Tajunnan kaikuja

Varoitus! Teksti on puhtaaksi kirjoittamaani tajunnanvirtaa. En yleensä varoita tällaisista, mutta tässä tekstissä lienee paljon mainintoja mm. syömishäiriöistä. Jos aihepiiri ei tunnu turvalliselta, tekstiä ei tässä tapauksessa kannata lukea. Tämä lieneekin ainoa sisältövaroituksellinen tekstini tähän mennessä.

26.8.2018 Kaikuja - Oletko vielä elossa?

Sen ei kuulu mennä niin. Voin kirjoittaa siitä runoja, novelleja, loputtomasti tekstejä kaunein sanoin, mutta siinä ei oikeasti ole mitään hyvää tai puhdasta. Kuinka voisi olla, koska sen pohjimmainen tarkoitus on pelkästään tuhota minut? Miten pitkälle omaa minuuttaan jaksaa kaluta kaikkialta, että sen tyhjyys ei enää tunnu tyhjyydeltä vaa vääristyneeltä autuudelta? Auttavatko näkyvät luut todella, haluanko oikeasti nähdä ne, vai pitäisikö minun tavoittaa niiden sijaan jotakin aivan muuta?

Minulla on kahtiajako päässäni. Sitä ei voi enää kutsua taisteluksi, koska ne eivät keskustele keskenään. Joskus on päiviä, jolloin toinen vain päättää vähän toista enemmän. Haluan tulla terveeksi, koska en kestä sitä, mitä sairauteni minulta vaatii. Tottahan se on. En kestä jatkuvaa pelkoa, pakoa pisteestä, johon tulee aina tiedostamattaan palaamaan. Ihan sama, syönkö ruokaa vai en. Ei ole väliä, puenko farkkuja vai mekkoa. Minua ahdistaa aina. Kyse ei siis ole mistään muusta kuin minuudesta, fyysisyyden tuomasta raskaasta, loputtomasta taakasta. Viihdyn mekoissa ja inhoan housuja loputtoman paljon. Välttelen tiettyjä ruokia. Mutta mitä se lopulta hyödyttää? Pysyttelen turva-alueella, vaikka totuus on sama sielläkin: minua ahdistaa. Minua ahdistaa joka ikinen päivä, jonka rämmin läpi. Sille ei mahda yhtään mitään, oli päällä mekko tai pelkät alusvaatteet. Vaikka jättäisin ruokia pois, se ei palauttaisi turvallisuuden tunnetta, joka minulta riistettiin jo lapsuudessa. Sellaisia asioita ei vain tuoda takaisin. Ne menetetään kerran.

Osa minusta haluaa sairautta aina maanisuuteen asti. On ihanaa ottaa kuvia, on ihanaa olla erityinen. Vaikka mitään kaunistahan siinä ei ole, jos joku kysyy. En ole vuosiin ollut kuherrusvaiheessa sairauteni kanssa, mutta luoja, miten vaikeaa on päästää irti. En ole varma, voinko puhua kahtiajakoisuudesta siinä vaiheessa, kun minuuden palaset muodostavan ison, täysistä keuhkoistaan huutavan kokonaisuuden, suunnattoman kakofonian, jolla ei ole yhtenevää muotoa tai nimeä. Se voi olla mitä tahansa. Turvaa siellä ei ole.

En ole enää lainkaan niin pahassa paikassa kuin vaikkapa vuosi sitten. Niin minä haluan sanoa. Tosiaan, en ehkä monen muun asian kanssa. Minulla on hyviä, upeita ihmisiä ja turvallisia keinoja purkaa ongelmiani. En käy enää terapiassakaan. Mutta se ei vielä riitä. Kehollisuuteni raastaa minut irti ytimestä. Kohta en enää näe, miltä minun pitäisi näyttää. Keho ei ole ikinä tuntunut aivan omalta, mutta en myöskään osaisi sanoa, miltä sen pitäisi tuntua. En tahdo oikeastaan olla lainkaan fyysisesti täällä. Siitä puuttuu turva. Turva aiheuttaa pelkoa ja pelko surua ja vihaa.

Vihaakaan en hallitse. Olen tähän asti purkanut sen itseeni, mutta sekään ei onnistu enää. Ei joka kerralla. En voi enää koskaan löytää itseäni historiantunnilta miettimästä vakavissani koko elämäntarinaani ja tuntea vihan, silkan punaisen väkivallan kulkevan pitkin kehoani vailla kotia. Kaikki tuntuu niin tajuttoman lujaa. Jos haluan koskettaa enkä saa halulleni vastinetta, halu kuolee minuun ja kirjaimellisesti sattuu useita päiviä. Tarpeita kuolee minuun päivittäin. En uskalla enää tuntea vihaakaan, sillä se jää minuun asumaan, tekee minut liian tietoiseksi itsestäni.

Ennen kaikkea en jaksa enää elää näin. Sairauteni pilaa kaiken. Minulla on paljon hyvää elämässäni, paljon todella hyvää. Silti sairaus mustaa joka ikisen nurkan, tappaa kaiken, mitä yritän kehittää. Kehollisuuteni on yksi suunnaton vääristymä, jota en osaa korjata. Joskus minuun sattuu aivan jumalattoman paljon pelkkä fyysinen olemassaoloni. Viikonloppuna itkin kolmesti pukukopeissa, koska ostosten tekeminen konkretisoi kaiken aivan liian lujaa. En tahtonut ostaa farkkuja, mutta ei siinä siitä ollut kysymys. Minä vain muistin, etten ihan oikeasti halua elää tätä elämää fyysisellä tasolla. Miksi mikään ei auta? Rakastan uida ja hiihtää silläkin nojalla, että kaikki liikunta on myös polttoainetta sairaudelleni. Vesi on minulle hyvä. Se ei vaan riitä. Osaan kadottaa itseni myös toisen kosketukseen, sekin on hyvä. Mutta ei se silti saa olla niin, että tunnen oloni hyväksi vain silloin, kun en oikeastaan tunne koko kehoani. Kun kadotan sen kokonaan. Löydän jotakin vain katoavasta kehollisuudesta.

Ja ihan oikeasti, en taida enää jaksaa. En kykene tähän yksin.  En tiedä, miten voin koskaan oppia elämään.