Luku 2 (Maa, 3014)
Vesi tuntuu kylmältä varpaissa, mutta veteen on mentävä. Punaiset hiukset valahtavat vapaina olkapäille, ja kun Ilse astuu syvemmälle jokeen. Hiusten latvat lähtevät virran mukaan ja hän tuntee, miten kylmä virtaus tahtoisi kuljettaa hänen vartaloaankin. Ilse painaa päänsä pinnan alle ja avaa silmänsä. Kirkasta. Pohjakivet erottuvat selvästi, ja jos Ilsellä olisi eläinten näkö, hän näkisi, miten virtaus on muovannut kiviä. Ilse nousee vedestä puoliksi, jättää vain alavartalonsa veden alle ja tuntee ilman kylmyyden ihollaan. Se ei ole kylmää pelkästään siksi, että hän on juuri ollut veden alla, vaan myös siksi, että syksy on värittänyt tuulta. Ilseä paleltaa, ja hän nousee vedestä tutkien ympäristöään ylimääräisten silmäparien varalta.
Kun hänen vasemmalta puoleltaan kuuluu ääniä, hän kietoo kaavun tiukasti alastoman vartensa ympärille ja odottaa, että äänen aiheuttaja astuu esiin. Toinen ihminen, oletettavasti. Askeleet eivät ole kevyitä ollakseen pienen eläimen, mutta eivät myöskään liian raskaita kuuluakseen isommalle eläimelle. Metsiköstä, havupuiden takaa juoksee villiintyneen näköinen tyttö, jolla on huomiota herättävät hiukset. Turkoosit. Kun tyttö kävelee lähemmäs – yhä epätietoisena Ilsen läsnäolosta – Ilse huomaa, että hiuksissa on sävyeroja. Ne ovat tummemmat alhaalta, ja aivan pään juuresta lähtee tummanruskeita hiuksia. Jatkeellinen, Ilse ajattelee automaattisesti, vaikka tietää, ettei hänen ajatuksessaan ole järkeä. Jatkeelliset olivat heidän esi-isiään.
Ilse ei uskalla liikkua, sillä hän ei tahdo tytön huomaavan häntä. Tytöllä on niin kiire, ettei tämä huomaa siirtyneensä jo reippaasti oman heimonsa reviirin ulkopuolelle, mutta Ilse ei siltikään uskalla sanoa sanaakaan. Hän näkee, ettei tyttö ole vaarallinen. Tämän silmät ovat kiltit ja täynnä kauhua, tämä on pakomatkalla eikä suinkaan suunnittelemassa aluekaappausta. Lisäksi Ilsellä ei ole vaatteita. Milloin tahansa muulloin hän voisi tuoda auktoriteettinsa suojakseen, mutta vaatteetta hän kokee olevansa muutakin kuin vain alaston. Täysin vailla suojaa, vailla muuria, joka tekee hänestä normaalin.
Turkoositukkaisen tytön katse harhailee hetken ympäristössä, mutta ei ylety Ilseen asti. Hän puristaa kätensä turhautuneena nyrkkiin, vetää jousipyssyn vyöltään ja kääntyy takaisin samaan suuntaan, josta tulikin. Ilse painaa päänsä alas ja kietoutuu itseensä kuin pieni lapsi. Se oli jo liian lähellä. Hetken päästä hän on jo valmis unohtamaan sen, että vieras tyttö on ollut hänen reviirillään. Mutta ei sitä, että tämä tyttö olisi voinut nähdä hänet suojattomana, paljaana.
* * *
”Rusakko.” Iikan ääni on jyrkkä, kun hän heittää pienikokoisen rusakon veljensä teltan eteen. Cyanin ilme on arvioiva, mutta lopulta tämä nyökkää hyväksyvästi.
”Voinko nyt poistua?”
Cyan pudistaa päätään. ”Se on silti vain rusakko.”
”Se on riistaa, ja minä saalistin sen ennen auringonlaskua”, Iika kertoo. ”Suoritin tehtäväni, ja pyydän lupaa poistua ilta-askareitteni pariin.”
”Sinulla ei ole sellaisia”, Cyan huomauttaa vinkaten siskolleen silmää. Vinkkaus on tarkoitettu kiusoittelevaksi, mutta se kasvattaa Iikan sisällä uinuvaa ahdistusta.
”Pyydän lupaa poistua”, Iika toistaa kovemmalla äänellä ja yrittää keskittää kaiken voimansa siihen, ettei tärisisi. Hänen mielensä täyttyy elävistä mielikuvista, joissa Cyan kaataa hänet nurmelle, miltei lyö hänen päänsä astinkiviin, ja...
”Poistu”, Cyan vastaa, ”ja tiedä, etten aio katsoa laiskotteluasi kauaa sormieni välistä.” Hän ei sano mitään rangaistuksesta. Cyan käyttää taas vaikenemisen voimaa, sillä tietää Iikan alistuvan pelkästä katseesta. Iika nyökkää veljelleen – johtajalleen – ja ylittää joen mahdollisimman nopeasti.
Hän juoksee koko matkan leiriin varomatta jalkojaan raapivia risuja. Iika tiesi tehneensä väärin jahdatessaan jänistä naapuriheimon puolelle. Jänistä, jota ei koskaan saanut kiinni. Se ei ollut Iika, joka metsästi rusakon veljelleen. Nikki oli ollut armelias, hän oli varastanut riistavarastosta pienimmän jäniksen vain Iikaa varten. Iika ei vielä tiedä, miten aikoo kiittää Nikkiä, mutta hän juoksee takaisin leiriin suunnattoman kiitollisena tytön eleestä. Hän on säästynyt tältä illalta, muttei tiedä, kauanko voi jatkaa kävellen samaa, veristä polkua.
Suurin osa heimolaisista on jo käynyt nukkumaan. Hiljaisuus vallitsee leiriaukiolla, vain merkkitolppien päällä istuvat varikset pitävät hiljaista ääntelyään. Kauniin hiljaista. Hiljaisuus ei ole pelkästään sitä, että korvat eivät kuule tarpeeksi ääniä. Ainahan ne jotain kuulevat. Hiljaisuus on tila, se on saavutus, suuri henkinen pysäkki. Iika antaa itsensä sen armoille, sulkee silmänsä ja hengittää hiljaisuutta. Se on kaunista. Tunne täyttää Iikan, vie hetkeksi ahdistuksen pois kuten joki vie lian hänen iholtaan.
Ja kun Iika avaa silmänsä, varikset ovat jo lentäneet merkkitolpilta ja jättäneet entistä syvemmän hiljaisuuden jälkeensä. Iika ei jää kuuntelemaan sitä, hän kävelee leiriaukion poikki metsäpolulle, joka johtaa hänet makuusijoille. Leiriaukio on pelkkä kulissi, juuri kukaan Peuraheimosta ei oikeasti käytä sitä mihinkään. Sillä harjoitellaan korkeintaan metsästystä ja taistelua heimolaisten kesken ja pidetään leirikokouksia. Sikäli niitä oli, Cyan ei ollut vaivautunut kutsumaan heimoaan koolle useampaan kuunmittaan. Iikaa se ei häirinnyt, sillä hän tiesi veljensä omistautumisen heimolleen siitäkin huolimatta, että tämän sosiaaliset taidot olivat rajoittuneet käskemiseen.
Kun Iika saapuu makuusijoille, hän pystyy tuntemaan katseiden polttavan itseään. Kukaan ei sano hänelle mitään, mutta Iika tuntee heidän ajatukset nahoissaan. Siinä se nyt kävelee, eikä lainkaan kunnioitusta. Mestari Cyanin sisar, ja niin lahjaton.
Mitään ei sanota ääneen vielä silloinkaan, kun Iika astelee telttansa luo ja toivottaa muille rauhallista yötä. Kaikki huomaavat ja antavat Iikan tietää sen, mutta kukaan ei vastaa. Iikalla on ollut parempiakin päiviä.
Nikki ei nuku, mutta hän on kääntänyt kylkensä eikä katso Iikaan päin.
”Sinäkin?” Iika tuhahtaa riisuessaan itsensä aseista ja istuutuessa havujen päälle.
”Ei”, Nikki toteaa aidon unisella äänellä ja kääntää kasvonsa Iikaan päin.
”He ovat hyvällä tuulella tänään”, Iika mutisee riisuessaan paidankin yltään. Ei ole vielä niin kylmä, etteikö hän voisi nukkua vähemmällä vaatetuksella. Iika ei pidä siitä, miltä vaatteet tuntuvat hänen kehoaan vasten, kun hän yrittää saavuttaa unien maan, hänelle vieraan todellisuuden. Unet ovat pyhiä jokaiselle heimolle.
”Heitä vain huolestuttaa sinun toimintasi”, Nikki kertoo nousten vaivalloisesti istumaan, ”ja totta puhuen niin huolestuttaa minuakin.” Tytön katse ei vaadi vastauksia, mutta hänen tummissa silmissään on pieni toivo siitä, että hän saisi niitä siitä huolimatta.
Syvä huokaus pääsee Iikan suusta. Jos hän voisikin avautua edes yhdelle sielulle siitä, mitä on meneillään. Repiä rintansa auki ja pakottaa muut katsomaan, mitä hänen sisällään on. Ajatus tuntuu houkuttelevalta, Iika maistelee sitä hetken kielensä päällä ja miltei sanoo sen ääneen. Sitten hän muistaa ja ymmärtää vaieta.
”Minä en tiedä”, hän valehtelee katsoen vaaleansinisillä silmillään Nikkiä, joka ei selvästikään luota hänen sinisiin silmiinsä.
”Sinulla ei ole juuri varaa olla tietämättä.” Nikki ymmärtää lauseensa kuulostaneen uhkaukselta, joten hän kiirehtii lisäämään: ”Minä tahdon sinun tulevan kuntoon, ennen kuin koko heimo alkaa epäillä tilaasi. Sinulta odotetaan paljon mestari Cyanin sisarena, kyllähän sinä sen tiedät.”
Iika nyökkää vastentahtoisesti. Hän vie vaalean kätensä Nikkin tummaan käteen ja puristaa tätä, yrittäen löytää toisen ihmisen kädestä sitä voimaa, jonka hän uskoo kadottaneensa. Ei sitä Nikkillä ole. Iika ei voi saada keneltäkään muulta takaisin jotain, jonka on itsestään kuihduttanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti