Verivalhe: luku 3

Luku 3: Multakruunu (Kaspar, syyskuu 1940)

Kolmas yö vartiossa on yhtä hiljainen kuin puhki kuluneet isosisarensa. Hengitän hitaasti ja tunnen, kuinka käväisen välillä unen laitamilla, sinisten peltojen reunalla. En saa nukahtaa seisaalleni. Sen jälkeen olen kohdannut uupumuksen viimeisen tason. Sitä en tahdo saavuttaa.

Antonio vierelläni ei näytä lainkaan väsyneeltä. Hänen leukaperänsä kiristyvät aina välillä, aivan kuin hän jännittyisi jostakin havaitsemastaan. Mutta me emme havaitse mitään, Rosencranzin raja pysyy kerrankin hiljaisena meidän ollessa paikalla. Antonio on pysynyt hiljaa, mutta varastanut minulta välillä satunnaisia katseita.

Haluaisin avata suuni ja sulkea hiljaisuuden kiinni, päättää sen tiukan kuristuksen ympärillämme. En kuitenkaan tiedä, mistä puhuisin Antoniolle. En voi kysyä savukettakaan, sillä tiedän, että ne ovat loppuneet jo ajat sitten. Kehoni ei enää edes kaipaa nikotiinia, olen joutunut tottumaan uudenlaisiin fyysisiin tuntemuksiin. Niiden nimet ovat pakko ja vielä yksi askel. Keho ei enää nauttisi ruoasta tai tuntisi väsymyksen suurinta aaltoa. Se tekee, mitä sen täytyy.

”Antonio, kerro minulle jotakin”, kuiskaan lopulta, kun tiedän yön etenevän kohti pimeintä huippuaan. En tahdo ylittää sitä hiljaisuudessa, vaikken sitä pelkääkään. Tahdon vain kuulla sanoja, mitä tahansa sanoja, jotta maailma täyttyisi taas äänestä.

”Mitä sinä haluat kuulla?”

En vastaa. Hän ymmärtää.

”Minä haluaisin nähdä äitini.”

Antonio ei koskaan halua nähdä äitiään. Hänen äitinsä on nimekäs perijätär, jonka miesystävistä ei ole ollut Antoniolle rajat määrittäviksi isähahmoiksi. En näe maailmaa, jossa Antoniolla voisi olla ikävä naista, joka kasvatti hänet, mutta jätti rakkaudettomaksi. Antonio on vain tyypillinen rikkaan perheen poika. Kultareunus jättää itse kuvan tyhjäksi.

”En biologista äitiäni, tietenkään”, Antonio lisää huomatessaan hämmennyksen kasvoillani.

”Onko olemassa muunlaisia äitejä?”

Antonio virnistää. Olosuhteet eivät ole pimentäneet hänen hymynsä hehkua. Se on pysynyt täysin ennallaan. Minun ei tarvitse arvuutella, millainen ihminen Antonio oli ennen sotaa. Hän ei ole särkynyt tarpeeksi muuttuakseen.

”Taitaa olla”, Antonio naurahtaa ja astuu hieman lähemmäs. Hän ei katso minuun tehdessään niin, joten lähestymisyrityksessä on jotakin oudon intiimiä. ”Minulla on äiti, joka ei ole minun äitini millään mahdollisella tavalla, mutta silti tahdon kutsua häntä sellaiseksi.”

Mieleeni palaa sanoja, joita en ole käyttänyt aikoihin. En ole päässyt kirjoittamaan niitä edes kirjepaperille. Antonion sanat muistuttavat minua sisarestani, verestä veressäni. Aavistukseni Antonion suhteen vain varmistuu, kerää vahvempia värejä itseensä. Jos siipieni alle ottamallani miehelläkin on sukulaisia, joiden kanssa ei jaa geenejä, aavistukseni hänestä saattaa olla oikea.

”Onko hän jonkinlainen ottoäiti?” kysyn, vaikka tiedän, että hän näkee mitä ajattelen.

Antonio pudistaa päätään. Hetken ajan hän näyttää uppoavan ajatuksiinsa, sitten hän hymyilee paljastaen valkeina pysyneet hampaansa.

”Itseasiassa, Kaspar, minä voisin esitellä sinut hänelle aivan koska tahansa.”

Uskon, että hämmennys kasvoillani vain syvenee.

”Älä nyt näytä tuolta”, Antonio naurahtaa, astuu jälleen lähemmäs, ”mehän voisimme aivan hyvin pitää pienen tauon.” Hän nyökkää muuria päin. ”Rosencranzin vartiointi on tältä puolelta meidän vastuullamme, pääsisimme sisään koska tahansa...”

Käyn vaihtoehdot nopeasti läpi. Jos poistuisimme vartiosta, joku voisi iskeä käytännössä koko muurin palasiksi. Neuvostosotilaita ei ole näkynyt Saksan rajalla useaan yöhön, mutta aina joku muukin seisoo vartiossa, toisenlaisessa sellaisessa. Katsoo yön silmin ja odottaa hetkeä, jolloin haava on avonaisimmillaan iskettäväksi.

Emme voi lähteä. Mikään osa hapertuneesta moraalistani ei salli poistua paikalta. Minun pitää seisoa siinä, vaikka minulla ei olisi enää jalkoja, joilla seisoa. Silti, kun katson Antonion yön hämärtämiin kasvoihin ja tunnen hymyn ja silmien puhuvan minulle enemmän kuin sanojen, tiedän jo päättäneeni. Voisin lähteä. Minähän kerroin hänelle haluavani ihmissuhteeltamme hauskanpitoa. Jotakin, johon nojata. Ja nyt tiedän hänen tarjoavan minulle muutakin kuin hetkellistä pakoa paikaltamme. Silmien takana on tuhansia tasoja, joita en ole vielä käynyt läpi. Antonio voisi antaa minulle aivan toisenlaisen maailman.

”Hyvä on”, sanon suoden itsekin hymyni Antoniolle, ”vaikka sinä oletkin moraalisesti rappeutunein henkilö, jonka olen tämän sodan aikana kohdannut. Jos Rosencranzin raja murretaan ja me häviämme sodan, tiedät, että meidän pieni taukomme kävi kalliiksi.”

Antonio vain nauraa. Heleään, korkeaan nauruun on helppoa peittää mitä tahansa.

”Eihän tässä sodassa voi voittaa”, Antonio sanoo. Sanat pyyhkivät hymyn, sammuttavat naurun korkeana palavan soihdun. En ole koskaan kuullut Antonion puhuvan tähän sävyyn. Päätän sivuuttaa sen täysin, sillä en usko olevani valmis siihen, mihin se minut voi johdattaa.

Meille on uskottu muurista kohta, josta pääsemme sisään. Joudun painamaan pääni alas ja matelemaan jälleen maan alle, jotta voin ryömiä tieni tunnelin läpi. Jos joku, jonka silmille tätä tapahtumaa ei ole suotu, näkee minut nyt, olen saattanut tehdä suurimman virheen koko sodassa. Jos Rosencranz murtuu oman elämänjanoni, silkan uteliaisuuteni vuoksi, olen menettänyt enemmän kuin kykenen koskaan luomaan takaisin. Kotini on syvin rakkauteni ilmentymä. Sitä minulla ei ole varaa jättää neuvostosotilaiden poljettavaksi.

Tunneli pimentää aistini hetkeksi. Tunnen vain mullan voimakkaan katkun kaikkialla, se täyttää minut jälleen kerran. Muistan maan alla viettämämme päivät ja tunnen kehoni vastustavan jokaista maanpalaa kynsieni alla. Työnnän itseäni eteenpäin, vaikka tila loppuu, happi pakenee, ahtaus saartaa minut aivan liki itseeni. En tahdo olla itseni kanssa niin pienessä tilassa. En kuule Antoniota, vaikka hän on mennyt edeltä. Valoa ei näy, koska yössä ei ole tähtiä, ei kuuta, ei mitään, mikä kertoisi minulle, missä perillä on. Olen tehnyt tämän ennenkin, vain kerran, mutta nyt aistini kietovat minut pieneksi paketiksi, perhosentoukaksi. Säälittävän pieneksi.

Vedän henkeä, mutta multa tulee vastaan, maa ei suo minulle armoaan. Puristan kynteni ympäröivään maahan, revin itseäni eteenpäin, pakotan kehon siirtymään, vaikka lamaannus on viedä sen. Minun on kyettävä tähän, minun on pakko päästä muurin toiselle puolelle. Suljen silmäni, pimeää sielläkin. Pimeys ei haittaa, maan kostea tuoksu peittää sen alleen. Vetäydyn eteenpäin, olen melkein perillä, minun täytyy olla. Happi ei lopu, jos en ajattele sitä, jos pidätän hengitystäni, pidän silmät kiinni. Tilanne on hallinnassani. Tilanne on hallinnassani.

Kun käteni tuntee kylmän ulkoilman, kurottaa tarpeeksi pitkälle, Antonio ottaa minusta kiinni ja vetää. Hän on pienempi ja hentoluisempi, mutta hän vetää minut silti, kiskoo ilman löytänyttä kättäni kunnes kykenen vetämään itseni maalle. En tunne vapisevani, tunnen vain mullan kynsieni alla, hengityselimissäni, vatsani pohjalla. Kieltäydyn oksentamasta, en anna kehoni kääntyä minua vastaan niin häpeällisellä tavalla. Antonio saattaa sanoa jotakin, mutta en kuule sanoja. Kuulen vain oman sydämeni raskaan sykkeen, joka takoo kehoni miltei rikki. Vedän vain ilmaa keuhkoihini kuin se voisi hetkenä minä hyvänsä lakata toimimasta, polttaa keuhkoni tuhkaksi.

***

Edes sota ei ole muuttanut kotia mihinkään. Rosencranz ei ole suuri maa, mutta ei riittävän pieni siihen, että kadunkulmat näyttävät samalta kuin kotonakin. Ruusuni ovat varmasti pysyneet ennallaan, sillä minulla on joku, joka kastelee niitä puolestani. Joku, johon luottaa. Miten mullasta täyttynyt kehoni janoaakaan hänen seuraansa.

Antonio on puhunut iloisesti koko matkan. Olemme ranskankielisellä alueella, joten Antonio on joutunut puhumaan hankalaa, koukeroista ranskaansa. Oma ranskani ei ole päässyt ruostumaan yhtä pahasti kuin Antonion vääriä intonaatioita ja erikoisia korostuksia sisältävä, haparoiva kieli.

Tällä alueella on kuitenkin esitettävä kuuluvansa joukkoon. Rosencranz on Euroopan ainoa maa, jossa ei tällä hetkellä sodita. Silti sotilaat kuuluvat sen tavanomaiseen kadunkuvaan. Vampyyrien uhka on kaikkialla suuri, vaikka ihmiset taistelevatkin toisaan vastaan tuhotakseen niin kutsutun yhteisen vihollisensa. Sairaus – verirutto – tai vampyyrit eivät kuitenkaan ole ihmiselle yhtä iso vastus kuin toinen ihminen. Ranskankielinen alue Rosencranzissa oli miltei joutua uhan alle, kun Ranskan puolta sodassa tiedusteltiin. Kun Ranska kuitenkin osoitti puoltavansa lääkkeen reseptin tietävää Saksaa, aluekin sai olla rauhassa. Vaikka mikä maa ei puolustaisi sitä, joka voi pelastaa sen täydelliseltä tuholta?

”Minun äitini ottaa meidät varmasti vastaan”, Antonio kertoo minulle meidän kävellessämme valaisemattomia katuja. En ole tuttu tämän alueen kanssa. Olen täysin Antonion suuntavaiston armoilla, mikä tuntuu pelkästään väärältä tunnelissa kokemani hetkellisen kauhun jälkeen.

”Miten kauan olet ajatellut käyttää tähän visiittiin? Meidän tulee palata takaisin viimeistään auringon noustessa.”

”Tulet olemaan eri mieltä, kun näet, minne menemme.”

En sano mitään. Emme voi pakoilla asevelvollisuuttamme. Yksikään naisihminen, ei edes sellainen, jonka Antonio on omaksunut siksi äidiksi, jota hänen omansa ei koskaan kyennyt olemaan, tule hyväksymään tällaista käytöstä.

Kadut kapenevat. Valoja ei ole, sillä jokainen osa Rosencranzista ei kylve rahassa. Tällaisilla kaduilla olen tottunut näkemään niitä, jotka ovat tämän sodan aiheuttaneet. Väsyneitä nälkä silmissään. Saalistajia. Varovaisia, koska Rosencranzissa heidän kaltaisiaan ei tulisi olla.

”Me olemme menossa eräänlaiselle klubille”, Antonio kertoo. Äänensävy on aivan erilainen kuin aiemmin. Lähestymme aluetta, jossa hän on oma itsensä. Näen sen hänestä, vaikka öinen katu onkin kostea ja pimeä. Kukaan ei kävele meitä vastaan, kukaan ei ole näkemässä hiuksiimme jäänyttä maata ja taistelun väsyttämiä askeleitamme. Täällä Antonio voisi tehdä minulle mitä tahansa, eikä hän jäisi koskaan kiinni. Meillä ei ole nimiä muiden kuin kenraalien ja sotapäälliköiden papereissa. Sodassa kuolee jatkuvasti ihmisiä, joita ei koskaan kyetä tunnistamaan.

Ajatus siitä, että Antonio kurottaisi suutelemaan minua, mutta painaisikin nälän kasvattamat hampaansa kaulalleni, kihelmöi kaikkialla kehossani, herättää sen uudelleen eloon. Hän tosiaan voisi tehdä minulle mitä tahansa. Olen ollut hyvin varomaton seuratessani häntä pimeään. Silti tunnen oudonlaista viehätystä siinä, että meistä kahdesta juuri Antonio on päättänyt hämärtää moraaliaan juuri sen verran, että pääsee takaisin kiinni tavalliseen elämään. Mitä ikinä se hänelle merkitseekään.

”Millä nimellä tätä klubia kutsutaan?”

”Lumieré de Lune.”

”Kuunvalo.” Kohautan harteitani. ”Melko rohkea nimi aikoina, jolloin yöllinen toiminta yhdistetään vampyyreihin.”

”Uskotko sinä siihen, että vampyyrit todella levittävät veriruttoa ja tuhoavat niin suuren osan ihmisistä tahallaan? Uskotko vampyyreihin yli päätään?”

Hän yrittää oikeuttaa omaa olemassaoloaan. Kuulen ylpeyden, joka valuu sanojen välistä.

”Vampyyrit, tai miksi ihmiset heitä haluavatkaan kutsua, lienevät tosiaan potentiaalinen uhka”, sanon arvottamatta sanojani liiaksi. ”Ihmiset voisivat silti keskittyä sairauden parantamiseen eivätkä lääkkeistä sotimiseen pitkin Eurooppaa.”

”Tässä ei sodita lääkkeistä.”

En osaa vastata, sillä kuulen Antonion sanoista jälleen syvempiä merkityksiä. Osaan lukea niitä, mutta en halua hänen tietävän sitä.

”Ajatella, että terveitä ihmisiä on niin vähän, että rajan vartioiminenkin jätettiin tavallisten rivisotilaiden vastuulle”, Antonio nauraa. ”Meidän kahden. Ja me jätimme rajan.”

Hän tosiaan on ylpeä valinnastaan. Tai minun valinnastani. En kuule äänestä rakkautta, vaikka hän pysähtyykin paikalleen ja odottaa minun tulevan lähemmäs. Kumarrun hänen puoleensa ja tunnen, miten hän vetää minut jälleen kehoaan vasten ja painaa suudelman huulilleni. Joskus Antonio suutelee kuin lapsi. Etsii paikkaansa huuliltani, suustani, aivan kuin tietoisesti pyrkisi etsimään eikä löytämään.

Antonion keho ei lämmitä minua. Tai sitten olen vielä aivan liian kylmissäni tunnelin jäljiltä. Kontrolloimaton tila ja minua vastaan kääntyneet aistit eivät salli kehoni herätä täyteen lämpöönsä. Antonio vetäytyy irti minusta, ja tunnen hienoista kiitollisuutta. Olen ehtinyt jo katua päätöstäni lähteä vartiopaikaltani.

”Tule”, Antonio sanoo ja kaartaa seuraavalta kulmalta valaisemattoman, vanhan talon luo. Se on kuin mikä tahansa rakennus, jota ei ole öisin valaistu. Se ei varsinaisesti erotu tai houkuttele sisäänsä. Kenties sen ei ole tarkoituskaan, jos olen arvioinut sen tarkoitusperän oikein. Seuraan Antoniota lauhkeasti, minusta on hienoa antaa hänen päättää tilanteesta. Saan nauttia hänen tarjoilemansa maailman aidoimpana, jos en puutu mihinkään. Kokemuksia on vaalittava.

Antonio ei vie minua sisään pääovesta. Tilanteen hämäräperäisyys vain lisää vaikutelmaani Antonion kaksoiselämästä. Se on miltei liian ilmeistä. En voi lakata odottamasta hetkeä, jolloin hän avaa minulle oven, konkreettisen tai kuvainnollisen. Hetki on lähellä, yö tiivistyy ympärillemme, kun kävelemme eteenpäin märkää mukulakivikatua takaovelle. Antonio hymyilee kuin tahtoisi minun suutelevan häntä jälleen. En tee niin. Hän kääntää vaalean päänsä pois, avaa oven ja osoittaa minulle tien. Näen valoa. Kirkkaus ei ole päässyt paistamaan öihini useisiin päiviin.

Kun astun sisään odottavaan, kylmään valoon, tiedän tismalleen, mitä odottaa. Ja silti uskon yllättyväni.