Rauha

”Rakas. Sinä olet minulle tärkeintä tässä maailmassa.”

Hänen äänensä on pehmeä, sanat tutuimmat kaikista. Tällä kertaa katson niiden läpi, katson miestä, jolla on väsyneet uurteet silmiensä alla ja lempeän tottunut katse silmissään. En ole hänelle rutiinia, tiedän sen, mutta näen hänen ilmeestään, miten tottunut hän on vakuutteluunsa. Viimeaikoina olen ajatellut sitä. Olen ajatellut meitä.

”Kulta… Sinun ei tarvitse jatkaa enää. Ihan tosi.”

Hänen tummat kulmansa kohoavat.

”Olet tehnyt jo tarpeeksi.”

Hän katsoo minua kuin aikoisin jättää hänet. Menen lähemmäs, istuudun hänen syliinsä ja otan hänen kasvonsa käsiini.

”Olen jo riittävän vahva. Pärjään jo. Sinun ei tarvitse enää vakuutella minulle, että jäät. Sinun ei tarvitse vuodattaa minulle, kuinka ihana olen, pärjään jo ilmankin. En tahdo sinulle enää taakkaa siitä, että pidät minut kasassa. Minä selviän kyllä. En tarvitse todisteluja, uskon sinuun, luotan siihen, että pysyt luonani. Uskallan jo elää epävarmaa elämää.”

Kyynelet kimaltavat jo hänen silmissään.

”Mutta… etkö sinä pidä siitä enää? Etkö tahdo, että teen niin?”

”Ei, rakas, en minä puhu nyt siitä. Pidän siitä. Tottakai minusta on ihanaa, kun sanot kauniiksi ja tärkeäksi. Minä en vain tahdo kuristaa sinua sillä. En tahdo, että se on sinulle velvollisuus. Tahdon sinun tekevän niin vain, jos oikeasti tahdot sitä. Pysyn kyllä kasassa ilmankin, ei tarvitse enää pelätä…”

Hän itkee. Kerrankin minua ei itketä, olen pelkästään tyyni. Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut näin rauhallinen olo. Hän painaa päänsä olalleni, suukotan hänen päälakeaan hellästi. Ei ole mitään hätää. Ei ole ollut enää pitkään aikaan.

”Kulta… Kyllä minä ihan tosi olen tarkoittanut jokaista sanaa, jonka olen sanonut.”

”Enkä epäile sitä yhtään.” Hänen nenänsä punertaa, annan sille suukon.

”Olen niin ylpeä sinusta. En ikinä kuvitellut sinun sanovan noin. Mutta… kyllä minä haluan yhä olla kuten tähänkin asti. On niin ihana tietää, että olet turvassa, olen niin onnellinen…”

”Niin minäkin. Tuntuu rauhalliselta. Minusta ei ole koskaan ennen tuntunut rauhalliselta.”

”Sinä todella olet kaikkein kaunein…”

”Höpsö aviomieheni. Tule tänne, tule.”

Painun tiukasti häntä vasten ja suutelen häntä. Siinä on hyvä, se tuntuu oikealta. Me olemme tulleet pitkän matkan tähän pisteeseen, ja ansaitsemme levätä hellästi toisiamme vasten.