Unohdukseen

Kaikki on hyvin niin kauan, kun pidät kiinni ilmapallosta, jonka naru on puristunut liian tiukasti kätesi ympärille. Tuuli riuhtoo sitä mukanaan ja naru kiristyy hiertämään käsivarttasi, mutta sinä et päästä irti, sillä kaikki riippuu nyt siitä. Ympäristösi tahtoo viedä sinutkin mukanaan, purkaa sinut kuin olisit väärin neulottu villatakin hiha. Yksi osa kerrallaan, ensimmäisestä aistista lähtien.

Jossain vaiheessa et ole enää varma, pidätkö kiinni minuutesi rippeistä vai keltaisesta ilmapallosta. Kätesi on vain tarrannut kaikella voimallaan kiinni johonkin, johon pystyy, sillä muuten ympäristösi riisuisi sinut persoonallisuudestasi, koluaisi muistojesi varaston ja riistäisi ne yksi kerrallaan muuttaen sisimpäsi tyhjemmäksi kuin se jo on.

Pakotat päähäsi muistoja, koska ensimmäinen mieleesi palaava ajatus on, että muistot tekevät sinusta sinut. Huomaat pian olevasi väräässä, sillä muistojesi linnake on alkanut rapistua huomaamattasi. Seinissä on halkeamia, eikä niistä loista valoa mieleesi.
Koska sinulla on pakonomainen tarve selviytyä, sinä yrität kovemmin. Yrität pusertaa linnakkeesta ulos niitä väkinäisiä muistoja, jotka muokkautuneinakin kertoisivat enemmän sinusta kuin mikään muu. Todistat harhaasi todeksi pelkän tahdonvoiman avulla.

Liuta muistoja astuu jonossa ulos rapistuneesta linnakkeesta. Muistat ensimmäisen kerran, jolloin hymyilit aidosti onnellisena, muistat oksennuksen hajun lukion vessassa ja ne viimeiset kevätjuhlat, joihin jätit viime hetkellä menemättä. Viimeisenä muistojen jonossa ulos kävelee jokin sellainen, jota et enää tahdo ajatella. Et tahdo sitä määrittämään itseäsi, tahdot ulkoistaa sen mustanpuhuvana kieppuvan olemuksen sinusta.

Muistot eivät sinua auta. Niillä on tapana vääristyä ja kulua pois vuosien armottomassa kilpajuoksussa. Se viimeisenä muistojesi linnakkeesta ulos kävellyt voisi olla auttajasi, mutta sinä torjut sen, koska ajatus siitä on vielä liian kipeä. Ehkä se tulee aina olemaan.

Seisot paikallasi ja annat muistojen juosta takaisin sisälle kotiinsa. Ilmapallon naru kiertyy yhä tiukasti kätesi ympärille, niin tiukasti, että se sattuisi, jos kätesi ei olisi muuttunut tunnottomaksi  tuulen ja kylmyyden keskellä. Kipukaan ei pääse määrittelemään sinua, se on liian arvaamaton pelastaja hätäsi hetkellä.

Määrittelemättömän ajan päästä tunnet, kuinka voimasi alkavat olla lopussa jo pitkään jatkuneen taistelusi suhteen. Minuutesi ei tule määritellyksi, mikä tarkoittaa sinua ympäröivälle tuulelle sitä, että se voi napata sinut matkaansa ja viedä kaiken sinusta. ”Minä” on yhtä hauras konsepti kuin kädessäsi pitelemä ilmapallokin.

Aisti kerrallaan, jotta lopussa sinulla ei olisi enää mitään. Tuuli aloittaa kuulostasi, se puhaltaa korviisi niin kovaa, että varmasti tunnet sen kylmän läsnäolon. Korviisi takaa puhaltava tuuli kuiskaa mennessään jotakin, mutta et saa sanoja kiinni ennen kuin ne ovat jo kauempana. Lopulta se käy korviisi sellaisella voimalla, että saatat jo tuntea kapeita haavoja niiden takana. Kun yrität kuunnella tarkemmin tuulen armotonta sointia, huomaat, että se on saanut haluamansa. Haavat alkavat korvalehdeltäsi ja etenevät syvemmälle, etkä kuule enää yhtäkään sanaa, jonka tuuli korvaasi kuiskaa.

Tuntosi on miltei jo mennyt, siitä pääsemiseen ei tarvita enää paljoakaan. Kylmyyden kietoutuminen ruumiisi ympärille viimeistelee jo alkaneen prosessin ja pakottaa uloimmat ihokerroksesi täysin tunnottomiksi. Kun tuuli riepottelee ilmapalloa ja sen naru porautuu yhä vain syvemmälle ihoosi, et kykene enää tuntemaan kipua. Näet vain punaista nestettä käsivarrellesi valuneena, muttet enää ymmärrä, mitä se merkitsee.
Sama neste on löytänyt tiensä suuhusikin, muttet osaa sanoa onko se joutunut sinne sisältä vai ulkoa. Olisiko tuuli päässyt jo sisällesikin, ja jos olisi, mitä sisuskaluillesi on tapahtunut? Et tiedä vastausta, etkä tiedä enää sitäkään, miltä suussasi olevan punaisen nesteen kuuluisi maistua.

Maku, tunto, kuulo. Näkö ja haju? Yrität laskea mielessäsi jäljelle jääneitä aisteja, joista ainoastaan näön voit todentaa yhä toimivaksi. Hajusta et voi olla varma, sillä punaisen nesteen haju ruumiissasi ei pääse kurottautumaan nenääsi asti. Olet tyhjä, ainoastaan näkö suojaa sinua ja säilyttää minuutesi rippeet.

Et ole enää varma, seisotko vai istutko, kun tuuli kietoutuu lopullisesti ympärillesi tiukaksi vankilaksi. Se on jo saanut haluamansa, sinä et enää muista tai tunne mitään. Naurut, kasvot ja jopa se mustaksi sotkuksi vääntynyt viimeinen muisto ovat vielä olemassa, mutta eivät sinulle. Ne on otettu sinusta pois, nyt ne voivat kuulua jollekulle muulle, jossakin muualla.

Ja silti sinä pidät vielä kiinni ilmapallon narusta, annat sen kietoutua verille hiertyneen kätesi ympärille. Se pysyy luonasi vielä hetken, ja huomaat ajattelevasi ainoastaan sen keltaista väriä, joka piirtyy verkkokalvoillesi selkeänä ja merkitsevänä. Siinäkö se on, se ainoa sinut sinuksi määrittelevä osa?

Huomaat ajatuksen kirkastuvan samalla hetkellä, kun tuuli riuhtaisee yhdellä nopealla tempaisulla ilmapallon kädestäsi, kuroo auki sen monimutkaisen solmun, jolla olet sen kätesi ympärille kietonut. Sinulla on näkösi vielä silloin, kun pallo karkaa otteestasi lopullisesti, kunnes tuuli vie sen lopulta niin kauas, ettet erota edes sen pitkää narua edestäsi.

Ja silloin suusi avautuu äänettömään, nimettömään kauhuun. Ilmapallo on poissa.