Sinelmä: luku 13

Luku 13: Kukka

Nori ei löydä mitään yhdestäkään historiankirjasta, joka valonkantajien haltuun on annettu. Nori on viettänyt päiviä etsiessä tietoa, mitä tahansa, josta voisi vetää vihjeen. Hän muistelee Isaiaksen antamaa varoitusta. Isaias on hyvä mies, mutta Nori ei aio seurata tämän ohjeita. Nori jatkaa tonkimista niin kauan, kunnes jotain löytyy.

Nori on yrittänyt saada samanlaista yhteyttä valoon kuin silloin, kun se näytti hänelle entisen suurajattelijan kuoleman. Valo ei kuitenkaan väläytä hänelle mitään. Joskus se näyttää paloja tulevasta ja menneestä, elämästä, joka virtaa eteenpäin kuten valo. Mutta nyt se on hiljaa, Nori hädin tuskin tuntee valon ympäröivässä maailmassa.

Oppitunnit ovat kaikki samanlaisia. Historian kertaus ei todella kerro mitään. Rukoilu vastaseremoidun Gaelin kanssa on pelkästään hirvittävää. Nori ei vieläkään tiedä, mitä Gael teki luolassa silloin, kun ei vielä ollut suurajattelija. Huokauksia sellaisessa rytmissä, että Gaelin täytyi olla jonkun seurassa. Noria pistelee ajatella sellaista. Yhdentekevää hänelle on, mitä aikuiset ihmiset toistensa kanssa tekevät, mutta Gaelin kohdalla kaiken sen ajatteleminen tuntuu vastenmieliseltä. Ja entä Isaias sitten? Menikö hän tapaamaan Gaelia muuten vain? Norin pää on pyörällä. Hän pakottaa itsensä keskittymään olennaiseen. Gaelin ja Isaiaksen suhteet eivät nyt ole olennaisia.

Mestari pitää tänään riittiin valmistavaa tuokiota. Osan riitit ovat tulossa lähipäivinä, ja mestari kertoo kaikille riitti-ikää lähestyville yleisesti siitä, mitä heiltä odotetaan. Norilla siihen on vielä matkaa. Ranin riitti olisi lähempänä, mutta Rani tuntuu taas poissaolevalta. Rani on ollut tavanomaista pirteämpi, mutta Nori ei ole saanut poikaa keskustelemaan kanssaan juuri mistään. Rani on mennyt ajoissa nukkumaan ja viihtynyt enimmäkseen itsekseen kävelyllä.

”Riitissä on kyse viimeisestä koetoksestanne, kuten hyvin tiedätte. Te olette suoraan yhteydessä itse valokiveen, ja silloin nähdään, miten vuosien koulutus on teitä kehittänyt.”

Silloin nähdään, onko kenestäkään teistä pelastajaksi. Sanoisi vain suoraan. Nori tietää pelkästään ikätovereitaan katsomalla, ettei kenestäkään heistä olisi siihen. Mestari saa nähdä pettymyksen oppilaiden silmissä yksi kerrallaan.

Yksi riitti-ikää lähestyvistä on pienikokoinen tyttö, joka seisoo aivan mestarin edessä, pyörittelee päätään.

”Minä en tahdo riittiä vielä. En ole valmis, en pysty vielä, mestari, eikö minun riittiäni voisi millään siirtää?”

Tyttö katselee mestaria suurin silmin. Nori erottaa jännittyneisyyttä ja kireyttä ympärillään. Mestarin suora puhutteleminen on aina riski.

”Riitti toteutetaan aina kahdeksantenatoista syntymäpäivänä. Siihen ei tehdä poikkeuksia.”

”Ette katuisi sitä! Antakaa minun yrittää vähän myöhemmin. Minä pelastaisin teidät kaikki. Luottakaa minuun, olen kaipaamanne pelastaja, olen siitä ihan varma.” Tyttö pitää tauon, kääntyy suoraan kohti Noria ja osoittaa häntä hymyillen ivallisesti. ”Voitte ottaa jonkun taidottomamman minun tilalleni. Niin kuin vaikka tuon tuolla, tuollaisista me emme hyödy mitään. Hengittää turhaan meidän kallista ilmaamme.”

Nori ei ehdi reagoida lainkaan, kun Rani on jo siirtynyt hänen eteensä.

”Noriahan ei tuolla tavalla kohdella. Anna hänen olla.”

”Rani, ei tarvitse –”

”Antakaa Norin olla!” Rani toistaa, tällä kertaa niin kovaa, että kaikki varmasti kuulevat. Samassa tapahtuu monta asiaa samanaikaisesti. Nori vetää Ranin ranteesta lähemmäs, ettei tämä tee mitään holtitonta. Ranilla ei ole nyt varaa sellaiseen. Samaan aikaan Kora, johon Nori ei ole kiinnittänyt laisinkaan huomiota, tarttuu ääneen protestoinutta tyttöä kurkusta ja nostaa tämän ilmaan.

Kaikki seisahtuu. Nori tuijottaa, kuinka vaaleahipiäinen tyttö nousee Koran vahvoissa käsissä ilmaan. Hetken kauhu. Tytön silmät ovat suuret, niin ovat Korankin. Kora on pitkä ja luja eikä pojan ilmeessä ole rahtustakaan sitä vahingoniloa, joka siinä yleensä on, kun tämä satuttaa muita. Kora on täynnä silmitöntä raivoa. Tyttö paiskaantuu vasten kalliota sellaisella voimalla, että Nori ehtii nähdä veren roiskahtavan. Sitten tumma, metallinen haju peittää ilman.

Nori vie kädet suulleen. Kora jatkaa tytön lyömistä, Nori huomaa vain vapisevansa, vaikka hänen pitäisi auttaa, hänen pitäisi estää tällaista tapahtumasta.

”Hakekaa Isaias”, mestari sanoo. Mestari, joka seisoo kauempana kaikista ja näyttää aivan yhtä kauhistuneelta kuin hekin.

Kukaan ei yritä pidätellä Koraa. Tämän vihan päästyä valloilleen sitä ei voi enää pysäyttää, se vierii kuin kivi heidän poluillaan eikä lopeta edes tiputtuaan.

Kun Isaias saadaan paikalle, tyttö on jo pelkkää veristä sotkua. Nori näkee, kuinka kädet tärisevät vielä, mutta pelkästä ohimosta näkee, ettei mitään ole tehtävissä. Tällä kertaa Kora joudutaan repimään tytön tärisevän kehon ääreltä, poikaa suurempi Isaias kiskoo tämän väkivalloin irti ja pitelee kiinni. Vasta sitten Isaias pääsee tarkistamaan tytön haavat. Nori tietää vastauksen jo. Tytön sisällä lepattava valo himmenee, Nori tuntee sen tunnustellessaan. Tämä kuolee varmasti. Kun Isaias, joka ymmärtää kaiken sellaisen paljon paremmin, toteaa ääneen tytön haavojen olevan tappavat, Nori huomaa kyyneleet silmäkulmissaan.

Nori katsoo vierestä, kuinka ruhjottu tyttö vuotaan kuiviin. Kora poistuu paikalta, oppitunti päättyy siihen.

*

”Voi hitto, apua, voi hitto…”

”Rani, ei hätää, et olisi voinut tehdä mitään sen estämiseksi.”

”Hän hakkasi sen tytön hengiltä! Hän ei ole tehnyt sellaista aikoihin… jos olisin jatkanut sen tytön kanssa haastamista, keskittyminen olisi voinut mennä siihen… jos –”

”Rani.” Nori tarttuu Rania harteista. Tällaisina hetkinä hän joutuu kantamaan Raninkin osuuden kärsimyksestä. Nori on niin uupunut, että tahtoisi vain juosta kauas, kiivetä jonnekin, jonne muut eivät häntä seuraisi.

”Rani, rauhoitu.”

”Miksi minä olen ainut, joka panikoi! Se tyttö kuoli!”

”Niin kuoli. Emme voi sille enää mitään. Sitä tapahtuu, kun elämme täällä.”

”Kukaan ei reagoinut…”

”Emme voi. Tiedät, miten tämä täällä menee.”

”Älä kuulosta siltä kuin hyväksyisit sen!”

”En hyväksykään!” Ensimmäistä kertaa aikoihin Norin ääni kohoaa. Uupumus painaa joka luussa. ”En hyväksykään…”

Kyyneliä. Nori vetäytyy sängylleen istumaan. Jos hän nyt painuisi makuulle, hän ei nousisi pitkään aikaan. Hän riuhtaisee itsensä ylös ja kävelee luolansuulle.

”Pärjäätkö yksin, jos menen hieman kävelemään? Tarvitsen aikaa ajatella tätä rauhassa.”

”Pärjään. Pärjäätkö sinä? Anteeksi, Nori…”

”Anteeksi mistä?”

”En ole ollut tarpeeksi apunasi viimepäivinä. Olen pahoillani.”

”Ei sinulla ole velvollisuutta sellaiseen. Puhutaan tapahtuneesta sitten, kun olemme molemmat toipuneet. Okei?”

Rani nyökkää.

”Hei, Nori…”

Nori pysähtyy ovelle.

”Oletko sinä löytänyt mitään ratkaisevaa?”

”En. En… Olen etsinyt kaikkialta.”

Ja sitten Nori menee. Hän juoksee ylämäkeen niin kovaa, että keuhkoja polttaa. Koko ruumis on tulessa, ja hän antaa sen palaa, hän ei varo irtokiviä eikä kallionlohkareita, häntä ei kiinnosta, törmääkö hän johonkuhun. Viaton tyttö on kuollut ja Nori muistaa taas, miksi pelkää elää tätä elämää, miksi jokainen hengenveto tuntuu väärältä. Hän ajatuksineen ei kuulu tänne.

Nori juoksee korkealle, ohittaa rukousluolan ja joukon ajattelijoita. Häntä ei kiinnosta, miltä hän näyttää juostessaan kuin jokin uhkaisi hänen henkeään. Hän tietää paikan, jonne muut eivät tule. Paikan korkealla, kaukana valokivestä. Siellä on aina pimeää. Nori pysähtyy, huohottaa, antaa keholleen hetken aikaa hengähtää ja kiipeää sitten yhden ainoan valokiven hippusen johdattamana luolaan, josta harva tietää. Se jää korkealle piiloon kaikkea muuta. Joskus Nori pohtii, onko muillakin sellaisia paikkoja. He elävät suuressa luolastossa, jossa yksikin harha-askel voi johtaa kuolemaan. Pakko muillakin on olla paikkoja piilossa muiden arvioivilta katseilta, sillä niitä tänne mahtuu, häpeällisiä kolosia, joihin mennä, kun muu maailma käy ahtaaksi.

Nori sulkee silmänsä ja tunnustelee. Tuttu läsnäolo tuntuu luolassa, Norin sisäinen valo tietää sen. Nori kävelee lähemmäs ja erottaa pienen luolan nurkassa lyhdyn, jonka valossa seisoo pitkä poika.

Koralla on Rania tummempi iho ja hurjat, mustat hiukset, joita poika pitää usein osittain leteillä. Koran keho on luja ja lihaksikas ja täynnä raakaa voimaa. Keho, jolla voi päättää toisen elämän.

”Tällä kertaa en voi enää antaa sinulle anteeksi.”

”Säästä saarnasi, tiedän kyllä.” Koran ääni on jo päistään pehmentynyt.

”Enkä säästä. Minä en ole sellainen tyttö.”

Koran silmissä välähtää. Poika tulee lähemmäs, vetää Norin vyötäisiltä itseään vasten ja suutelee tyttöä suoraan suulle. Nori sulaa vasten Koran käsivarsia, silittää tämän selkää ja suutelee takaisin. Hän imee raivoa pojan iholta, ottaa sen pois, tyynnyttää. Hän tietää, miten tätä vihaista, surullista poikaa käsitellään. Suudelman päätteeksi Nori silittää Koran kasvoja, joita viha ei enää ohjaa.

”En voi aina antaa vain Ranin puolustaa sinua. Sinä olet minun tyttöni, vaikka muut eivät sitä tiedäkään. En voi katsoa vierestä, kun sinua osoitellaan.”

”Ei minua tarvitse puolustaa!” Nori sähähtää vetäytyen kauemmas. ”Sitä paitsi me molemmat tiedämme, ettet sinä sitä tyttöä minun vuokseni tappanut.”

Kora tyytyy vain murahtamaan.

”Ala jo käyttäytyä. Ei pelastajuus oikeasti ole mitään, mitä sinä haluat, ja sinä tiedät sen kyllä.”

”Minä en aio käydä tätä keskustelua kanssasi.”

”Jaha, ja minunko pitäisi syöksyä syliisi ja hyväksyä se, että hakkasit juuri jonkun hengiltä silmieni edessä?”

”Hän aukoi päätään!”

”Ei se oikeuta väkivaltaiseen tappoon!”

Kora ei vilkaisekaan Noriin päin. Siinähän vihoittelee. Norin kehoon sattuu edelleen juoksun jäljiltä, mutta epämääräinen, kipeä tunne ei ole vielä poissa, Nori tahtoisi juosta uudelleen, juosta niin kauan, että löytäisi rauhan.

”Miksi tulit tapaamaan minua? Saarnataksesi?”

Nori pudistaa päätään. Ehkä hänkin on vain pieni valonkantaja, joka tahtoo hetkeksi painautua rakastettuaan vasten. Onko se niin väärin? Kora ei erota hellyyttä Norissa, Nori menee lähemmäs, hapuilee Koran kovaa, jäntevää kehoa. Poika säpsähtää, näyttää yllättyneeltä.

”Mitä?”

”…ikävä.”

”Mitä?”

”Älä pakota sanomaan uudelleen.”

Kora vie varoen kätensä Norin vyötäisille.

”Minullakin oli ikävä sinua”, Kora kuiskaa ja vetää Norin pitkään suudelmaan.

Unohdus tulee pehmeänä ja armollisena. Nori pystyy siihen sittenkin. Koran syleilyssä hänen ei tarvitse ajatella entisen suurajattelijan kohtaloa, yhteiskunnan valheita tai edes sitä, että tässä maailmassa on mahdollista tappaa joku hetken impulssista ilman mitään seurauksia. Nori ei ajattele edes sitä, että poika hänen edessään on satuttanut ja tappanut jo niin monia, ettei Nori pysy laskuissa. Kora ei ole vapaa vastuustaan, mutta Nori tietää, että pojan sydän on pehmeä ja kipeä ja pieni.

”Onko kaikki hyvin?” Nori kysyy silittäen Koran kylkeä.

”Äh, on.”

”Eikä ole.”

”Miksi kysyit, jos tiedät vastauksen?”

”Tahdon kuulla sen sinun suustasi”, Nori sanoo ja suikkaa nopean suudelman pojan rintakehälle.

Kora vetää tytön tiukemmin kiinni itseensä.

”Onkohan kaikki koskaan meidän elinikämme aikana hyvin…” Kora huokaa lopulta.

”Sitä minäkin olen tässä miettinyt.”

”Kuule, Nori…”

Nori nostaa päänsä katsoakseen Koraa silmiin. Kora on niin pitkä.

”En tiedä, selviäisinkö täällä hetkeäkään ilman sinua.”

Nori jatkaa silittämistä, tällä kertaa lujempaa. Ensimmäinen kerta, kun hän salli tämän pojan tulla iholle, oli jo aivan nuorena. He olivat alle kymmenen ja vaihtoivat pienen, viattoman suukon ja hymyilivät toistensa suihin. Mutta ei se ollut ensimmäinen kerta, jolloin Nori muistaa valonsa lepattaneen lempeänä pojan seurassa. Niin kauan, kun Nori vain jaksaa muistaa, Kora on ollut siinä, hän on aina katsonut tämän perään, tarkkaillut kauempaa ja lopulta läheltäkin. He ovat nivoutuneet yhteen kaikkien katseilta piilossa, tulleet lähelle toisiaan ja saaneet toistensa ihoilta sen, mitä kukaan muu ei voi antaa.

Rani ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Nori ei myöskään koskaan aio kertoa, eikä aio Korakaan. Heidän on parempi näin. Varjoissa, kaukaisessa luolassa, jossa he voivat syleillä toisiaan ilman, että kukaan ajattelee, miten kylmä ja järkevä tyttö on päätynyt Koran kaltaisen hurjan ja kovan pojan syliin. Nori ei tahtoisi selittää sitä kenellekään. Silti joka kerta, kun Rani selittää haaveillen mestarista ja toteaa, ettei Nori ymmärtäisi kuitenkaan, että eivät sellaiset asiat kuulu Norin elämänpiiriin, Noria pistelee. Kaiken sen ajan hänellä on ollut Kora, kaiken sen ajan hän on saanut pidellä tätä lähellä.

Ja on muutakin. Haavat Koran iholla. Koko selkä ja takapuoli ovat täynnä syviä, hurjia jälkiä, jotka Nori on nähnyt monta kertaa. Hän silittää niitä aina hiljaa, vaikka tietää, ettei Kora koskaan suostuisi puhumaan niistä. Nori on jo kauan sitten ymmärtänyt, että haavoissa lepää syy siihen, miksi Koran raivo on niin pitelemätöntä. Niiden vuoksi Nori ei uskalla näyttäytyä pojan seurassa. He kiertävät toisensa arjessaan, pysyvät kaukana, mutta eivät liian kaukana, jotta se ei pistäisi silmiin. Tällaisten asioiden äärellä Nori ei ryhdy ottamaan riskejä. Kuka ikinä onkaan saanut Koran selkään sellaisia jälkiä, saisi hänet hengiltä koska tahansa.

Kora nostaa Norin syliinsä ja suukottaa tyttöä poskelle.

”Minä haluaisin näyttää sinulle erään paikan. Tässä ihan lähellä.”

”Oi?”

”Ajattelin, että pitäisit siitä.”

”Hmm, vai niin, vai sellaista sinä suunnittelit…” Nori näykkäisee poikaa korvasta.

”Ei vielä, muru, malta vähän. Sinä haluat tehdä sen mieluummin siellä.”

”Enhän minä ole mistään tekemisestä tässä puhunut…”

”Ai jaa?” Kora nuolaisee Noria poskesta. ”Sitten taisin ymmärtää aivan väärin…”

”Niin, niin, ihan kamalan väärin…” Nori kietoo kätensä pojan ympärille ja suutelee tätä pitkään.

”Tule reppuselkään”, Kora sanoo ja Nori kiepsauttaa itsensä tämän selkään.

”Hei, odota, entä valo? Minulla oli se hippunen jossakin, niin meidän ei tarvitse ottaa koko lamppua…”

Nori pitelee valoa niin, että poika näkee kulkea pimeässä. Yksikin harha-askel ja he tippuisivat alas teräville kallioille. Tai pahempaa, kuiluun niiden välissä. Nori tietää, miten korkealla he ovat. Tällaisissa paikoissa sitä tulee ajatelleeksi, miten lähellä maanpintaa he ovat. Miten lähellä ja miten loputtoman kaukana.

”Kohta tuota valoa ei enää tarvita”, Kora sanoo hymyä äänessään.

”Ai jaa?”

Nori selässään Kora kiipeää vielä korkeammalle, niin korkealle, että kivinen katto näkyy valohippusen hehkussa. Miten vahva valoyhteys tarvitsisi olla, että kattoon saisi porattua reiän? Miten sellaista voisi tehdä rikkomatta samalla kaikkea sitä, jonka kansa on rakentanut tänne alas vuosisatojen aikana? Nori ymmärtää, miksi kansa kaipaa pelastajaa. Hän todella ymmärtää sen, niin kipeänä kuin taakka valonkantajien harteille lankeaakin.

Korkealla näkyy tasanne, jonne vie portaita. Nori hätkähtää. Tässä osassa maailmaa? Eihän täällä edes käy ketään. Täällä ei pitäisi olla ainuttakaan merkkiä elämästä. Tasanne hehkuu sinisenä, Norin suu loksahtaa auki.

”Mitä…”

”Kohta näet.”

Kukkia. Tasanteella, kallionhalkeamassa, kasvaa kukkia. Kukat ovat myytti, niistä kerrotaan satuja lapsille. Jos niitä näkyy, ne kerätään heti talteen, arkistoidaan osaksi historiaa. Nori tietää, että kun valokivi meni kauan, kauan sitten rikki, kaikki muukin meni. Kukat hohtavat valokiven sinertävää valoa, vaikka Nori muistelee, että joskus aikojen alussa mikään ei hohtanut. Mutta nyt kaikki on toisin, nyt kukat kasvavat kovasta kivestä.

Nori henkäisee ja vie käden suulleen. Hän katsoo Koraa häkeltyneenä, ja poika hymyilee voitonriemuisesti nähdessään Norin reaktion.

”Ajattelin heti nämä nähtyäni, että minun täytyy tuoda sinut tänne katsomaan näitä. Turha varmaan kysyä, mitä tykkäät…”

”Voi Kora…”

”Olen ihana, tiedän sen.”

”Olet idiootti ja minä vihaan sinua!”

Nori kumauttaa Koraa nyrkillä kylkeen, mutta poika ei edes säpsähdä, nauraa vain.

”Tykkäät kuitenkin”, Kora nauraa.

Norin sisällä läikähtää. Tämä äänekäs, vihaan todellisen kipunsa piilottava poika on ollut hänen vierellään niin kauan kuin hän vain muistaa. Hän on katsonut Koran kasvavan pitkäksi ja rotevaksi, kauttaaltaan kovaksi. Hän on nähnyt, kuinka Koran silmissä kiiltää, kun tämä näkee verta. Silti joka kerta, kun hän itse katsoo Koraa, hänessä läikkyy. Kukaan muu ei ole koskaan saanut häntä tuntemaan itseään niin pieneksi ja kauniiksi. Nori ei ole koskaan erityisemmin etsinyt sellaista, hän on aina ollut muiden silmissä kylmä ja rationaalinen Nori, aina niin kaukana, tavoittamattomissa.

Kenties hän todella on sellainen. Nori ei osaa mennä lähelle, olla hellä, sanoa oikeita asioita oikeita hetkenä. Nori on aina katsellut vierestä, kuinka Rani lohduttaa muita ja sanoo heille kauniita, pehmeitä asioita joutumatta kuitenkaan valehtelemaan. Aito lämpö hehkuu Ranista tämän puhuessa muille. Nori on aina tiennyt, ettei hän pysty samaan. Hän ei ole kateellinen parhaalle ystävälleen, mutta hän tuntee hienoista, väsynyttä pistelyä joka kerta, kun muistaa, ettei kykene antamaan itsestään vähääkään. Hän on visusti piilossa koko maailmalta. Sellainen Nori on aina ollut.

Mutta sitten on Kora. Koran kanssa Nori sallii itsensä olla paljas ja haavoittuvainen. Kokonainen ja rikki. Nori ei tiedä, mikä pojassa saa sen aikaan. Se on vain aina ollut niin, ja siihen hän on luonut turvansa, vaikka hänen on lähes mahdotonta luottaa itseään toiselle.

”Rakastan sinua”, Nori kuiskaa silittäen hiljaa Koran kättä. Hän kumartuu hymyillen kukkien ääreen ja tuijottaa pientä ihmettä haltioissaan. Hehkuvia maanalaisia kukkasia. Harvinaisuuksia, jotka kuka tahansa ajattelija tai opettaja keräisi talteen, jos näkisi. Täällä ne saavat kasvaa rauhassa. Noria hymyilyttää aidosti ensimmäistä kertaa moneen päivään.

”Annetaan näiden kasvaa täällä kaikessa rauhassa. Maailmassa on vielä jotakin puhdasta ja kaunista jäljellä.”

”On täällä muutakin sellaista.”

”Hmm?”

”Sinä.”

Nori on aikeissa hutkaista Koraa jollakin, mutta hellyys häkellyttää hänet niin, että kyyneleet nousevat silmäkulmiin. Hymy Koran kasvoilla on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidon lempeä. Poika kumartuu Norin luo, suukottaa tytön nenää ja silittää häntä poskesta.

”Minun kuuprinsessani”, Kora sanoo hiljaa niin lempeästi, että Norin on pakko suudella poikaa. Se on Koran oma sana hänelle, kuuprinsessa. Hän, joka ei muistuta vähääkään siitä, mitä sana tarkoittaa. Hän, joka on kova ja hurja ja etäinen. Ja silti jonkun oma kuuprinsessa.

Kuu, kaunis myytti. Samassa Nori hengähtää. Kuu, miksi hän ei ole sitä tajunnut?

”Hmm? Mikä hätänä?”

”Minä taisin juuri tajuta jotakin suurta.”