Sinelmä: luku 31

Luku 31: Haava

”Sana on kiirinyt jo kylään saakka. Kaaos on jo alkanut. Kysymys kuuluu – millä me pysäytämme sen?”

Yksityinen kokous. Ingvarin ääni kaikuu luolassa ja Esbethin sisällä niin, että se tuntuu luissa asti. Esbeth tietää monta asiaa todeksi, kuten sen, ettei koskaan voisi päästää irti Ingvarista. Hän on kuitenkin päättänyt pysyä Ranin rinnalla, sillä kaikki, mitä poika on, on pelastus hänen kipeälle ruumiilleen ja väsyneelle mielelleen.

Yhtä kirkkaana Esbeth tiedostaa sen, miten vaikeaa kenenkään on enää ylläpitää niitä raameja, joista käsin he ovat elämäänsä eläneet. Valheen aika alkaa olla ohitse. Esbeth tahtoisi sanoa, mitä todella ajattelee, sillä hänellä on omiakin ajatuksia, sellaisia, jotka ovat nostaneet päätään vasta Ranin tulon jälkeen. Vasta Raniin rakastuminen on saanut Esbethin ymmärtämään, että hän on oma persoonansa. Joku, jolla saa olla ajatuksia, joku, jonka omia ajatuksia muut saattaisivat haluta jopa kuulla.

Nuoremmista vastaavat opettajat ja muutama ajattelija ovat myös paikalla. Gael ja Isaias ovat lähekkäin, Isaias on kietonut kätensä Gaelin ympärille. Esbeth huomaa Ingvarin eleistä, ettei mies voi sietää sitä, että kaksikko kuhertelee siinä heidän kaikkien edessään. Esbethin on yhä hivenen hankalaa olla Gaelin lähellä, mutta hän tuntee hienoista kiitollisuutta siitä, että mies kehtaa olla avoimen hellä Ingvarin valvovan silmän alla. Esbethiä naurattaa. Tällainenko hänestä on tullut? Hän ei saata itse tehdä elettäkään Ingvaria vastaan, joten hän nauttii siitä, kun muut saavat miehen ihon kihelmöimään epämukavuudesta.

”Kerrotaan heille totuus”, sanoo Isaias yllättäen. Sanat putoavat ilmaan, räjäyttävät hiljaisuuden kalvon säpäleiksi.

”Mitä!”

”Ei todellakaan!”

”Miten sinä voit sanoa jotakin tuollaista?”

”Gael, et kai sinäkin ole samaa mieltä? Onko tuo mies aivopessyt meidän suurajattelijamme?”

”Me emme ole sama persoona, kiitos vain huolenpidostanne”, Gael sanoo nyrpistäen nenäänsä. ”Minusta totuuden kertomisessa olisi toki puolensa, mutta sellaista ei voi mennä niin vain tekemään. Ensinnäkin, kuinka moni olisi valmis uskomaan mitään sen jälkeen, kun täällä on vuosisatoja satuiltu auringosta ja kuusta? Niitä pidetään pelkkänä myyttinä. Toiseksi, mitä järkeä meidän olisi kertoa mitään, jos valo loppuu joka tapauksessa ja vetää meidät mukanaan pimeään?”

Ei! Meillä on toivoa! Rani ja hänen ystävänsä!

Samassa Esbeth tajuaa, ettei ole puhunut totuudesta sanaakaan Ranille. Kuinka hän kehtaa sanoa pojalle rakastavansa tätä, kun hän peittää tältä jotakin tällaista? Esbeth miltei huutaa ääneen, kun ymmärtää pitkittäneensä kaikkea.

”Esbeth, oletko sinä tässä maailmassa?” Kysyjä on Ingvar. Esbeth kiristelee hampaitaan. Hän ei tiedä, kuka on, kun mies kutsuu häntä hänen ristimänimellään. Ja nyt mies kehtaa syyllistää häntä.

”Olen”, Esbeth sanoo naamioiden suuttumuksensa rauhalliseen, pehmeään äänensävyyn. ”Tämä vain herättää ajatuksia itse kussakin.”

”Mitä sinä ehdottaisit ratkaisuksi kohtaamaamme kriisiin? Sinun sanasi on nuorille laki. Sinä olet heidän korkein auktoriteettinsa.”

Niinpä tietenkin. Vastuu on Esbethillä juuri niin kauan, kun se näyttää hyvältä. Muuten Ingvar vetelee narujaan pimeästä ja katsoo, kuinka maailma tanssii hänen halujensa ympärillä. Mitään sellaista ei koskaan tapahdu, joka estäisi Ingvaria saamasta aina vain lisää pikkuisia valonkantajia syliinsä. Esbethin tekisi mieli iskeä kyntensä keskelle miehen kasvoja ja repiä ne tunnistamattomiksi. Sitten kukaan ei enää koskaan näkisi maailman kauneinta valhetta.

”Minusta meidän kannattaa odottaa. Tämä on kiinni ennen kaikkea sellaisista asioista, jotka ovat meidän maallisen valtamme ulottumattomissa. Meistä kukaan ei tunne valoa enää missään. Nuoret taas tuntevat vain valheellisen valon, joten heidän kokemuksensa eivät joka tapauksessa auta meitä. Nyt on vain odotettava. Jos valo sammuu koko maailmasta, se sammuu aivan pian.”

”Niin, että odotetaan vain kuolemaa, niinkö? En suostu sellaiseen”, sanoo Gael. ”Pakko meidän on jotakin tehdä.”

”’Nuoret tuntevat vain valheellisen valon’, aivan kuin olemassa olisi muunlaista valoa”, yksi ajattelijoista tuhahtaa. ”Jos mitään muuta valoa olisi olemassa, kyllä me siitä tietäisimme! Aurinko ja kuu ovat poissa, meillä on vain esi-isiemme virheet ja kuoleva kivenmurikka. Olen hitto sentään samaa mieltä Isaiaksen kanssa siitä, että emme voi enää menettää mitään. Kerrotaan totuus.”

”Malttakaa, toverit. Malttakaa vielä. Emme voi rynnätä suin päin avaamaan rasiaa, joka on ollut suljettuna kauemmin kuin yhteenlaskettu ikämme”, Ingvar rauhoittelee levottomaksi käyvää joukkiota.

Esbeth tietää Ingvarin sanovan niin vain yhdestä syystä. Missään muussa maailmassa Ingvar ei saisi lapsia käsiinsä. Heidän vanhempansa pitäisivät heidät, elisivät heidän kanssaan jauhontuoksuista, äänetöntä elämää kylässä. Koulunkäynti lakkautettaisiin, kun kaikki saisivat tietää, ettei sillä ole pohjaa, ei ole koskaan ollutkaan. Moni elämä hautautuisi kuolevan pelastajamyytin alle. Ja ennen kaikkea Ingvar jäisi ilman sitä ainoaa asiaa, jota on koskaan osannut haluta. Esbeth tietää sen olevan ainoa syy. Mies ei ole jalo, vaikka muuta väittäisi. Ingvaria ei kiinnosta valonkantajien hyvinvointi, jos kiinnostaisi, hän ei antaisi valheen jatkua. Saati tunkeutuisi väkivalloin heidän sisäänsä. Esbethin kehossa juoksee niin paljon raivoa, että vaatii kaiken voiman olla sylkemättä sitä vasten Ingvarin kasvoja. Tekopyhä paska. Hän tahtoisi hakata miehen siinä ja nyt.

”Kuollut lapsi järkyttää valonkantajia vielä hetken”, Ingvar sanoo kuin lapsen henki olisi sopiva uhraus siitä, että he saavat hetken mietintäaikaa. ”Jokaista paikalla ollutta täytyy kuulustella vielä erikseen.”

”Minä lähtisin sille linjalle, että tällä kertaa pistäisimme kaiken epävarmuuden piikkiin. Onhan historiankirjoihimmekin kirjattu, ettei valokiven ensimmäiselle hajoamiselle ja maailman murtumiselle löydetty syytä. Tarvitseeko meidän selitellä? Eikö se jos jokin herätä nuorissa epäilyksiä?” Gael sanoo.

”Gael on oikeassa”, Esbeth tunnustaa. ”Nuoret eivät ole typeriä. Tällä kertaa näytti myös siltä, että osa heistä menetti yhteytensä valoon.”

”Totta, kiinnitin siihen myös huomiota”, Gael sanoo. ”Emme toki voi tietää, kävikö niin, koska emmehän me tunne valoa.” Katkeruus kuultaa äänestä läpi.

”Nuoria täytyy haastatella. Puhutaan heille. He ovat lopulta kuten mekin”, Esbeth nyökkää.

”Esbeth nuorten ystävä”, Gael nauraa.

”Niin hänen pitäisikin olla, hän on mestari, voi valon tähden nyt”, Isaias sanoo pukaten Gaelia olkapäähän.

Gael tuhahtaa ja ristii kätensä.

Tilanne kootaan vielä pieneen pakettiin, Ingvar jatkaa ohjailuaan. Esbeth tuijottaa miestä pitkästä aikaa vailla rakkauden sumentamaa katsetta. Hänen katseensa on kirkas ja hän näkee, mitä mies tekee, on aina tehnyt. Ingvarin ei tarvitse antaa suoria ohjeita siitä, miten toimitaan. Kaikki muut alistuvat hänen tahtoonsa muutenkin. Tässä tilassa ei ilmaista Ingvarin korville sopimattomia mielipiteitä. Isaiaksesta näkee, että mies tahtoisi sanoa jotakin, mutta pitää sen visusti sisällään ja vilkuilee Gaelia merkitsevästi. Esbeth mietii, mitä kaksikko mahtaisikaan puhua kotona.

Halu ohjailee Ingvaria. Sitä ei erota päällepäin, mutta Esbethille jokainen sana, äänenpaino ja ele on entuudestaan tuttu. Kurtistuvat kulmat, siristyvät silmät, korostetun suora ryhti. Ingvar on täällä osoittaakseen valtaansa, ei korjatakseen tilannetta. Ingvarille tärkeää on vain nuorten valonkantajien vielä kypsymättömät kehot. Sellaista maailmaako Esbethkin tahtoo ylläpitää? Sitäkö hän todella haluaa totellessaan miehen jokaista hienoistakin käskyä?

Muut poistuvat. Linjaus on selvä. Toistaiseksi pitäydyttäisiin ymmärtämättömyydessä. Leikitään, että kukaan ei tiedä, mistä kiven hajoilu johtuu. Kuulustellaan nuorten kokemuksia ja katsotaan sen pohjalta, mitä heille kannattaisi kertoa. Kylällä ei ole merkitystä.

Esbeth jää luolaan viimeisenä. Hän tietää, että Ingvar tahtoo kuitenkin puhua hänelle. Miehen ote tästä maailmasta on tiukka siitäkin huolimatta, että Esbeth on heistä se, joka on hoitanut koulutusta jo lähes kaksikymmentä vuotta. Eläkestatus on Ingvarille vain yksi vallan väline lisää. Varjoista on helpompi vedellä naruja ilman, että kukaan huomaa.

”No? Mitä sanot?”

”Minäkö?” Esbeth naurahtaa. ”En mitään, mitä en olisi jo sanonut.”

”Kas. Olen yllättynyt.”

”Minä olen vain nuorten puolella.”

”Hah!” Ingvarista lähtee pingottunut, kireä nauru. ”Niinkö? Vaikka tuot heitä minulle kultatarjottimella? Suloista, Beth, todella suloista. Ilman sinua heihin ei sattuisi.”

Entä sinä? Entä sinä, helvetti sentään, sinähän tässä heihin kosket!

Esbethin tekisi mieli huutaa. Kaikki tapahtunut on ravistellut hänen perustuksiaan, ja nyt hän näkee miehen pitkästä aikaa sellaisena kuin tämä on. Ingvar on pelkkä vanha mies, jonka keho huutaa nuorta lihaa vierelleen. Yhä edelleen. Ingvarilla ei kulje ajatuksissa mitään muuta. Odottamaton suru lävistää Esbethin. Hän vie käden suullen, ettei huutaisi tai itkisi. Millaista olisi elää siten? Vain yhtä asiaa tavoitellen. Vaikka sitähän minäkin teen. Minä olen tähän saakka halunnut vain hänet.

”Oletko kunnossa? Näytät tavallistakin kalpeammalta.”

”Kuinka voisin olla, kun tämä katastrofi on käsillä?”

Ingvar tuhahtaa. Esbethin selitys menee silti läpi.

”Kyllä tästä selvitään. Ja jos valokivi todella menee rikki… Meillä on jäljellä vain pimeys. Elinvoima loppuisi todennäköisesti meidän elinikänämme, jos valo nyt kuolisi. Sittenpähän meille jää vain maailman jäänteet ja oma mielikuvituksemme.”

Esbeth ajattelee Rania. Valoa Ranissa. Nyt jos koskaan hänen täytyy ottaa se puheeksi pojan kanssa. Hänen on pakko kertoa totuus, sillä hänen ajatuksensa Ranista vain vahvistuu. Olisi oltava varovainen.

Esbeth tietää, että Ingvarille kelpaisi maailman rippeetkin. Jos valo sammuisi lopullisesti ja heidän elinvoimansa hiipuisi hiljalleen pois, se ei haittaisi Ingvaria. Kyllä hänen kätensä löytäisivät sileät reidet pimeässäkin. Ingvar on kuusikymmentä. Jos maailma loppuisi hänen elinaikanaan, ei se häneen vaikuttaisi, ja millään muulla ei ole miehelle mitään merkitystä. Ei Ingvaria tulevien sukupolvien turvaaminen kiinnosta. Valheessa on hyvä elää vain yhdestä syystä, ja he molemmat tietävät, mikä se syy on.

”Näytät aivan siltä, että tahtoisit sanoa jotakin.”

”Minä vain mietin, että etkö sinä koskaan lopeta. Milloin on tarpeeksi? Milloin riittävän moneen lapseen on sattunut?”

Ingvar räpyttelee mustia silmiään. Esbeth pystyy jälleen näkemään vain haavan vasemman silmän päällä. Hänen oikkunsa. Todiste vihasta, jota hän on aina kantanut sydämessään.

”Oletko tosissasi?”

Esbeth kohottaa leukaansa. Hän ei tiennyt pystyvänsä tähän.

Kun Ingvar tulee lähemmäs, Esbethin varmuus kutistuu pieneksi keräksi hänen vatsanpohjalleen. Mies ei ole koskaan lyönyt häntä, ei kertaakaan. Toisin kuin hän. Hän on hakannut Ingvarin rintaa pienillä lapsenkäsillään monesti. Ingvar vie kätensä Esbethin leukaperille. Käsi on lämmin ja suuri, ja Esbeth tuntee sulavansa. Varmuus on poissa. Uhma on kuollut. Maailmassa on jälleen vain Ingvar.

Huulet painuvat huulille, Esbeth tuntee hukkuvansa. Nyt. Nyt hänen pitäisi sysätä mies pois, sillä hän on jo kertonut Ranille rakastavansa. Hän ajattelee Rania, pojan aurinkoista hymyä, pientä, mutta jäntevää kehoa ja hellyydestä kimaltavia silmiä. Hän tahtoo Ranin, hän ymmärtää sen tässä, suudellessaan miestä, jota on rakastanut koko ikänsä. Hän tahtoo Ranin, hän ei voi menettää poikaa tälle sotkulle, joka on pitänyt häntä ikuisessa otteessaan.

Esbeth ei kykene rimpuilemaan pois, mutta kun Ingvar irrottautuu, hän kavahtaa kauemmas kuin vauhkoontunut eläin.

”No? Beth rakas…” Miehen ääni pehmenee. Se on pelkkää manipulaatiota. Esbeth tahtoo iskeä miestä kasvoihin. Jos hän ei hillitse itseään, hän todella käy Ingvarin kimppuun. ”Beth pieni, mikä nyt on? Onko jotain todella sattunut?”

”Ei”, Esbeth sanoo malttaen pitää äänensä kurissa. Ingvar ei saa lukea hänestä mitään.

”Et ikinä ole tällainen. Mikä hätänä? Enkö ole pitänyt sinua tarpeeksi hyvänä? Tule tänne.”

Esbeth ei liikahdakaan.

”No mitä sitten? Piinaako rikkoutunut valo sinua todella näin paljon? Tällaistahan tämä on aina ollut.”

Niin on. Ingvarin ei pitäisi olla niin sinut sen kanssa, että heidät on tuomittu kuolemaan.

”Helppoahan tämä sinulle on. Ei sinua haittaa, vaikka meille kävisi mitä. Kunhan saat vain työntää kirotun kalusi milloin mihinkin reikään.”

”Mikä sinulla on?”

”Ei mikään! Kunhan hermostuttaa.”

”Eihän sinulla ole mitään syytä hermostua. Ei sinua tämä maailma kiinnosta.”

Ja silloin Esbeth ymmärtää, ettei Ingvar ole tuntenut häntä vuosiin. Ingvar on nähnyt hänessä vain heijastuman toiveistaan. Aseen, jota käyttää, lelun, jota riepotella. Ei Ingvar tiedä, että Esbeth rakastaa maailmaa, sen valoa, sen todellista kauneutta, joka on hautautunut vuosien valheiden alle. Kaikki se on yhä olemassa. Kylässä, nuorissa, valonkantajien kuulaassa naurussa. Sitä kaikkea Esbeth rakastaa, ja sen kaiken hän tahtoo säilyttää. Jos valokivi hajoaa lopullisesti ja vie heidän elinvoimansa mennessään, se kaikki päättyy, eikä Esbeth tiedä, kuinka jatkaa siitä.

Vuosia Esbeth on katsonut valonkantajien maailman murtuvan, kun hän joutuu kertomaan heille, ettei valo enää palaa heidän sisälleen. Ettei se koskaan oikeasti ollutkaan siellä, kaikki oli pelkkää heijastumaa jostakin, jota ei ole vuosisatoihin ollut olemassa. Kukaan ei ole koskaan pysähtynyt kysymään, miten se kaikki vaikuttaa häneen itseensä.

”Esbeth. Katso minuun. Mikä nyt on?”

Niin. Hän on pieni rakas Beth vain silloin, kun Ingvarin täytyy saada jotakin.

”Et sinä ole koskaan ollut tällainen”, Ingvar jatkaa.

”Hah, tarkoitat, etten ole koskaan ilmaissut omia mielipiteitäni mistään.”

”Mitä omia mielipiteitä?”

Isku suoraan rintaan. Esbeth ei anna Ingvarin nähdä sen osuneen.

”Kaikki tässä maailmassa pyörii sen ympärillä, että sinä saat panna lapsia mielesi mukaan. Kuvittele nyt. Muut luulevat ylläpitävänsä valhetta sen vuoksi, että kansan epätoivo hukuttaisi meidät alleen, mutta oikeasti he tekevät niin vain, koska sinä haluat niin.”

Ingvar kallistaa päätään. Hymynkare miehen kasvoilla kertoo, että Esbethin äkillinen tahdonpuuska vain viihdyttää häntä. Hän vihaa antaa miehelle sellaisen vallan.

”Ei sinulla olisi valtaa, jos kansa saisi tietää, että oikeasti valomme on valheellinen ja me kaikki olemme päättäneet vaieta siitä. Meidän ammattimme turhuus paljastuisi etkä voisi enää ohjailla kaikkea. Sinä et saisi enää lapsia syliisi, jos maailmamme murtuisi lopullisesti. Olenko väärässä?”

Hymy Ingvarin kasvoilla syvenee.

”Ei, et ole lainkaan väärässä. Mutta oletko koskaan ajatellut sitä, että minä en toivo myöskään pelastusta?”

Mitä? Esbeth tuijottaa Ingvaria suu raollaan.

”Valonkantajia ei olisi myöskään tuolla ylhäällä. Jos elämämme olisi kuten entisaikoina, lapset eläisivät… tavallista elämää. Eivät minun elämääni.”

Esbeth kavahtaa taaksepäin, ottaa tukea luolan seinistä.

”Minä en toivo pelastusta, ja sinä tiedät sen. Mutta tiedätkö sinä, arvon mestari, mitä kaikkea muuta olen sinun oppilaillesi tehnyt kuin vain ’koskenut’ heihin?”

Ei. Älä. Lopeta jo.

”Minä olen nähnyt elinikänäni meidän varman pelastajamme. Tiedät, kenestä puhun.”

Rani. Ingvar tarkoittaa Rania.

”Kukaan ei koskaan saanut tietää, mitä pojan otsalle tapahtui. Sinne meni se potentiaali. Yhteys valoon ikuisesti tärvelty. Kukaan ei koskaan jäänyt siitä teosta kiinni.”

Ingvar kävelee Esbethin ohi ja puristaa häntä olkapäästä.

”No, nyt sinä tiedät. Mieti vielä, mitä sanot. Meidän pelastajamme on jo tuhottu. Uutta tuskin tulee, ja jos tulee…” Ingvar napsauttaa kynsiään. ”Minä tiedän, mitä tehdä. Kultaseni, sinä et tule koskaan näkemään taivasta tai tuntemaan valoa sisälläsi.”

Ingvar suukottaa Esbethiä poskelle.

”Voit yrittää täyttää tyhjyyttä sisälläsi tunkemalla itseesi ihan mitä vain, mutta ei se sillä täyty, ja sinä tiedät sen. Siksi en koskaan anna sitä sinulle.”

Esbeth tuijottaa eteensä näkemättä mitään.

”Tiedät, mitä minä tahdon seuraavaksi. Tuo se minulle.”

Ja sitten Ingvar on taas poissa.