Luku 10: Lanka
Pieni pellavapäinen lapsi on tänään muita vaisumpi eikä hänen otsansa hehku laisinkaan. Esbeth seisoo lapsien keskellä, katsoo ja opettaa. Osa saa tänään pikkukiviä leijumaan koskettamalla niiden valoa. Lapsia kikatuttaa, he tunnustelevat valoa kaikessa, myös toisissaan. Sen ikäisenä se on vielä niin helppoa. Valo on kaikkein kirkkain lapsissa. Esbeth on miltei kaksikymmentä vuotta kyennyt pitämään itsensä kasassa oppilaitten edessä, mutta kaikkein nuorimmat valonkantajat nykivät hänestä pintaan niin raadollisia pelkoja, että hän itsensä äärilaidoilla aivan liian usein. Esbeth katsoo, kuinka pellavapää tuijottaa lakonisesti eteensä.
Raivo sykähtää syvältä, Esbeth joutuu puristamaan kätensä nyrkkiin, jotta ei ala huutaa. Kahdeksanvuotias ei ole enää mikään pikkulapsi. Kyllä sen ikäisen pitäisi jo tietää. Vai vuotaako lapsi? Sattuuko häneen, menikö Ingvar niin pitkälle?
”Hei, pikkuinen, mikä hätänä?”
Esbeth ei saa lapselta edes päänpudistusta. Oliko hänkin muka samanlainen? Hän ei enää saata muistaa. Hänestä mikään ei ole muuttunut. Tämä kahdeksanvuotias, kauniskiharainen lapsi hänen edessään on enemmän hänen kuvansa kuin hän itse.
”Kuule. Ei se satu kauaa.”
Sattuu se. Esbeth tietää. Hän kouristelee joskus pelkästä vuosia sitten aiheutetusta kivusta. Jos joku vielä joskus koskisi häntä kipeimmistä paikoista, hän ei tiedä, kestäisikö hän sitä. Mutta ei kukaan koske. Ingvar oli ainoa, ja Ingvar ei enää koske häneen, hänen koko ruumiinsa mätänee pois. Kehoon sattuu entisestään.
Tunnin jälkeen lapset ovat väsyneitä ja tahtovat mennä omiin oloihinsa. Heillä on aina joku katsomassa heidän peräänsä. Tänään Isaias opettaa heitä kulkemaan siinä haastavassa maastossa, jolle heidän elämänsä on rakennettu. Pellavapää jättäytyy muista ja tuijottaa suurilla, kirkkaansinisillä silmillään Esbethiä.
”Mestari. Onko totta, että se vahvistaa valoa?”
Esbethin ei tarvitse kysyä, mitä lapsi tarkoittaa. Ingvar sanoi hänelle aina samaa. Pysy rauhallisena. Tämä vahvistaa valoasi. Teemme tämän valon takia.
Kunnes he eivät enää tehneet. Kunnes Esbeth oli kymmenen ja Ingvar sanoi, että rakastaa häntä ikuisesti, että he ovat yhtä niin kuin avioparit ovat.
Esbethin päässä suhisee. Koko keho on valmistautunut lyömään lasta niin kovaa, ettei tämä enää hengitä. Lapsi on hänen paikallaan. Lapsi on hän.
”On”, Esbeth sanoo eikä tunnista ääntään. Se on yhä pehmeä ja rauhallinen, mutta se ei kuulosta samalta kuin silloin. Kuka hän on? Missä hän on? Ajatukset eivät juokse. Keho tuntuu liian suurelta. Hän on lapsi. Hän on lapsi ja Ingvar rankaisee häntä taas.
”Minun pitää siis tehdä niin taas?”
Miksi jokaiselle lapselle pitää selittää erikseen, miksi sitä täytyy tehdä? Olisivat hiljaa ja pitäisivät Ingvarin tyytyväisenä. He sentään saavat koskea mieheen niin kuin Esbethin pitäisi saada. He ottivat hänen paikkansa, tulivat häneksi. Eikä hän voi enää lopettaa. Ingvar tarvitsee aina vain lisää. Jokainen lapsi kasvaa joskus aikuiseksi. Spiraali on ikuinen. Oksennus maistuu kielenpäällä, pelottaa niin paljon, ettei Esbeth tiedä enää, hengittääkö vai ei.
Esbeth on aikeissa avata suunsa ja puhua lapselle, mutta pellavapää ei ole enää siinä, lapsi on mennyt pois. Esbeth ei tiedä, missä välissä niin ehti tapahtua. Koko kehoon sattuu, kohtaus on jo alkanut. Pitää päästä pois. Täytyy mennä piiloon, piilottaa koko elämän verran häpeää ja kipua. Kierre ei koskaan katkea. Ei ikinä, ei niin kauan, kun hän elää ja hengittää. Ei niin kauan, kun hänellä on Ingvar, kun Ingvar voi ottaa hänet syliin ja suudella, mutta ei silti enää koskea kuten ennen, ei enää koskaan kuten ennen.
Ei koskaan.
On pimeää. Onko hän luolassa? Hän ei enää tiedä. Lapset saavat hänen paikkansa, niinhän se meni. Sen hän muistaa. Hän vie lapsia Ingvarille, vaikka he vievät hänen paikkansa, saavat kaiken sen, mistä hän vain unelmoi. Unelmia kuolee hänen ihonsa pinnalle joka sekunti, jonka hän viettää miehen lähellä. Hänen kehonsa ei ole aikuisen keho, se on hukkuneiden unelmien hautausmaa, se on käytetty ja rikottu, ei aito keho enää laisinkaan.
Kyyneleetkään eivät ole aitoja kyyneliä, kaikki on pelkkää paniikkia, pelottavaa ja tahmaista, eikä hän saa enää mistään kiinni. Omat kädet ovat liian suuret, hän alkaa huutaa, kun ei tunnista niitä itselleen kuuluviksi. Ne ovat vain satunnaiset, suuret kädet, jotka koskevat häneen. Eivät hänen omansa ollenkaan. Hän on lapsi, ei hänen kehonsa voi olla tällainen, ei hän ole aikuinen, ei ole koskaan ollutkaan. Ingvar, voi Ingvar, missä sinä olet, auta, auta en saa henkeä.
Voi minun pientä Bethiäni. Mikä hätänä? Sinä olet parasta tässä maailmassa.
Jostain kaukaa erottuu sinertävää valoa. Kehoon sattuu. Pahimmat kouristukset lakkaavat, mutta joka paikkaa puristaa. Lapset ovat jossain ja kantavat sen miehen kosketuksia tuoreina ihollaan, eikä hän pääse eteenpäin siitä ajatuksesta.
Sinertävässä valossa erottuu muotoja. Kaksi nuorta kulkevat vierekkäin. Hän joutuu keskittymään, jotta erottaa valossa Ranin ystävineen. Hän on sittenkin luolassa, kaukana ja pimeässä. Tiellä he kulkevat ja elävät elämäänsä. Hän on täällä eikä mikään ole kutsumassa häntä takaisin. Hän ei muista edes nimeään, hän on vain Beth, vuosien takana suuren miehen vierellä hengittämässä tämän tuoksua sisäänsä.
Rani. Poika tuolla ulkona on Rani ystävineen, hän toistaa sitä itselleen. Rani nauraa jollekin, Rani on iloinen. Keskity. Ajattele Rania. Rani on todellinen, hän ei ollut vielä syntynyt silloin, kun se kaikki tapahtui. Hän muistaa, kun piti ensimmäistä kertaa Rania sylissä. Hän oli tuore mestari ja Rani aivan pieni ja hurjan taitava valonkantaja. Rani oli kolmevuotias ja hän piti poikaa sylissä, silitti tämän valkeaa tukkaa ja kirkkaana hehkuvaa kuviota otsassa. Jokin suunnattoman hellä täytti hänet, jokin niin suuri ja pelottava, ettei hän tiennyt, mitä tehdä sen edessä. Hän tiesi, että tätä lasta hänen täytyisi suojella, tämä lapsi ei koskaan saisi kokea mitään hirvittävää ja pahaa.
Ja sitten Ranin kasvoja haavoitettiin ja pojan erityisyys pyyhittiin pois. Siitä seurasi helpotus. Lapsi ei olisi enää kaikkien odotusten kohde, toivottu pelastaja. Rani sai olla vain lapsi. Ja silloin tunteet syvenivät. Hellyys ja suojelunhalu ja jokin syvä ja suuri ja ymmärtämätön. Hän kauhistui sitä niin paljon, että hukutti sen, mutta ei kyennyt koskaan tappamaan sitä kokonaan. Joka kerta, kun hän katsoi Raniin, se täytti hänet kaikkialta. Rani kasvoi, vahvistui, tuli miltei aikuiseksi omaksi itsekseen, ihanaksi ja lempeäksi. Niin lämpimäksi, että lämpöön voisi hetkeksi nojata, ihan pieneksi hetkeksi vain, kunnes voisi taas jatkaa.
Hän pystyy jo hengittämään, hän tuntee, kuinka happi kulkee kehoon. Rani ystävineen kulkevat kauemmas, hän katsoo Ranin tummaa selkää. Poika on harjoitellut kovasti, ja se näkyy jo tämän kehossa. Vahva ja jänteikäs, silti solakka ja pieni. Rani. Pojan nimi on Rani, ja sinä olet hänen mestarinsa. Tahdot suojella häntä. Olet mestari. Olet olemassa tässä hetkessä.
Esbeth vetää happea syvälle keuhkoihinsa. Näin, hän on jälleen tässä, kiinni itsessään. Happi kulkee ja kehon laidat aristavat, mutta ne ovat taas hänen. Esbeth ajattelee Rania ja sitä syvää suojelunhalua, jonka hän tähän kohdistaa. Rania hän ei koskaan antaisi Ingvarille. Ei koskaan antanut eikä tule antamaankaan. Rani on koskematon. Pitämällä etäisyyttä Raniin hän on onnistunut pitämään Ingvarin kiinnostumattomana pojasta. Rani ei ole erityinen, Ranista ei tule pelastajaa, vaikka se lapsena siltä näyttikin.
Ja nyt Rani on kertonut kokemuksistaan valon kanssa. Esbeth pyyhkii kyyneliä kasvoiltaan. Kaikki on niin kovin sotkuista. Mitä, jos Rani on liian varomaton ja asettaa itsensä vaaraan? Ingvar ei aikailisi, jos saisi tietää, että pojalla on erityisiä kokemuksia. Ingvar voisi tehdä pojalle mitä vaan. Aivan kuten Ranin ikätoveritkin. Millä Esbeth suojelee Rania kaikelta siltä?
Ja itseltäni. Esbeth vetää syvään henkeä. Hän ei tiedä, mitä tuntee Rania kohtaan. Kaikki tunteet aina vain käyvät hänessä, saavat hänet huutamaan pimeässä ja lähtevät sitten jättäen hänet tyhjäksi. Mutta se tunne, joka hänellä oli nuorena, kun hän piti pientä Rania sylissä, on sittemmin muuttunut, kasvanut hänen kanssaan. Tunne, jolle ei ole nimeä.
Vain vähän aikaa sitten Rani oli niin lähellä, että sai hänet tärisemään kauttaaltaan. Esbeth ei tiedä, mitä tunsi silloin. Entä, jos Rani olisikin painunut häntä vasten ja koskettanut niin kuin Ingvar? Mitä hän olisi silloin tehnyt? Voisiko hän suojella poikaa ja samalla ajatella hänestä sellaisia ajatuksia?
Esbeth ei tiedä. Rani ei ole enää lapsi. Rani on seitsemäntoista. Aivan liian nuori. Esbeth oli vielä Ingvarin syleilyssä sen ikäisenä. Mutta Rani katsoo häntä kuin tasavertaista ystävää. Esbeth ei kenties ymmärrä mistään tunteesta mitään, mutta jokin Ranissa on aina ollut läheisempää, syvempää kuin muissa. Muukin kuin se, mitä hän itse pojassa tuntee. On kuin heidän valonsa olisivat limittyneet jo pojan syntymässä, ja nyt ne kiskovat heitä toisiaan päin.
Kohtaus on ohi. Esbeth saa henkeä. Hän tietää, missä on ja kuinka hengitetään. Se riittää. Ei enää oppitunteja lasten kanssa tälle päivälle. Esbeth voisi vetäytyä omiin oloihinsa, käydä kuumassa kylvyssä, vetää henkeä ja tuijotella silmät tyhjinä kaikkea, mitä näkee. Vasta kalliolta noustessaan Esbeth ymmärtää, mikä hänet veti tällä kertaa takaisin todellisuuteen. Se oli Rani, ajatus Ranista. Hän ei tiedä, mitä tehdä sellaisen tiedostuksen edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti