingvarin silmät eivät enää tuiki, niissä ei ole enempää hellyyttä hänelle annettavaksi.

Sanaakaan sanomatta Esbeth kävelee valonkantajien luolastoon ja etsii sen luolan, jossa kaikkein nuorimmat valonkantajat jo nukkuvat. Pieniä kiharatukkaisia ja pehmeäihoisia lapsia. Esbeth ei ajattele mitään. Hän muistaa jo ulkoa, millaisia lapset ovat. Hän valitsee kaikkein kauneimman ja kilteimmän.

”Tule. Tule, lintunen, mennään, mestari tahtoo näyttää sinulle jotakin.”