Alma makaa kyljellään sängyllä ja selaa alusvaatteissaan puhelintaan. Välillä huulet mutristuvat, mistä tiedän hänen lukevan joko jonkin tyrkkynä pitämänsä julkkiksen Instagram-päivitystä tai alamme Facebook-ryhmien uusimpia keskusteluja. Alma pudistelee mustaa päätään ja laittaa lopulta puhelimen pois. Hänen kasvoilleen leviää kiusaantunut hymy, kun hän huomaa minun tuijottavan.
”No?”
”Ihan sua tässä katselin.”
Alma pudistelee jälleen päätään.
”Kelasin, että selaatko jotain sun vihajulkkiksen sivua vai mitä, kun tuhahtelit siihen malliin.”
”Itse asiassa Mikko laittoi viestiä.”
”Eikä!”
”Joo. Halusi rahaa lainaan.”
”No voihan.”
Alma ei ole koskaan ilahtunut vanhimman poikansa äkillisistä yhteydenotoista, sillä niiden sävy on useimmiten vaativa. Mitään ei sanota suoraan, mutta Alma on jo kauan sitten tajunnut, että Mikon velkakierre ei ratkea äidin satunnaisilla lainoilla. En ole vielä uskaltanut kysyä, kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Alma ei ole suopea pomo enkä usko hänen olevan sitä äitinäkään.
”Äh, ei puhuta Mikosta, se ei koskaan helpota”, Alma huokaa kiepsahtaen vatsalleen. Jään tuijottamaan mustien pitsiliivien peittämiä rintoja. Tiedän, ettei tämä ole sopiva hetki kaivella perheasioita. Pohdin, ovatko Mikael ja Elias vielä hereillä, vai nukkuvatko he vielä. Keittiöstä kuuluu kolahdus. Hymähdän. Sen on oltava Elias.
”Nuoriso lienee jo hereillä”, Alma hymähtää. Eliasta koskevasta riidastamme on vasta kaksi viikkoa.
”Joo.”
”Varpunen, mä toivon, että sä olet jo leppynyt”, Alma sanoo varovasti. Kävelemme yhä lasinsiruilla tämän aiheen kanssa.
”En mä oikein tiedä. Se oli aika… rajua settiä. Kun ei kyse ole pelkästään noista mun murusista, vaan myös siitä, miten sä ylipäätään suhtaudut ihmisin eri elämäntilanteissa.”
En ikinä unohda halveksuntaa Alman katseessa. Minä en koskaan antaisi hänen katsoa pikkuveljeäni poikaystävineen tuolla tavoin. Minun läheiseni saavat kaiken tulen, joka minussa on yhä jäljellä, vaikka en itseäni osaisikaan puolustaa.
”Joskus mietin, kuinka sä oikein rakastuit näin ankeaan ihmiseen”, Alma nauraa.
”Itsensä alentaminen ei ainakaan auta. Mä olen arvostanut meidän rakentavia keskusteluja.”
”Varpunen… Saisinko mä tehdä meille aamiaisen?”
”Ei sun tarvitse kompensoida. Annetaan tälle asialle aikaa.”
”Saanko silti?”
”Mennäänkö yhdessä?”
Alma puristaa huulensa yhteen.
”Voisin ehkä…”
Näen, että jokin valtaa hänet jälleen.
”Näytänkö ihan kalpealta ilman huulipunaa? Ehtisinkö vielä vessaan ilman, että poikien tarvitsee järkyttyä tällaisesta vanhasta harakasta täällä?”
”LOPETA, sä olet täydellinen!”
”Ilman meikkiä ja ja voiteita tosi kalvakka ja rypytkin näkyy… Enhän mä nyt tän näköisenä.”
”Rakas, se on aamupala! Aamupala!! Ja ootsä nähnyt jätkät? Ei niitä kiinnosta, hengaavat molemmat yöpaidoissa tai puolialasti tuolla.”
”Mutta se on –”
”Eri asia, vai? Ei ole. Nyt tassua toisen eteen ja aamupalalle. Laitat tohon jonkun kivan paidan päälle ja that’s it.”
”R-reidet –”
”Sun mallinjalat saa näkyä ihan koko maailmalle, tiesitkös.”
”Älä viitsi…”
Heitän Almaa tyynyllä. Alma nauraa. Painaudun hänen päälleen ja tartun häntä kasvoista. Alma nauraa vielä hetken, mutta hänen ilmeensä vakavoituu nopeasti. Painan kepeän suudelman hänen huulilleen.
”Sä olet maailman kaunein nainen. En ole tainnut vielä tänään muistuttaa sua siitä.”
”Me ollaan oltu hereillä ehkä vartti.”
”Ihan liikaa aikaa ilman, että olen ehtinyt kehua sua.”
”Ei tehdä tästä nyt mitään numeroa.”
Alma nousee singahtaen ylös ja kiskoo työhousunsa ja vanhan, suuren paidan päälleen. Hän on äärimmäisen kireällä. Enää minua ei itketä nähdä häntä tällaisena. Jo se, että hän peittää kaikki keskivartalonsa muodot, kertoo minulle tarpeeksi.
”Rakas, ahdistiko sua se Mikon viesti?”
Alma jää heti kiinni. Erotan kyyneliä hänen silmissään. Hän istuu sängynreunalle ja sallii minun tulla halaamaan.
”En tiedä, mitä tehdä sen kanssa. Se on melkein sun ikänen jo, kyllä sen pitäis tajuta, mihin toi pikavippikierre sen vie.”
”Niilläkö se on velkaantunut?”
”Aluksi sillä oli jokin isompi juttu, josta se ei koskaan kertonut mulle. En ole varma, tietääkö isänsäkään vai pitikö se sen meiltä kaikilta. Veljensä takuulla tietää. Mutta sitten alkoi pikavippikierre ja sille tielle se sitten jäi.”
Silitän Alman olkaa ja nojaan häneen pienesti.
”Olen niin huolissani! En pelkästään siksi, että se putoaa yhteiskunnan laidalta… Tai. Tiedäthän. Niitä juttuja, joista puhuimme viimeksi.”
Muistelen niitä sanoja, joilla Alma kuvaili Eliasta. Kehossani kihelmöi edelleen. En voi edes kuvitella, millainen Alma on ollut lapselleen, kun tästä ei tullutkaan toimitusjohtajaa tai toimittajaa.
”Ai että sun poika on vaan laiska ja saamaton ja ansaitsee kaiken sen, mitä kokee?”
”En minä niin koe!” Näen, että Almaa itkettää. ”Mä vaan… Mä olen todella huolissani. Mä pelkään, että se on jossain huumeporukoissa tai jotain muuta.”
”Kannattaisko sun puhua sun pojalle tästä? Ihan rauhassa. Älä painosta sitä äläkä aina lainaa sille kaikkea, ettei se opi siihen, että se voi tehdä mitä vaan, koska kyllä äiti aina maksaa.”
”Olen aina kaikille ihan liian jyrkkä. En osaa mennä keskitietä.”
”Tiedän, ja siinäkin voi keskittyä. Ansaitse sun pojan luottamus. Ole kiinnostunut. Ja rauhassa.”
Viimein Alma kohtaa katseeni. Hän näyttää niin kauniilta aamuisin. Unen hiven hänen katseessaan, kauniit peittämättömät kasvot siinä ihasteltavinani. Tartun Almaa niskasta ja painaudun pehmeään suudelmaan. Alma jättää toisen käden reidelleni ja puristaa.
”Voidaanko… aamupalan jälkeen…” Alma henkäisee.
”Voidaan.”
”Varpu. Mä oon tosi kiitollinen, että jaksat ravistella mua. Olen aika huono ottamaan neuvoja vastaan”, Alma sanoo hymyä äänessään. Silloin, kun hän jaksaa itse vitsailla itsestään, olemme turvallisilla vesillä.
”Onneks en jo tiennyt.”
Alma pudistelee päätään ja minä kumarrun painamaan suukon hänen poskelleen.
”Aamupalaa?”
”Kyllä.”
Keittiössä on epäilyttävän hiljaista, ja näemme heti, miksi. Elias on painanut Mikaelin vasten keittiötasoa ja Mikael on kietonut kätensä Eliaksen kaulan ympärille. Suudelma on niin syvä, että Alma yskäisee. Hänen reaktionsa saa minut nauramaan.
Hätkähtäen pojat irrottautuvat toisistaan, Elias nauraen ja Mikael punastellen, mutta silti virnistys kasvoillaan.
”Huomenia leideille”, Elias nauraa. ”Nukuitteko?”
”Alma tässä on ihan liian kiusaantunut puhumaan teille enää ton jälkeen, miettikääpä sitä”, kikatan Eliakselle.
”En toki, huomenta vaan, pojat”, Alma sanoo posket selkeästi punertaen.
Menen pörröttämään veljeni sotkuista punaista tukkaa.
”LOPETA tiedän mitä sä aiot sanoa enkä pidä siitä!” Mikael protestoi nauraen.
”Te aloitatte jo aikaisin aamusta tän kutemisen! Go boys, mä olen teidän puolella. Ootteko kerenneet jo syödä muutakin kuin toisianne?”
”Itse asiassa aloteltiin vasta sitäkin toimenpidettä, ei saa mitään tehdä rauhassa tässä huushollissa”, Elias nauraa. ”Ei olla syöty. Sori, kun mätän taas teidän kaapeista, käyn teille kaupassa ennen kun lähen.”
”Ei sun Elkku tarvii meille mitään ostella, sä teet jatkuvasti niin paljon meidän eteen.”
”Samaa mieltä”, Mikael toteaa.
”Ostan silti. Mikin kanssa vähän Prismaan. Jos jaksat.”
”Jaksan mä. Vois mennä heti aamiaisen jälkeen, nää kaks varmaan haluaa olla rauhassa, if you know what I mean.” Alma näyttää entistä punaisemmalta. Mikael nauraa. ”Sori, Alma, joudut sijaiskärsijäksi mun ja Varpun sisarussodassa.”
”Enköhän minä tähän totu…”
”You will, tää on aina tätä”, Elias nauraa. ”Nukuitteko te hyvin?”
Aamiashetki saa minut jälleen kerran arvostamaan veljeni poikaystävää yhä vain enemmän. Elias hoitaa kaiken niin sujuvasti. Syömme kaikki yhdessä, Elias kaataa meille kaikille kahvia ja hakee lisää hedelmiä pöytään. Hän kohtelee Almaa kuin perheenjäsentä. Mikael ei olisi koskaan voinut löytää ketään sellaista kuin Elias. Minua suututtaa ajatellakin, että ihminen, jota rakastan niin kovin, on sanonut hänestä kammottavia asioita vain sen vuoksi, että hän on työtön.
Elias ja Mikael lähtevät aamiaishetken jälkeen Prismaan nauraen ja toisiaan tökkien. Jään tuijottamaan hymyillen heidän peräänsä. Olen kaikessa kiitollinen Eliakselle. Huoli, jota kannan veljestäni, läpäisee joskus kaiken muun. Elias on voinut läpäistä sitä pimeyttä, jota minä en ole koskaan päässyt lähellekään.
”Varpu”, Alma kuiskaa. ”Oletko vielä mulle vihanen?”
”En. Enemmän järkyttynyt. Siitä riidasta on vasta kaksi viikkoa.”
”Mä voisin soittaa mun pojalle tänään.”
Hymyilen.
”Ihana idea. Tee se.”
”Voitko antaa mulle anteeksi?”
”Ei tässä ole kertaluontoisesta anteeksipyynnöstä kyse. Tahdon vain, että pohdit, miksi arvotat ihmisiä tuolla tavalla.”
Huokaan syvään. Alma yrittää kyllä. Tänään en jaksa vihoitella. Nousen hymyillen ja tartun Almaa kädestä.
”Eikö meidän pitänyt tehdä jotain?”
”Tahdotko?”
”Tahdon sua aina.”
”Luoja, Varpunen, sä teet mut hulluks.”
”Tuu jo.”
Kipitän ennen häntä makuuhuoneeseen, annan hänen jahdata minua ja kaataa minut petaamattomaan sänkyyn. Lakanat rypistyvät allemme. Alman katseessa palaa varmuus. Kiskon hänet löysästä t-paidasta ja avaan tiukat housut, paljastan hänen kauniin kehonsa. Rintaliivien toinen olkain on valahtanut alemmas ja erotan häivähdyksen tummasta nännistä. Painan Alman lähemmäs minua ja vedän hampaillani rintaliiviä alemmas. Paljastan suuren nännin ja suutelen sitä hellästi saaden Alman hengähtämään.
Suutelen Almaa niin, että lopulta riuhdon hänet alusvaatteistaan ja asetan hänet makaamaan sängylle. Tänään tahdon vain ihastella häntä. Tänään en kestä yhtäkään hänen itseään alentavaa kommenttiaan. Silitän vatsan kumpua, reisien sisäpintaa ja kaartuvia rintoja. Alman mustat hiukset leviävät kaikkialle tyynylle. Suutelen häntä kaikkialta ja asetun hänen päälleen. Alma kietoo kädet ympärilleni ja tunnen, että tänään hän ei antaisi epävarmuuksilleen tilaa. Juuri nyt tahdon vain tuntea hänet kaikkialta. Kaikkea muuta me miettisimme myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti