On olemassa kauhua, joka saa huutamaan. Riipivää, syvältä leikkaavaa pelkoa. Sitten on sellaista kauhua, joka tekee eläimeksi, palauttaa alkutilaan. Minulla ei ole mitään muistikuvaa Silasin ruumiin löytymisen jälkeisistä tapahtumista. Kehoni reagoi itsestään joka kerta, kun yritän ajatella sitä. Kyyneliä tulisi loputtomiin, keho kouristelee kuin vetäisi vettä henkeensä, yrittäisi olla hukkumatta. Siksi minä en ajattele sitä.
En ajattele enää juurikaan mitään. Silas ei ole täällä. Ei ole ollut pitkään aikaan. Minä kuljin huoneesta toiseen valekuvan kanssa. Todellinen Silas unohtui tänne ja kuoli. Käteni ovat olleet kylmät, sormenpäät tunnottomat siitä lähtien. En haista enää mitään. Joskus ainoastaan mädän, joka palaa aaltoina takaisin, ei anna itsensä unohtua. Silasin ruumiin pilaantuva haju.
Olen yrittänyt tulkita karttaa, mutta unohtelen jatkuvasti viivojen merkityksiä ja alkuperiä. Pikkuovet olivat kenties pelkkä harhautus. Suutelin painajaista, en todellista miestä. Nyt ymmärrän, miksi Silas oli aina niin kylmä minua vasten. Kehoni vapisee pelkästä ajatuksesta.
En muista enää mitään muuta kuin tämän ovettoman tilan. Sammuneet ruumiintoiminnot. On kuin olisin kuollut ja tämä olisi minun jälkitilani. Edes koristeelliset ja kauniit huoneet eivät saa minua enää tuntemaan mitään. Kaappikello voi tikittää, kalliit hopeat ja kullat saavat jäädä kaappeihinsa pölyttymään. Minä vain livun. Jossakin kohtaa unohdan, että koskaan etsinkään jotakin.
Istun salissa, joka on ahdettu täyteen erilaisia koristeita. Ei sellainen sali kuin minulla. Paljon teatraalisempi, kuin pienikokoinen Versailles. Mutta eihän minulla enää ole salia, ei mitään, mihin verrata. Minulla ei ole paikkaa, on vain tämä sulautunut, tahrainen aika.
Kun ovi käy huoneen nurkassa, nostain vain päätäni. En enää säpsähdä. Sellaiset reaktiot kuuluvat niille, joita kauhu ei ole näivettänyt kasaan, jättänyt kuoreksi. Joku kävelee luokseni. En erota muotoja. Keho nykii. Huutoa ei kuulu, vaikka suu aukeilee. Kaikki sisälläni on jo yksinkertaistunut. Paluuta ei ole.
”Veli? Veli, luojan tähden, täälläkö sinä olet kaiken tämän ajan ollut?”
Joku, joka kutsuu minua veljekseen. Silmäkulmassani nykii. Sattuu. Lopeta.
”Minä uskon sinua nyt. Tarinasi viskilasista ja muusta. Voi veli rakas… Sano jotain. Minä katsoin aikaa kännykästä, olen ollut täällä kolme päivää. Sitten akku loppui. Luoja…”
Kolme päivää? Juuri nyt se ei tarkoita minulle mitään. Luulisi sen olevan kamalan vähän. Aika on rikki. Jokin muiston kaltainen kutittelee ihon alla. Raavin rannettani, mutta muisto ei mene pois. Ehkä huudan. Ehkä itken. Ihminen, joka kutsuu minua veljekseen, vetäytyy kauemmas.
Haluaisin kertoa hänelle Silasin ruumiin hajusta. Mustelmista ja turvonneista piirteistä. Hervoton nauru pakenee huuliltani, kun ajattelen, että suutelin jotakuta, joka oli kaiken aikaa kuollut. Suutelin hänen kuvaansa.
”Veli rakas. Tule. Mennään. Ovi on tuolla. En tiedä, mitä sinulle on tapahtunut, mutta me selviämme siitä, me selviämme ihan mistä vain. Minä pidän sinusta huolta.”
Sanat tippuvat väliseemme tyhjiöön.
”Minäkin eksyin. Uskon sinua nyt. Tämä talo… Meidän täytyy päästä pois. Tule. Ovi. Minä tiedän, missä se on.”
Ovi. Aivan. Sehän se olikin. Kuinka niin hassusta pienestä asiasta voi tehdä niin suuren numeron? Kaikki on lopulta varsin yksinkertaista, minähän inhoan vaikeita juttuja. Mitä vaikeaa on yhden oven löytämisessä? Hyppään tavaroiden yli, en kiinnitä huomiota niiden muotoon tai väriin. Huone pursuaa yksityiskohtia, niistä jokainen haluaa vain eksyttää minut.
”Minne sinä menet? Odota! Älä mene ilman minua! Veli rakas. Mitä sinä teet! Apua! Älä jätä minua tänne!”
Siinähän ovi on. Aivan ulottuvissani. Se on pieni. Ehkä vale-Silas oli sittenkin oikeassa. Kaikki alkoi pienestä ovesta. Miten huvittavaa. Ovi löytyi sitten, kun lakkasin etsimästä. Nauran. Itken. En enää tunne kehoni rajoja, mutta sormeni löytävät ovenkahvan. Lopun keho osaa itsekin. Se ei tarvitse minua käskijäkseen.
Silas olisi minusta ylpeä nyt. Mutta hän on kenties jo täydellisen kangistunut ja syöty. Luonto korjaa omansa. Mikäs minä olen siihen vastaan sanomaan. Ihminen, joka kutsuu minua veljekseen, huutaa perääni. Hassua, että sävy on katkera, miltei vihainen, vaikka hänhän sanoi auttavansa minua. Sellaisia ihmiset ovat. En enää muista hänen kasvojaan. Ei olennaista. Niin kirjoittaisin vihkoon, jos se olisi minulla vielä.
Minä ryömin kohti valoa, vaikka se sokaisee silmiäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti