Sudensilmät: luku 22

Luku 22: Rakkaudesta

Lava oli liekeissä. Koko talo oli. Atlas istui tuoliin tiukasti sidottuna, ja ainoa muistikuva, joka hänen mielessään oli, oli Lindri kertomassa hänelle, ettei aikoisi olla enää vieraanvarainen. Muistoa seurasi suunnaton kipu päässä, ja kipu selitti hänelle nykyisen tilanteen. Liekkimeri lähestyi uhkaavasti tuolia, ja lähestyvän pakokauhun haju leijaili ilmassa. Naru oli kiedottu huolella hänen ympärilleen, sitä ei saisi pois rimpuilemallakaan. Mitä todennäköisemmin rimpuilu vain lisäisi tiukkuutta.

Silmät, Atlas. Sinulla on ne vielä. Oli kulunut jo kauan aikaa siitä, kun Atlas oli kuullut ne sanat Mercuryn huulilta, mutta liekkien nuollessa hänen tuolinsa jalkoja sanat kipusivat takaisin alitajuntaan.

Ei kulunut useatakaan sekuntia käyttää silmiään eliminoimaan liekkejä. Atlas ei tahtonut vapauttaa itseään, hän tahtoi pelastaa pahan silmien omistajien päämajan liekeiltä. Liekit olivat tuhonneet hänen siihenastisessa elämässään jo liian paljon, oli parempi tehdä kaikkensa estääkseen niitä tuhoamasta jonkun muun todellisuutta. Mitä todennäköisemmin Lindri oli jättänyt hänet tänne kuolemaan ja tehnyt jotakin myös Memorialle, mutta siitäkin huolimatta Atlas tahtoi sammuttaa liekit. Hän piirsi mielessään vettä, näki sen satavan täydellä voimallaan liekeille ja sammuttavan ne. Savu täytti huoneen, pölystä ei ollut enää tietoakaan. Ne liekit, joihin Atlasin silmät eivät ylettäneet, sammuivat, kun hän sulki silmänsä ja kuvitteli niiden tilalle jotakin kauniimpaa.

Sudensilmät. Atlasilla oli ne yhä, ja hän osasi ja tahtoi yhä käyttää niitä. Oliko itsekästä pelastaa itsensä varmalta kuolemalta, vai oliko sankarillista pelastaa hänen vihollispuolensa rakennus suurelta tuholta? Sekä että, Atlas ajatteli. Teoilla ei ollut merkitystä, niiden seurauksilla oli.

Jostakin kuului taputusta. Sen jälkeen seurasi kaksi voimakasta piippausta huoneen laidoilta, ja taputus lisääntyi. Atlasilta meni muutama sekunti laskea yhteen yksi plus yksi. Häntä oli vedätetty, tämä oli tapahtunut tasan siksi, että Lindri Aelion oli tahtonut sen tapahtuvan. Ei kenenkään tarkoitus ollut jättää Atlasia kuolemaan, he olivat vain tahtoneet todistusmateriaalia siitä, että Atlasin silmät yhä toimivat. Atlasin itsekkyys oli kuin olikin potkaissut hänet yli reunan.

Huone oli kunnossa, vain satunnaiset vesipisarat tippuivat penkeiltä lattialle. Tulesta ei ollut jälkeäkään, kun Lindri käveli käytävää pitkin lavalle, Atlasin luo. Aikaa oli täytynyt kulua useampi tunti, sillä Lindri oli vaihtanut pitkän takkinsa tyylikkääseen, ruudulliseen pukuun. Se näytti kalliilta ja varmasti myös oli sitä.

”Kiitos, Atlas Moorcroft”, Lindri sanoi hymyillen ensi kertaa tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Atlasin selkää, ”sinä sait äskeisellä episodilla aikaan sodan. Me kaikki kiitämme sinua.”

Memoria seisoi Lindrin takana, hänkin uusia vaatteita yllään. Yhä pitsiä ja kuvioita, mutta tällä kertaa pelkkää mustaa. Päässäkin oli musta, joutsenta muistuttava koriste. Tummat vaatteet korostivat tytön ihon kalpeutta, ja Atlasin mielestä pastellivaatteet olivat olleet huomattavasti paremmat hänen yllään. ”Minä taidankin jättää teidät kahdestaan”, Lindri tokaisi hymyillen Memorialle ja astellen takaisin muiden luo. Heillä oli tehtävää, vasta kuvattu todistusmateriaali oli saatava pyörimään kaikissa tiedoitusvälineissä. Atlas näki äitinsä istumassa television äärellä puristaen hänen kuvaa kädessään, kenties pistellessään siihen reikiä. Kaikki kuvat poistettaisiin isän ja pikkusiskon kuvien viereltä, kun hänen valheensa tulisi julki. Se oli isompi asia kuin sota.

Eikä Memoria hymyillyt. Atlasin mielestä hän näytti enemminkin olevan pahoillaan.

”Sinä taisit auttaa heitä tässä, etkö tainnutkin?”

Tyttö pudisti päätään. ”En”, hän sanoi, ”minä halusin sotaa, mutten missään nimessä tällä tavalla. En satuttaen sinua.”

”Päästä minut sitten vapaaksi.”

”Tiedät, etten voi!” Memoria vilkaisi taakseen syyllisyyden puristaessa sydäntä. Kukaan ei kuullut heidän keskusteluaan, ovet saliin oli suljettu. ”Jos minä päästän sinut vapaaksi, he saavat heti tietää siitä. Ja osammeko me liikkua pohjoisessa ilman Lindriä?”

”Emme, mutta voin yrittää käyttää silmiäni karttana.”

”Tai sitten sinä käytät niitä suoraan Mercuryn etsimiseen.” Memorian ääni oli kova.

”Minä en uskalla”, Atlas sanoi, mutta ääni kuulosti enemmän vinkaisulta kuin puheelta. ”Minä en oikeasti ole vielä valmis kohtaamaan häntä.”

”Mitä?” Memorian naama vääntyi rumaan, epäuskoiseen ilmeeseen. Hän näytti siltä, että häneen olisi sattunut. ”Olet matkannut kanssani tänne asti, ja kerrot tämän nyt vasta? Olen sattunut odottamaan sopivaa tilaisuutta mainita sinulle siitä, että voisit jo yrittää etsiä Mercurya, ja sinä... sinä...”

”Anteeksi, Memoria, ei minusta ole tähän. Ei koskaan ollut.”

Tyttö haukkoi henkeään. Hänestä tuntui naurettavalta, että sama ihminen, joka oli ollut hänen tukenaan enemmässä ja vähemmässä istui nyt tuoliin sidottuna ja täysin lamaantuneena. Vaikka hänen ruumiinsa olisikin ollut vapaa, hänen mielensä oli solmussa. Atlas olisi voinut vapauttaa itsensä silmiensä avulla, mutta siinä ei ollut ideaa, sillä jokaisella samaisessa talossa oli suunnilleen samat voimat. Pahan silmiä vastaan hän ei voisi mitään. Ja Memoria katsoi häntä silmät verestäen, itkuaan pidätellen, eikä hän osannut sanoa mitään. Hän olisi tahtonut halata tyttöä ja sanoa, ettei Mercury osaisi parantaa hänen silmiään, ei kukaan osaisi. Puhe jäi kurkkuun, se ei suostunut tulemaan ulos, vaikka Atlas pakotti.

”Onko tässä nyt kyse koko tilanteesta? Siitä, että kohta koko Evol on sodassa? Siitä, ettet luota minuun, koska olen pukeutunut Lindri Aelionin antamiin vaatteisiin? Vai Mercurysta?” Kysymystulva pysähtyi hetkeksi, Memoria veti henkeä. Hänen silmänsä luovuttivat lumouksen suhteen, punaisuus paistoi läpi. Tavallisten silmien voimat eivät olleet niin voimakkaat kuin sudensilmien. ”Mitä sinun ja Mercuryn välillä oikein tapahtui, kun viime hetkellä jänistät hänen tapaamisestaan?”

Atlas ei halunnut katsoa Memoriaan, hän ei halunnut tämän katseen sivaltavan itseään. Tyttö oli puristanut kätensä nyrkkiin, ja hänen silmäkulmansa nyki. Atlas ei tahtonut nähdä sitä. Hän ei tahtonut kertoa totuutta, mutta samalla äskettäin salia liponeet liekit muistuttivat hänelle, mitä edellinen valhe oli aiheuttanut. Ei enää valheita, hänen kielensä palaisi pian niistä tuhkaksi. ”Hyvä on, Memoria”, hän kuiskasi luovuttaneena, ”ota hyvä asento. Tämä ei ole lyhyt tarina.”