Välähdys ajassa. Jossain virittyy jousi, aika kokeilee rajojaan. Kylmää. Täällä on niin kylmää, vaikka minulla on hädin tuskin muotoa, hädin tuskin kykyä tuntea. Mutta minua palelee. Koko olemukseni värisee kuin hiipuva liekki, se käy viimeisillään. Minusta ei ole paljoa jäljellä.
Toinen välähdys, tunnen, kuinka aika taipuu ja jokin kurottaa minua kohti. Enää en ole ainut, joka värisee, koko todellisuus on liikkeessä, kylmä pimeys aaltoilee. Kuulen äänen. Se ei ole inhimillinen, ei lähtöisin mistään, minkä saattaa nähdä. Tunnen sen läsnäolon, se on suunnaton ja se on aina ollut. Ajatus, joka oli olemassa ennen kuin mitään muuta oltiin vielä ajateltu olevaksi. Jokin suunnaton on tässä, läsnä kaikessa, mitä olen koskaan ollut. Se kutsuu minua luokseen, ja minä puristun kasaan, kurotan kohti suunnatonta, ikuista läsnäoloa.
Äänet voimistuvat, olen lähempänä, tiedän sen. Äänillä on muoto, näen kieppuvia valokiteitä pimeässä. Olen lähempänä. Kurotan ja kurotan, hukun ääneen, jonka muoto selkiytyy, ottaa ihmismäisen hahmon, johon voin upota, jonka voin ottaa omakseni. Ääni piirtää minulle muodot pimeyteen, olen täynnä valoa. Olen jo miltei olemassa.
Läsnäolo on yhä täällä, se kurottaa vuorostaan puoleeni. Minulla on kädet, joilla kurottaa, jalat, joille kulkea. Keho, joka elää ja tuntee. Olen jo miltei joku, jolla on nimi, miltei joku, joka on saanut anteeksi.
Minun nimeni. Se on tiedossa, minun pitää vain mennä lähemmäs. Minä menen, koko ruumiini on kuin tulessa, mutta se elää, se tuntee, se olen minä ja vain minä voin siinä elää.
Minun nimeni. Olen lähempänä. Miltei olemassa.
Minun nimeni, se on –
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti