Verivalhe: luku 34

Luku 34: Veri veressäni (Kaspar, maaliskuu 1941)

Lucillalla on yllään tummanpunainen, selkeästi kauan hänen kaapeissaan ollut mekko. Hänen punaruskeat hiuksensa ovat kiharat ja tuntuvat ympäröivän häntä kaikkialta. Yösilmien katse on hämmentynyt, mutta ei sentään samanlainen kuin aiemmin. Ei yhtä tunteeton ja ymmärtämätön. Minä en enää pidä ihmisten silmistä sen jälkeen, kun olen katsonut kahta kuolevaa silmiin juuri ennen kuin henki pakenee heistä.

”Hyvää huomenta, Kaspar”, Lucilla tervehtii värittömällä äänellä. Se ei sovi hänelle lainkaan. Se saa kehoni pistelemään oitis. En ole tullut hänen luokseen ystävälliselle visiitille. Korviini on kiirinyt jotakin sellaista, joka saa nykyisen todellisuuteni tuntumaan merkityksettömältä. En pidä siitä lainkaan.

”Huomenta, Lucilla”, sanon ja hymyilen, kun ymmärrän, miten hyvältä minusta tuntuu, kun Lucilla kutsuu minua Kaspariksi. Olen saanut lähiaikoina kuulla niin paljon nimiä, joita en tahdo enää liimata itseeni, että Kaspariksi kutsutuksi tuleminen tuntuu lähes nautinnolliselta.

Astun kynnyksen yli katsomatta Lucillaa silmiin. Kävelen suoraan eteisestä portaisiin, enkä tällä kertaa pysähdy katsomaan seinälle ripustettuja maalauksia tai portaikon kaiteiden yksityiskohtia. Kävelen suoraan ylös, kunnes käytävä vie minut Lucillan makuuhuoneeseen. Emme voi käydä haluamaani keskustelua eteisessä. Se täytyy käydä siellä, missä kaikki on alkanutkin.

Lucilla seuraa minua avuttoman oloisena. Surettaa nähdä hänet sellaisena omassa talossaan. Hän selvästikin näkee, minkä vuoksi olen saapunut juuri nyt. Kylällä kuulee yhtä jos toista sellaista, jolta toivoisi voivansa sulkea korvansa.

”No, kuka se onnekas ihmismies on?” kysyn suoraan. Yllätyn siitä, kuinka rauhalliselta kuulostaan. Lähes huvittuneelta. Nainen, jonka kanssa olemme jakaneet kaiken, aikoo avioitua toisen miehen kanssa, ja minä kävelen hänen luokseen voimatta tehdä asialle mitään. En ole mustasukkainen, en sillä tavalla kuin ihmiset ovat. En minä Lucillaa kenellekään toiselle menetä, vaikka vihkivalat tekisivät hänestä laillisesti jonkun toisen oman. Lucilla ei voi koskaan katkaista sidettään minuun, sillä me olemme samanlaisia. Hän tulee aina takaisin luokseni.

”Ei, odota, anna kun arvaan. Sodan aikana löysit jonkun, jonka kanssa voitte yhdessä leikkiä kaunista ihmisparia, kunnes hän mädäntyy käsiisi ja ihmettelee, miksi sinä pysyt yhä kauniina ja siloposkisena”, jatkan ja tunnen, kuinka tuttu punainen tunne kiertelee kehoani. ”Tai kenties olet jopa kertonut hänelle, mikä olet. Hän on avain tavalliseen elämään, eikö niin? Sinusta on tullut sentimentaalinen. Tee miten tahdot, mutta älä muuta häntä kaltaiseksesi, koska ajatuksesi kauniista ihmisaviomiehestä menee silloin pieleen.”

”Hän ei ole ihminen”, Lucilla sanoo hiljaa ja pysähtyy aivan ikkunan eteen. Muistan, kuinka vain muutama päivä sitten Noire oli seisonut samalla tavalla hotellihuoneen ikkunan edessä ja minä olin tiennyt, että joudun tappamaan hänet.

”Mitä sinä sillä tarkoitat?”

”Sitä, mitä sanoin. Minä en avioidu ihmismiehen kanssa.”

”Pelaatko sinä jotakin peliä kanssani? Kuvitteletko sinä olevasi rakastunut?”

”Kuulenko minä kateutta äänessäsi?”

”Minä omistan sinut!”

Punainen miltei sokaisee minut. Se sykkii lujana. Keskustelu muistuttaa minua kaikin puolin Antonion viimeisestä illasta. Kysyin häneltä tismalleen samalla tavalla kuin Lucilla kysyy nyt. Minulla on oikeus tuntea, mitä tunnen. En ole kateellinen, koska kukaan muu ei koskaan voi saada Lucillaa. Hän voi kuvitella mitä tahansa, mutta yksikään toinen vampyyri ei tule koskaan antamaan hänelle sitä, mitä minä annan. Minä olen veri hänen veressään, vain minä voin nähdä hänet avonaisena.

”Olen aina ollut oikeassa sinun suhteesi”, Lucilla sanoo aivan kuin ei puhuisi lainkaan minulle. Hänestä ei ole jäljellä edes oikeaa äänensävyä. Tuntemani Lucilla on täysin poissa. ”Sinä et osaa rakastaa, osaat vain löytää itsesi toisen silmien takaa ja yrittää omistaa sen, mitä toisesta on vielä jäljellä sinun kanssa elämisen jälkeen.”

”Väitätkö sinä, että olen tuhonnut sinut?”

”En täysin. Me olemme yhdessä tuhonneet toisemme. Etkö sinä näe? Emme voi enää elää ilman toisiamme, ilman niin kutsuttua yhteyttämme. Sellainen ei ole tervettä.”

Kuulen haukkovani henkeäni. En voi uskoa, että kaunis tummahiuksinen punaisiin pukeutunut nainen avaamattoman ikkunan edessä on sama Lucilla, jonka kanssa viilsimme kämmenemme auki ja painoimme ne yhteen, jotta emme erottaisi matolle valuneesta verilammikosta, kumman verta sille putoili. Olimme yhtä.

”Sinä et ole koskaan piitannut siitä, mikä on tervettä. Tiesit, millaisia me olimme. Meidän ei ollut tarkoitus muodostaa mitään, mistä olisi kaduilla kertomista. Emme olisi koskaan voineet avioutua, ei meistä ollut sellaiseen. Ja nyt sinä olet antanut pujottaa sormuksen sormeesi. Miksi, Lucilla? Miksi sinä kahlehtisit itsesi sillä tavalla?”

Lucilla kääntää katseensa pois minusta kuin katseeni polttaisi haavoja hänen kasvoihinsa. Näen, kuinka hänen hartiansa vapisevat hetken. Sitten hän kääntyy ja kävelee luokseni, aivan kosketusetäisyydelle. Hän ei kuitenkaan koske minuun.

”En ole ollut riittävän rehellinen sinulle, Kaspar. Minä nimittäin pelkään”, Lucilla lausuu. Hänen kasvonsa ovat niin kauniit jopa silloin, kun ne eivät kuulu enää hänelle.

”Minuako? Miksi?”

Lucilla pudistaa päätään hitaasti.

”Ei, en sinua. Itseäni.”

”Selvästikin, koska olet kääntynyt täysin itseäsi vasteen. En enää tiedä, kuka sinä olet.”

”Joku muu. Joku, jonka ovelle sinä et enää saa tulla koputtamaan. Me emme voi jatkaa yhdessä, Kaspar, emme voi, koska minä pelkään liikaa sitä, joka minusta tulee, kun olen kanssasi.”

Siinä se. Ei sanaakaan enempää. Lucilla lysähtää sängylleen ja painaa katseensa maahan. Hän on täysin luovuttanut. Minä olen tehnyt kaikkeni saadakseni Lucillan takaisin luokseni. Minun piti palata kotiin. Ei ole kotia, jos hän ei ole ottamassa minua vastaan. Hiljaisuus tappaa minut, jos jään täysin yksin.

”Lucilla”, sanon hiljaa ja istuudun aivan Lucillan viereen. En kuitenkaan koske häneen, sillä jos tekisin niin, en voisi olla tekemättä enempää. Juuri nyt en tiedä, mitä tekisin, jos koskettaisin häntä edes hivenen. Voisin tehdä aivan mitä vaan niin kauan, kun raivoni odottaa heräämistään sisälläni.

”Lucilla, minä rakastan sinua.”

”Sinä et osaa. Olemme käyneet tämän keskustelun jo.”

Muistan yhä, kuinka Lucilla edellisellä kerralla hääti minut luotaan väittäen, etten kykene tuntemaan mitään. Ehkä minä en kykenekään. Ehkä hän tekee minusta sellaisen lukitsemalla itsensä saavuttamattomiin, tummien silmien taa.

”Millä minä saan sinut takaisin?”

”Kaspar, ole kiltti. Se ei onnistu enää, eikä minussa ole riittävästi voimaa kertoa sinulle kaikkea sitä, jonka vuoksi en yksinkertaisesti kykene enää olemaan kanssasi”, Lucilla vastaa niin uupuneena, että se saa raivon hetkeksi läikähtämään minussa. Millä oikeudella hän vaikuttaa niin satutetulta?

”Minä tahdon omistaa sinut täysin, ruumiisi ja sielusi! Jos en voi tehdä sitä muuten, laitan sinut pieneen häkkiin, jotta olet ikuisesti luonani. Otan sinut milloin haluan, suutelen sinua milloin haluan. Annan sinulle verta milloin haluan. Me kuulumme toisillemme, sinulla ei ole mitään oikeutta tehdä minulle näin!”

”Jos tahdot omistaa minut ikuisesti, tapa minut”, Lucilla sanoo katsoen minua silmiin. Kyyneleet kiiltävät pitkien ripsien kehystämissä silmissä.

”Ehkä minä teenkin niin”, sanon järkyttyen siitä, että tarkoitan sanomaani. Jos ainoa keinoni omistaa Lucilla on lopettaa hänen elämänsä, hän ei jätä minulle muuta vaihtoehtoa.

”Jos aiot antaa tämän uuden version itsestäsi jollekulle toiselle, ehkä tappaminen on ainoa tapa tehdä sinusta täysin omani.”

”En aio estellä sinua, jos teet niin”, Lucilla sanoo ja kuljettaa kätensä omalleni. Kenties hän on aina tahtonut kuolla. Ikuinen olento on niin helppoa tappaa. Ajattelen Antoniota ja Noirea. Lucilla ei kuolisi kuten he. Hän on aivan toisesta maailmasta, aivan eri tavalla täydellinen ja ikuinen.

Lucilla itse koskettaa minua ensimmäisenä, rikkoo ilmassa kieppuneen jännityksen ja pelon, joka piti minua erossa hänen iholtaan. Ohuet sormet kämmenelläni miltei polttavat, koska tiedän, että nainen, joka ne omistaa, ei enää ole se sama, jolle kuulun.

Olen niin lähellä Lucillaa, että tunnen hänen sydämensä sykkivän verta hänen kehoonsa. Veri huutaa verta ihojemme alla, kuulen, kuinka tarvitsemme toisiamme jokaisella hengenvedolla. Minä voisin koska tahansa lopettaa kierteen, tehdä hänestä ikuisesti omani. Hän ei aio palata luokseni.

”Tapa minut, jos uskot pystyväsi elämään sen jälkeen”, Lucilla sanoo uudenlaisella varmuudella. Sellaisella, jonka tunnen. Hän painaa kätensä tiukemmin omalleni.

”Tappamiseni ei tekisi sinusta onnellista. Sinä olet meistä se, joka ei oikeasti voi elää ilman toista. Toisin kuin sen poikaparan kanssa, sinä tulisit aidosti katumaan tappamistani. Minun jälkeeni sinulla ei olisi enää ketään, jolla olisi samanlainen ydin kuin sinulla. Kukaan muu ei saisi sinua löytämään itseäsi, kasvot naamion alla jäisivät sinulle tunnistamattomiksi.”

Tunnen, kuinka Lucillan kynnet viiltävät käteeni haavan. Veren haju tekee aisteistani entistäkin terävämmät. Joudun puristamaan vapaan käteni päiväpeittoa vasten, jotta en tekisi, kuten viha ja nälkä haluavat.

”Viimeisen kerran, Lucilla, minä en tahdo muuta kuin sinut. Kuka se mies on? Kuka on niin tärkeä, että olet antanut itsesi unohtua hänen tieltään?”

”Sinä olet tavannut hänet jo. Hän on tohtori Levaine, enkä minä muutu hänen vuokseen. Hän auttaa minua päästämään irti kaikesta siitä, jota en enää kykene käsittelemään.”

Tunnen veren kohisevan korvissani, kun ajattelen teräväkasvoisen tohtorin Lucillan vierelle. Heissä ei ole mitään samaa. Tohtori Levaine on pelkuri, joka elää ihmisen elämää kieltäen nälkänsä. Kun katselen Lucillaa veren hajun hivuttaessa aistejani hiljalleen yli reunan, ymmärrän, että juuri sellaiseksi Lucillakin pyrkii. Hän on suunnitellut sitä jo pitemmän aikaa. Hän aikoo kieltää itsensä, vampyyriutensa, kaiken.

Minun ei tarvitse kuulla enää muuta. Veri vie voiton, käännyttää aistini ympäri ja saa minut tarttumaan Lucillaa ranteista ja painamaan hänet alleni. Hän ei pane lainkaan vastaan. Näen hänen silmistään, että hän tietää, mitä aion, eikä hän aio estellä minua lainkaan.

”Jos tämä on ainoa keino tehdä meistä yhtä, tee niin”, Lucilla sanoo sulkien silmänsä hetkeksi. Hänen ilmeensä on suunnattoman murheellinen, aivan kuin osa siitä naisesta, jonka tunsin, olisi vielä tallella. Lucilla uskoo tämän olevan ainoa mahdollisuus, enkä suostu enää kuulemaan muuta, kun annan kulmahampaideni kasvaa ja painua syvälle hänen kaulavaltimoonsa. Veren maku peittää kaiken alleen. Voisin koska tahansa lopettaa juomisen, jättää hänet rauhaan. Mutta en tee niin.

En lopeta silloin, kun olen jo tyydyttynyt, silloin, kun tavalliset vampyyrit lopettaisivat. En silloinkaan, kun tunnen, kuinka Lucillan ruumis jännittyy sydämen sykkeen alkaessa hidastua. Yhteytemme on verissämme. Otan Lucillalta kaiken, teen hänestä osan itseäni, juon kaiken hänen verestään tehdäkseni meistä ikuisesti yhtä. Vasta, kun tunnen, että sydän on kylmennyt rinnassa eikä verta enää riitä, irrotan otteeni Lucillan kaulasta.

Kun näen Lucillan silmät, päästän äänen, jota en tunnista itsekseni. Se on sama huuto, joka lähti minusta, kun näin äitini tapetut ruusupensaat. Jotakin, joka on tehnyt minusta minut, on poistunut maailmasta, kuollut, kylmettynyt. Lucillan silmät ovat edelleen tummanruskeat, miltei mustat kuin yö. Ne katsovat ylös. Hän kuoli tismalleen samalla tavalla kuin Antonio ja Noirekin.

Tunnen, kuinka Lucillasta itseeni imemäni veri kulkee lämpimänä sisälläni. Nousen ylös sängyltä, en saata jakaa sitä Lucillan kanssa nyt, kun tiedän, ettei häntä ole enää muualla kuin suonissani. Hän jatkaa elämäänsä vain sisälläni, osana minua. Me olemme yhtä. Tunnen kivun vasta huomatessani, että olen pudonnut polvilleni lattialle. Suuni aukeaa, ja kun kerran aloitan huutamisen, minusta tuntuu, etten kykene enää lopettamaan.