Sudensilmät: luku 21

Luku 21: Mustaa sadetta

Sellaista aluetta ei edes pitänyt olla etelässä. Vuoret ulottuivat korkealle, ne kurottivat taivasta, joka peitti pilvillään korkeimpien vuorien huiput. Maisema oli karu, mutta luonnollisella tavalla kaunis. Vuorten alla näkyi Rajakylä ja sen vierellä suuri kivimuuri, jonka yli saattoi juuri ja juuri nähdä. Sen takana oli pohjoinen puoli Evolista. Pohjoisesta erottui vuorille ainoastaan autioituneen näköistä maata, joka ei juuri houkutellut luokseen. Siellä ei ollut kaunista kuten tässä osassa eteläistä Evolia. Vuorilla oli aina sumuista ja kylmää, mutta maisemat peittosivat kaikki epäkohdat.

Mercurylla oli yllään tummansininen villakangastakki ja hän oli kietonut pitkät hiuksensa kaulansa ympärille pitkälle letille. Hänellä ei ollut tänään silmämeikkiä, mutta tummansininen huulipuna oli paikallaan. Atlas oli puolestaan pukenut lämpimän toppatakin ja varautunut nahkarukkasillakin. Siltikään hän ei ollut suojellut vehnänvaaleaa päätään millään, hän antoi hiustensa mennä tuulen matkassa. Tuuli leikitteli niillä aikansa, kunnes kyllästyi ja vaihtoi suuntaa. Atlasin oli vaikea nähdä maisemia, kun suortuvat pyrkivät kaikin tavoin hänen naamalleen. Mercury nauroi näylle, mutta Atlasia ei juuri naurattanut.

”Minä olen aina miettinyt erästä asiaa”, Mercury aloitti kietoen kätensä Atlasin ympärille lämmittääkseen tätä. Atlasin keho värähti hivenen, eikä Mercury osannut arvioida, johtuiko se hänen läsnäolostaan vai pelkästään siitä, että he olivat useiden metrien korkeudessa eikä kummallakaan ollut läheskään tarpeeksi vaatetta yllään.

”Mitä asiaa?” Atlas kysyi kurottaen antamaan häntä pitemmälle Mercurylle suukon poskelle. Hänen ihonsa tuntui kylmältä.

Tuuli puhalsi Mercuryn vastatessa niin voimakkaasti, että sanat katosivat sen mukana. Mercury odotti hetken tuulen laantumista, mutta ymmärsi pian, että se vain kiihtyisi entisestään. Hän päästi Atlasista irti ja katsoi tuulen heiluttamia puita alla laaksossa, ja kuvitteli tuulen kietoutuvan niiden ympärille. Tuuli käpertyisi puun oksalle nukkumaan, se jättäisi vuoret hetkeksi rauhaan. Korvissa ei enää suhissut, vuorilla ei tuullut. Lehdetkään eivät vapisseet laaksossa, Mercury ei kuullut niiden tanssivan. Hän oli vaimentanut tuulen.

”Vuorilla kuuluu tuulla”, Atlas huomautti, ”sudensilmillä ei saisi vaikuttaa luonnonvoimiin.”

Mercury pyöräytti silmiään, hän ei liiemmin piitannut luonnonlakien kunnioittamisesta. Tuuli oli ollut hänen tiellään, joten se oli saanut väistyä hetkeksi. ”Se, mistä haluan tänään keskustella, liittyy nimenomaan sudensilmiin”, Mercury kertoi.

Atlas vetäytyi taaksepäin, hänen katseensa kieli epämukavuuden tunteesta. Atlas ei nauttinut ollenkaan silmistä puhumisesta, sillä juuri silmät olivat aiheuttaneet kaiken mahdollisen pahan. Hän ei tahtonut olla erityinen, eikä ollut vuosiin ollutkaan.

”Tiedän, ettet pidä tästä, mutta minun on saatava tietää eräs asia”, Mercury sanoi punoen lettiään auki nyt, kun tuuli ei ollut sitä enää sotkemassa. ”Haluan nimittäin tietää, miten tämä hetki on mahdollinen.” Mercuryn tapa puhua arvoituksin raivostutti Atlasia. Tämä ei koskaan voinut sanoa suoraan sellaisia asioita, joista puhuminen hermostutti häntä itseäänkin. Ne piti verhoilla kauniisiin sanoihin ja odottaa, että Atlas ymmärtäisi. Hän ei ymmärtänyt, joten hän kysyi.

”Minä haluan tietää, miksi voit sudensilmäisenä ihmisenä kulkea täysin vapaana. Miksei kukaan täältä tahdo käyttää silmiäsi hyväkseen?” Mercuryn ääni oli hillitty, hän oli tarkoin harjoitellut näiden sanojen lausumista.

Valhe oli käpertynyt Atlasin vatsanpohjaan, se pisteli ja repi terävillä kynsillään häntä riekaleiksi. Atlas tiesi tarkalleen, mikseivät ihmiset halunneet käyttää häntä enää hyväkseen. Kaikki oli tapahtunut, koska hän itse oli aikanaan päättänyt niin. Hän oli halunnut normaalin elämän, oman ateljeen ja eroon ikuisesta kahvilatyöstään.

”He eivät pidä minua enää erityisenä”, Atlas sanoi käyttäen tarkoituksella sanaa, jonka tiesi olevan Mercurylle vaikea. Hän tahtoi edes muutaman sekunnin niskan päällä, hän halusi nauttia Mercuryn kiemurtelusta. Atlas ei ollut ilkeä, mutta aihe ei oli riisunut hänen ihmispukunsa pois ja jättänyt eläimen tilalle. Hän ei halunnut olla sillä hetkellä Mercurylle tärkeä, hän halusi keskustelun loppuvan, vaihtuvan ja ennen kaikkea unohtuvan. Valhe poltteli entisestään.

”Miksi he eivät pidä sinua erityisenä?” Mercuryn valkoiset silmät siristyivät. Eläin, joka oli valmis hyökkäämään. Atlas unohti hetkeksi, että hän rakasti tätä miestä.

”Minä tahdoin rauhallisen elämän”, Atlas kertoi puristaen kätensä rukkasten sisällä tiukasti nyrkkiin, ”halusin eroon kansalaisten katseista ja tyhjistä sanoista.”

”Tiedän. Miten sinä onnistuit siinä?”

”Valehtelemalla”, Atlas sanoi tuntien korventavan tunteen pahenevan sisällään. ”Kerroin äidilleni, että eräänä aamuna en enää saanutkaan aamutohveleita lentämään jalkoihini, kun yritin. Hän ei tietenkään uskonut minua, vaikka jankkasin sitä useita viikkoja.”

Mercury ei sanonut mitään, hän nyökkäsi Atlasille merkiksi jatkaa. Seuraava vaihe oli pahin, se ei ollut koskaan tullut kokonaisena ulos. Se oli hänen syntinsä, se, joka kiristyisi vielä joskus köydeksi hänen kaulalleen.

”Minun piti vain tehdä jotain radikaalimpaa saadakseni äitini uskomaan, että silmäni eivät enää olleetkaan voimakkaat.”

Mercury näytti järkyttyneeltä, hänen katseensa pakotti Atlasin sulkemaan silmänsä.

”Sytytin meidän talomme palamaan.” Ääni oli säälittävä kuiskaus, Mercury sai siitä hädin tuskin selvää. Hän ei sanonut edelleenkään mitään, Atlas ei ollut vielä lopussa. ”Äiti huusi minulle yläkerrasta, että minä osaisin kyllä sammuttaa palon, kunhan käyttäisin silmiäni. Hän väitti minun keksineen koko voimien menetyksen päästäni. Äiti näki aina esitykseni läpi.” Atlas nielaisi kuuluvasti. Hän ei vieläkään uskaltanut avata silmiään, sen sijaan kädet olivat jo niin voimakkaasti nyrkkiin puristetut, että se sattui. ”Mutta minä en sammuttanut paloa, en, vaikka olisin osannut edelleen. Tiesin, että vain olemalla sammuttamatta paloa saan äitini uskomaan, että sudensilmäni eivät ole enää mitään. Olen voimaton, ja saan elää tavallista elämää sen jälkeen.”

”Tuossa ei ole vielä kaikki.” Mercury tiesi jo. Atlas avasi silmänsä ja katsoi häntä voimattomasti. Hän ei edes tiennyt hymyilevänsä sanoessaan: ”Isäni ja vuoden vanha pikkusiskoni kuolivat tulipalossa.”

Normaalit ihmiset olisivat alkaneet itkeä tai vieneet kädet järkyttyneenä huulilleen, mutta Mercury vain arvioi traumaansa uudelleen elävää Atlasia katseellaan. Hän kiersi tämän pientä kehoa useaan kertaan, ennen kuin pysähtyi lopulta silmiin ja pakotti tämänkin katsomaan häneen. Kohtaa pelkosi, kohtaa minut.

”Ja kun äitisi ystävällisesti kertoi tapahtuneesta tiedotusvälineille, kaikki nuolivat pettyneinä näppejään ja totesivat, että eivät enää tämän elämänsä aikana saisi uutta sudensilmäistä lasta”, Mercury sanoi yhdistellessään mielessään palasia kammottavaksi kokonaiskuvaksi. Hän näki kuvassa itsensä virumassa Aelionin kartanon tyrmässä, kädet sidottuina ja kyyneleet huulille kuivuneina. Samaan aikaan Atlas oli todennäköisesti syönyt päivän toista ateriaa ja miettinyt, mitä aikoisi maalata iltapäivällä.

”Ja jostain syystä sinä et koskaan halunnut pohjoiselle kerrottavan siitä, että silmäsi olivat mystisesti menettäneet voimansa.” Mercuryn koko keho vapisi, mutta hän sai urheasti pidettyä hurjistuneen katseensa Atlasissa. ”Jos perheeni olisi sattunut uskomaan valheeseesi, minun kärsimyksestäni olisi tullut huomattavasti lyhyempi.”

Atlas ymmärsi. Hän katsoi silmät lasittuneena arvokkuutensa menettänyttä, vapisevaa Mercurya, ja ymmärsi tämän kipua. Jos pohjoisessa ei oltaisi tiedetty Atlasin silmien voimista, Mercurya ei oltaisi koulittu ja vaalittu useita vuosia tappamaan Atlas. Ei se silti olisi poistanut kahdeksantoista vuoden maagista ikää, jolloin silmien voima oli vahvimmillaan. Ikää, jonka Mercury oli jo ylittänyt, eikä hänen sukunsa saisi kelloja pyörimään taaksepäin.

”Jos ja jos”, Atlas vastasi yrittäen parhaansa mukaan olla hymyilemättä, ”kaikki on jo tapahtunut, Mercury. Me kaikki olemme itsekkäitä olentoja, enkä voi puolustella tekojani millään. Isäni ja pikkusiskoni kuolivat, mutta en tunne mitään. En yhtään mitään. Minulla oli ja on vapaa elämä ilman jatkuvaa sudensilmien taakkaa.”

”Mutta sinullahan on vielä nuo silmät.” Mercury kuulosti enemmän rikkinäiseltä kuin vihaiselta. ”Sinä voit vielä käyttää niitä, tiedät niiden voiman.”

”Mutta minä en käytä niitä enää”, Atlas sanoi ottaen askeleen lähemmäs Mercurya, askeleen lähemmäs reunaa, ”eikä sinunkaan tarvitsisi käyttää omiasi. Me olemme täällä kaksin, et tarvitse sukuasi enkä minä omaani. Eikö tämä hetki riitä sinulle?”

Atlasin tarkoitus oli todennäköisesti olla lohduttava, mutta kun hän painoi kylmät huulensa Mercuryn omille, hän ei maistanut enää halua vaan pelkän kuoleman. Kuolema tuntui ilmassa, se tanssi heidän ympärillään. Tuulikin puhalsi jälleen, ja se toi tullessaan lisää kuiskauksia, joista jokainen kertoi lähestyvästä lopusta.

Mercuryn keho tuntui vahalta, hän oli hetken ajan tuskin edes olemassa.