Sinelmä: luku 17

Luku 17: Murtumapiste

He osuvat paikalle täysin vahingossa. Rani ja Nori hiipivät yössä kykenemättöminä selittämään kenellekään, miksi ovat menossa kylän suuntaan yöllä valojen himmennyttyä. Matka katkeaa kesken. Se, mitä he kohtaavat, pysäyttävät heidän askeleensa.

”Nori… tuo… tuo on…”

Norista pääsee korkea, kauhun värittämä ääni.

”Se…” Rani huomaa itkun nousevan kurkkuun.

Verta. Aivan liikaa verta. Polku, jota pitkin Rani ja Nori kulkevat, viettää alaspäin. Korkeiden kallioiden alla on tasaisia kiviä, joilla makaa sotkuinen hahmo. Ranin ei tarvitse arvata, mistä tämä on siihen pudonnut. Pudotus on korkea, siksi polkua kävellään aina varoen. Verinen mytty on on ajattelijan valkopunaiseen pukuun pukeutunut ja ruskeatukkainen. Gael. Se on Gael.

”A-… apua”, Ranin huulilta pääsee. ”Se… hän on…”

”Minä juoksen hakemaan Isaiaksen. Katso, onko hän hengissä”, Nori sanoo kaikesta riisutulla äänellä ja juoksee polkua pitkin takaisin ylös. Kauhunsa keskeltä Rani erottaa ihailun, jota hän tuntee Noria kohtaan. Tyttö pysyy aina yhtä kylmän rauhallisena tällaisissa tilanteissa siinä, missä hänen oma kehonsa jäätyy paikoilleen.

Rani kumartuu kivelle ja siirtää Gaelin muotoisen sotkun hitaasti ympäri. Entä, jos kasvot ovat murskana ja hän on kuollut? Entä, jos? Gaelin ohimosta vuotaa verta, mutta miehen kauniit kasvot ovat ehjät. Verta vuotaa silti aivan liikaa, niin paljon, ettei Rani pysty prosessoimaan mitään muuta. Gaelin keho tuntuu raskaalta ja hengettömältä, Rani ei saa happea.

Valo. Hän ei ajattele selkeästi, mutta valo tulee pyytämättäkin. Rani sulkee silmänsä, painaa kätensä Gaelin rinnalle ja ajattelee valoa. Veren haju jää taustalle, todellinen maailma hiipuu pois, kun Rani on kaksin valon kanssa. Valo ottaa huonosti vastaan, Ranin koko ruumis tärisee. Hän havahtuu kehonsa ääriin vasta, kun joku koskettaa hänen kättään. Isaias.

Rani räpyttelee hetken silmiään. Isaias itkee. Isaias, joka on aina rauhallinen ja tasainen eikä näytä merkkejä siitä, mitä tämän henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu. Isaias ottaa Gaelin hervottoman kehon syliinsä, painelee oikeista paikoista. Hän tekee sen kaiken hiljaa itkien. Isaiaksen liikkeissä erottuu kuumeisuutta, pakonomaista tarvetta tehdä oikein, pelastaa verinen mies hänen sylissään.

”Gael… Gael rakas…” Isaias itkee vasten Gaelin rintaa. ”Ole kiltti… älä tee tätä minulle…”

Jokin asettuu pysyvästi paikoilleen Ranin sisällä. Kuvat yhdistyvät. Isaias ja Gael keskustelemassa milloin missäkin. Katsomassa toisiinsa, jakamassa arkea yhdessä. Nyt Rani näkee viimein, miksi. Rani vaihtaa Norin kanssa pikaisia paniikin lamauttamia katseita, ja he molemmat näkevät saman.

”Isaias, anna minä autan. Yritän uudelleen.”

Isaiaksen siniset silmät ovat itkun sumentamat. Hän ei tunnu ymmärtävän, mitä Rani tarkoittaa. Rania kipristelee. Jopa Isaias, joka tietää aina, mitä tehdä, menee paniikkiin, kun jotakin tarpeeksi tärkeää on panoksena. Surunsekainen hellyys koskettaa Rania ja hän ottaa Gaelin takaisin omiin otteisiinsa. Silmät kiinni. Valo tulee, ja se tulee tällä kertaa voimakkaampana, Ranin ei tarvitse pakottaa sitä.

Tottele minua. Kuule minut. Tule luokseni. Pelasta tämä hauras, pieni olento.

Valo on niin suurta, että Ranin sormia polttaa. Hänen on päästettävä irti, ja kun hän tekee niin, hänen koko ruumiinsa kavahtaa taaksepäin Gaelista ja Isaiaksesta. Rania polttaa kaikkialta, ja vasta, kun Nori ottaa hänet syliin, hän huomaa, miten paljon hän vapisee.

Kaikki se on toissijaista. Isaiaksen kasvot ovat täynnä häkeltynyttä huojennusta. Gael vetää henkeä. Gael ei kuollut. Mies on tiiviisti Isaiaksen syleilyssä, Isaias suutelee Gaelin otsaa ja päälakea ja kaikkea, mihin ylettää.

”Rakas, minä en ole koskaan pelännyt näin paljon”, Isaias kuiskaa. Nori pitää Rania sylissään, mutta Rani voi kuvitella tytön ilmeen. He todistavat jotakin, jota he eivät saisi. Ja hän on juuri näyttänyt sen puolen itsestään, jonka vain Nori ja Beth tietävät. Kenenkään muun ei koskaan pitänyt saada tietää, miten valo hänen kanssaan käyttäytyy.

”Älä tee enää näin”, Isaias kuiskaa yhä lähes hervottomalle Gaelille, ”ole kiltti äläkä tee enää koskaan näin…”

Gael, jonka kasvoilla Rani ei ole koskaan nähnyt yhtä ainutta aitoa ilmettä, katsoo Isaiakseen niin pohjattoman surullisesti, että Rania riipaisee. Siitä hän tietää uhrauksensa olleen sen arvoinen. Hän voi asettaa itsensä vaaraan sen tähden, mitä nyt saa todistaa.

Isaias nousee ylös ja nostaa veren tahriman Gaelin syliinsä kuin kevyen nuoren neidon. Isaias pitelee miestä niin hellästi, että Rani uskoo pakahtuvansa. Hän ajattelee tahtomattaankin Bethiä ja tämän kyyneliä.

”Rani… sinä…” Isaias vilkaisee Gaelia sylissään. ”Puhutaan siitä myöhemmin. Ehdottomasti. Minä hoidan nyt häntä.”

”Tietysti, se on tärkeintä juuri nyt. Me… me, tuota noin…”

”Toivoisin, että ette puhuisi tästä kenellekään. Yhtään kenellekään, koskaan. Puhun tästä teidän kanssanne vielä.”

Rani nyökkää.

”Rani, pärjäätkö sinä?”

”Minä huolehdin hänestä”, Nori sanoo.

”Hyvä, minä luotan teihin.” Isaias vetää syvään henkeä. ”Kiitos. Kiitos, en tiedä, miten voin koskaan kiittää tarpeeksi…”

”Ei huolta siitä.”

Ja sitten Isaias kantaa hervottoman Gaelin pois. Ranin koko keho on yhä tulessa, kaikkialle sattuu, niin voimakas valo oli tullessaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hän ole varma, mitä juuri tapahtui. Isaiaksen reaktio paljastaa kaikkein olennaisimman – Gael ei tippunut vahingossa. Jokin siinä järkyttää Rania vielä syvemmin kuin se, miten hellästi Isaias tätä vaikealuontoista miestä piteli.

”Tuo”, Nori sanoo hiljaa, ”oli joko typerintä tai rohkeinta, mitä olet koskaan tehnyt.”

”Olen samaa mieltä”, Rani henkäisee. ”En tiedä, mitä sanoa ensimmäisenä.”

”Pärjäätkö sinä?”

Rani vetää syvään henkeä. Kehoon sattuu, mutta kipu alkaa hiljalleen hiipua taustalle joksikin, joka on aina ollut siellä.

”Pärjään”, Rani sanoo ja kampeaa itsensä Norin sylistä. Norin ilme on enemmän huolestunut kuin mitään muuta. Hetken nuoret vain katsovat toisiaan sanomattomien sanojen leijuessa ilmassa.

”Sinä otit aikamoisen riskin”, Nori tiputtaa sanansa hiljaisuuteen. ”Tekisi mieli kysyä, miksi, mutta se taitaisi kuulostaa varsin ilkeältä.”

”En voinut olla tekemättä niin. Oli pakko yrittää vielä, kun ette olleet paikalla. Elämä on elämää, ja minä en ole se, joka saa päättää sen päättymisestä.”

”Entä miksi jatkoit, vaikka Isaias oli näkemässä? Asetit itsesi panokseksi.”

”Isaias itki.”

Yllättyneisyys Norin ilmeessä koskettaa Rania. Tällaisia tunteita hänen ystävänsä on joskus hyvin vaikea hahmottaa.

”Olen sinusta niin ylpeä”, Nori kuiskaa. ”Sinä olet uskomaton. Rakastan sitä, miten ajattelet kaikesta, enkä anna sinulle riittävän usein arvostusta siitä. Olen onnellinen, että kykenit toimimaan näin. Minä en tiedä, miten olisin toiminut, jos valo tottelisi minua noin. Gael ei ole joku, jonka henkeä arvostaisin. Minä olisin empinyt, mutta sinä et tehnyt niin hetkeäkään, ja rakastan sinua siitäkin hyvästä.”

Rani hymyilee. Norin sanat lämmittävät häntä kuin valo. Ranille ei ollut olemassa muita vaihtoehtoja. Elävä olento teki kuolemaa hänen edessään, eikä mikään tämän teko tai ajatus vähentänyt sitä, että tämä ansaitsi elää. Ja sitten Isaias itki.

”Kun menin hakemaan Isaiasta, oletin hänen käyttäytyvän kuten aina, kun häntä kiskotaan milloin mitäkin haavaa paikkaamaan. Mutta kun sanoin Gaelin nimen, hän meni aivan kalpeaksi. Hän tuntui tietävän heti enemmän kuin minä, ja hän juoksi tänne edeltäni kysymättä enempää”, Nori kertoo. ”En osannut tulkita hänen reaktiotaan. Ymmärsin vain pudonneeni kyydistä.”

”Ja sitten hän tuli tänne, ja…”

”Mikään ei ole hetkeen tuntunut niin kummalliselta, kuin kuulla Isaias kutsumassa Gaelia rakkaakseen.”

”En ihan osannut odottaa sitä. Isaias ei ole tuntunut olevan sitä tyyppiä, joka olisi kiinnostunut suhteista. Saati sitten Gaelista…”

”He ovat kyllä viettäneet paljon aikaa yhdessä. Muistan kiinnittäneeni siihen huomiota ja miettineeni, millainen suhde heillä on, mutta en minä havaitse tällaisia asioita. Kaikkein vähiten, jos kyseessä on Gael.”

Rani värähtää muistellessaan, miten hauraalta Gael oli näyttänyt kivellä maatessaan. Kivi on yhä veren peitossa, Ranin aistit palautuvat riittävästi, jotta hän haistaa sen yhä. Gael näytti kaikissa koristuksissaankin niin pieneltä ja rikkinäiseltä. Itseään korostava, äänekäs mies ei ole koskaan näyttänyt hänen silmissään siltä, eikä hän tiedä, mitä ajatella siitä.

”Se ei tainnut olla vahinko, eihän? Gaelin onnettomuus…” Nori kysyy niin pienellä äänellä, että se miltei hukkuu kallioiden väliin.

Rani pudistaa päätään. Se, miten Isaias käyttäytyi, kieli kaikesta muusta kuin vahingosta.

”Mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu?” Nyt Norin äänessä on pelkoa. Rani ymmärtää sitä. Jos Gaelin kaltainen mies tahtoo päättää elämänsä, missään ei ole enää mitään järkeä.

”Siivotaan tuo”, Rani sanoo lopulta ja nyökkää kohti veritahroja. ”Jos tahdomme, ettei tämä paljastu kenellekään, meidän pitää hankkiutua todisteista.”

”Ajatella, että teemme jotakin tällaista. Peittelemme jälkiä jostakin, jota emme ymmärrä ja jota meille tuskin kerrotaan. Jokin tässä maailmassa on pielessä, kun ensin suurajattelija sekoaa ja sitten hänen seuraajansa yrittää riistää henkensä.”

”Me olemme asioiden ytimessä, Nori, paremmin kuin koskaan.”

”Niin. Ehkä Gaelin veren siivoaminen on loppujen lopuksi parempi kuin kylään karkaaminen.”

”Voimme me vielä senkin tehdä.”

”Tuossa kunnossako sinä sinne juoksisit? Rani, sinä menet suoraan nukkumaan, kun pääsemme tästä.”

Rani yrittää laittaa vastaan, mutta Norin ääni on ehdoton. Rani tuhahtaa ja on jo aikeissa kävellä polulle, kun Nori jäätyy. Vasta, kun Norin otsaan piirtyy sininen, hehkuva kuvio, Rani ymmärtää, mitä tapahtuu. Kaikki tapahtuu yhdessä välähdyksessä, Rani tuskin ehtii reagoida, kun Norin otsa on jo ennallaan. Tyttö on polvillaan ja vapisee. Kyyneleet valuvat silmistä kuin niillä olisi oma tahto, täysin Norista riippumaton.

”Nori? Nori, mitä tapahtui?”

”…näky.”

Jälleen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Rani vilkaisee ensimmäisenä ympärilleen ennen kuin kumartuu ystävänsä puoleen. Kukaan ei nähnyt tätä. Hyvä. Tämä on yhtä paha kuin se, että hän sai Gaelin pysymään elävien kirjoissa pelkän valon avulla.

”Mitä sinä näit? Saanko tulla lähelle?”

Nor nyökkäilee, mutta vapisee ja itkee yhä niin holtittomasti, ette Rani tiedä, miten päin lähestyä tyttöä. Hän vie kätensä tämän hartioille ja ottaa tämän syliinsä. Gaelin veri tahrii heidät molemmat.

”K-… koskin vereen, ja valo, se, se näytti minulle…”

Valoa on kaikessa. Miksi myös tällaisella hetkellä? Miksi juuri nyt sen täytyy näyttää kuvia, jotka ovat liikaa heille kestettäväksi?

”Se näytti minulle Gaelin”, Nori sanoo nieleskellen. ”Näin liikaa… ihan liikaa, en olisi koskaan tahtonut tietää mitään tällaista…”

Rani nieleskelee. Mitä kaikkea valossa oikein säilyykään?

”Näin, miten hän kohtelee itseään. En enää koskaan voi katsoa häntä silmiin…”

”Siis… mitä?”

”Näin välähdyksessä, miten Gael vi-… viiltää itseään joka paikkaan… Tällaisen kertominen tuntuu niin pahalta. En tahdo ajatella tätä.”

”Onko Gael ollut aina itsetuhoinen? Ei pelkästään nyt, kun…” Rani vilkaisee verta ihollaan.

”Ilmeisesti”, Nori huokaa niin väsyneenä, että Ranin tekisi mieli vain kantaa ystävänsä pois täältä. ”Näin ihan liikaa. Hänen koko kehonsa on täynnä haavoja. Hänen on täytynyt tehdä sitä todella kauan. Tuo välähdys oli ihan, ihan liikaa, en kestä tällaista enää. Mikä tällä maailmalla on hätänä, kun itsevarminkin paskapää tekee jotakin tuollaista itselleen? En tahdo sääliä häntä, mutta tuo… tuo oli kammottavaa. Aivan liian kammottavaa.”

”Tule, mennään, siivotaan tämä äkkiä pois ja mennään nukkumaan. Tarvitsemme sitä juuri nyt.”

Rani ja Nori pitelevät toisiaan pystyssä astellessaan polkua ylös. Rani on varma, että ilman Noria hän ei selviytyisi tästä, niin paljon hänen raajansa painavat. Yksikään ajatus ei juokse selkeänä, mutta Rani tietää heidän olevan lähempänä totuutta kuin koskaan. Jokin tässä maailmassa painaa kaikkia kasaan, eivätkä edes kirkkaimmin loistavat pääse siltä pakoon. Sen Rani tietää varmaksi.