Verivalhe: luku 35

Luku 35: Vihaksi mustunut (Kaspar, maaliskuu 1941)

Lucilla, kihlattuni,

palattuani lännestä lupaan palata luoksesi. Minulla on vielä tärkeää tehtävää, mutta voit olettaa minun palaavan 26. maaliskuuta, kun kevätaurinko nousee jo kuuden jälkeen. Odota minua. Meidän tulee keskustella hääjärjestelyistä. Olen miettinyt jo seremoniaa. Vaikka minulla menisi yöhön, palaan luoksesi.

Sinun,

Levaine

***

Kynnyksen tuttu narahdus herättää minut lasin ja käteni välistä kukkivaan todellisuuteen, odotuksestani sykkivään, hiljaisuutta kaiuttavaan kehtoon, jonka olen ympärilleni luonut. Narahduksen aiheuttaja on itsekin kuin ylimääräinen ääni siellä, mihin toivotaan ikuista hiljaisuutta. En vaivaudu nousemaan ylös, odotukseni useimmiten palkitaan. Levainehan on jättänyt Lucillalle kirjeen, luvannut palata.

Odotan säikähtänyttä hengähdystä, saapujan sisimmästä kumpuavaa avunhuutoa. Kun saapuja osuu kattokruunun pudottamaan valoon, käännän katseeni häneen vain nähdäkseni pelon, säälittävän syyllisyyden maidonvalkeiden kasvojen piilottamissa silmissä. Minulta hän ei voi piilottaa pelkoaan, kaivan sen esille hänen ytimestään, luittensa suojista. Hän on minulle velkaa jokaisen sekunnin jäljellä olevasta elämästään, kehonsa erittämästä pelkotuoksusta. Hän on vienyt minulta jotakin korvaamatonta.

”Ai, se olitkin sinä”, saapuja sanoo värisevä hymy kasvoillaan. Hän ei saa pidettyä sitä yllä kauaakaan, alan laskea sekunteja hymyn pakoon. Ainainen maireus olisi pian kokonaan poissa.

”En odottanut näkeväni sinua täällä… näin pian.” Sanoilla on selvä merkitys. Hyppään sen yli, nousen ylös tuolistani jättäen lasin sisältöineen lipaston kulmalle. En ota askelia, en tahdo vielä kosketusetäisyydelle. Olen täysin tyytyväinen siihen, missä nyt olemme. Etäisyys pitää raivoni sisällä, silittää eläimen uneen.

”Niinkö?” Ääneni ei sisällä vihjettä. Se on lähes täysin tuntemuksista riisuttu. ”Tulit muuten vain tapaamaan Lucillaa, tohtori Levaine. Niinkö?”

Tohtorin olemus muuttuu heti. Pelko tiivistyy hänen sisällään, käsi sipoo pukinpartaa ja tyyliteltyjä viiksiä. Tohtori Levaine ei enää kykene pitämään hallinnassa sitä, jonka näkemiseni hänessä aiheuttaa – raastavaa syyllisyyttä.

”Näytät aivan syylliseltä mieheltä, tohtori Levaine. Mikä sinut moiseen tilaan ajaa? Minähän tässä vain, tohtori rakas, minä vain, Kaspar. Mehän olemme tavanneet”, tiputan sanoja suustani hänen kiemurrellessaan edessäni. Hän uppoaa. Se tapahtuu hitaasti, hän varmasti kuvittelee olevansa jo pahimmassa paikassa, tulisimmassa helvetissä, vihani tarkasteltavana. Tohtoriparka.

”Sinä siis tiedät.”

”Tiedän mistä?”

”Lucilla on kertonut sinulle.” Levaine kiristelee hampaitaan, käyttää kaiken kärsivällisyytensä pysyäkseen ehjänä edessäni.

”Niin”, sanon pehmeästi livuttaen kättäni mahonkisen tuolin selkänojalla, ”hän kertoi minulle kaiken tarpeellisen teidän kihlauksestanne.” Sormeni puristuvat tuolin pintaan. Hapuilen muistoa väkivallasta, pysäyttävästä ja rajusta. Toisen ihmisen ihon tunnusta sormieni alla, kehoni fyysisestä tarpeesta satuttaa, tehdä toiselle niin paljon pahaa, että tämän ydin menee rikki. Ytimen rikkouduttua ei ole enää mitään, mitä tuhota. Tahdon tuntea toisen kivun niin syvältä, että tunnen kehoni jokaista äärtä myöten, kun ydin vihdoin rikkoutuu. Sormeni puristavat tuolin reunaa niin lujaa, että rystyseni loistavat valkoisina kuina taivaalla.

”Jos Lucilla on kertonut sinulle kihlauksestamme, tiedostat varmasti myös syyt sen takana”, Levaine sanoo äänessään uudenlaista varmuutta. Varmuus nostaa raivoani pintaan, onkii mustaa vettä kalastellen jotakin sellaista, jota ei tiedä saavansa. Tästä vedestä ei pääse pois, ei samanlaisena.

”Kyllä, tiedostan loistavasti syyt kihlauksenne takana”, sanon hiljaa, ”sillä Lucilla oli sodan aikana eksynyt kovin pitkälle omassa päässään. Hänet oli helposti houkuteltavissa tällaiseen toimenpiteeseen.”

”Hän –”

Pysäytän Levainen yrityksen nostamalla kättäni.

”Olisit voinut kaikessa rauhassa kosia häntä, minulla ei ole mitään ihmisten pariutumisleikkejä vastaan”, sanon ja onnistun naurahtamaan. Olen saanut ymmärtää, että huvittuneisuus, näennäinenkin sellainen, helpottaa muiden oloa. Joskus omaa. Tässä tapauksessa se on pelkkä muistutus piilossa sykkivästä vihastani. Levaine ei ole tyhmä mies, hän ymmärtää, mihin pyrin tiputtamalla naurahduksen huuliltani.

”Erästä seikkaa en kuitenkaan ymmärrä lainkaan. Olisin hyväksynyt avioitumisenne, mutta sinun syntisi ei ollutkaan toiselle kuuluvan naisen kosiminen. Sinä teit muutakin. Sinä käännytit Lucillan itseään vastaan.”

Ajattelen kaunista yösilmäistä sisartani edessäni, vapisemassa, pelkäämässä. Minun Lucillani ei koskaan pelännyt. Hän ei olisi antanut yösilmiensä kiillon muuttua niin perusteellisesti. Ennen sen näkemistä olin kuvitellut, ettei toisen ydintä voi muuttaa. Jos jokin kiiltää sisältä, se tulee aina kiiltämään. Olin väärässä. Joku toinen onnistui tuhoamaan minulta sen, jonka hohtoa arvostin oman elämäni ylitse.

Jos toisen ytimen voi murtaa, minä tiedän, miten tehdä sen. Ihmisessä on paljon turhaa. Ihokudoksia, luita, elimiä. Paljon sellaisia ajatuksia ja käyttäytymismalleja, jotka eivät koskaan johda mihinkään. Unelmia, jotka eivät edistä yleistä päämäärää – elämistä. Kaiken sen voi ottaa pois, mutta silti on olemassa jotakin, johon ei koskaan voi kajota, jota ei voi murtaa, vaikka repisi lihan luista, rakkauden sydämestä. Ihmisen ytimen pitäisi aina pysyä samanlaisena, perusluonteen tiiviimpänä keskittymänä. Ja silti minä olen nähnyt sen murtuvan. Sen jälkeen ihminen ei ole enää ihminen. Ei yhtään mikään, pelkkä groteski heijastuma. Lucilla ei ollut enää oma itsensä.

Tohtori Levaine on raastanut minulle kuuluvan olennon ytimen rikki, todistanut minulle, että kaikki mädän auringon alla on mahdollista. Minä katson silmiin miestä, joka on tehnyt peruuttamatonta tuhoa rakastamassani naisessa. Millainen mies sellainen henkilö onkaan. Oletan näkeväni vähintään ylpeyttä, merkkejä ylemmyydestä. Hänhän on onnistunut mahdottomassa. Mutta minä näen vain pelkoa. Kuvotuksen aalto kulkee lävitseni. Tahdon pelkästään tuhota edessäni säpsähtelevän olennon, se ei herätä minussa enää mielikuvia ihmisyydestä. Tohtori Levaine ei ansaitse kunniaa todellisen Lucillan tappamisesta.

”Sinä et ymmärtänyt erästä varsin tärkeää seikkaa”, Levaine onnistuu sanomaan pelkonsa keskeltä. ”Lucilla pelkäsi itseään. Hän ei pitänyt lainkaan siitä olennosta, joka hänestä kuoriutui sinun ansiostasi. Hän ei tahtonut olla sellainen.”

”Hän oli ennen minuakin sellainen. Se oli todellinen Lucilla.”

”Kuka meistä muka tahtoo olla se, mitä todella on?”

Ilme Levainen kasvoilla on sittenkin ylemmyydentuntoinen. Olen nähnyt saman katseen monissa muissakin kasvoissa, erottaisin sen missä tahansa. Noirella oli sama katse hänen puhutellessaan minua oikealla nimelläni. Antonio katsoi minuun noin ja hymyili, kertoi rakastavansa minua. Ennen kaikkea, Lucillalla oli samainen ilme hänen yösilmiensä sammuessa. He kaikki kuvittelivat ymmärtävänsä minua.

Kylmät väreet jättävät minut hetkeksi hiljaiseksi. Muisto repeytyy irti minusta, näyttäytyy edessäni rumana kaikuna vuosikymmenten takaisista hetkistä. Äitini taisi olla ensimmäinen, joka katsoi minua syvälle silmiin. Aina on ollut joku, joka katsoo minua kuin ymmärtäisi. Aina joku kuvittelee tietävänsä minua paremmin, kuka olen, miten ajattelen. Ajatus oksettaa minua. Annan muiston olla, pyrin unohtamaan sen, vaikka Levainen ilme tekee unohtamisen miltei mahdottomaksi.

”Lucilla oli todellinen repiessään minua kuin eläin, janotessaan verta niin paljon, että tunne hukutti hänet alleen. Hän oli jumalainen, täydellinen. Yksikään tekosyy, jonka keksit, ei muuta sitä.” Mutta mies itse muutti. Levaine muutti Lucillan. Hänellä oli kyky saada jumalattareni silmät samenemaan, ikuisen janon sammumaan. Missä hän pitää piilossa sellaista taitoa, joka tainnuttaa itse täydellisyyden, rajattoman pedon?

”Sinä et usko minua vain, koska tiedät, että olen oikeassa. Sekä Lucillasta että sinusta”, tohtori Levaine jatkaa olemus yhä näennäisen tyynenä. ”Tiesin, mihin sinä kykenet. Yritin varoittaa Lucillaa sinusta, mutta hän sanoi ymmärtävänsä sinua. Hän halveksi sinua, Kaspar Rodriguez. Rakkaasi oli aina yläpuolellasi, koska hän tiesi, millainen sinä olet. Sinä et näytä vieläkään käsittävän.”

Hetkeksi Levaine pysäyttää harhaisen monologinsa. Pelko palaa haaleansinisiin silmiin. Huomaan vasta nyt, miten ne verestävät.

”Lucilla. Kaspar, missä Lucilla on?”

Levaine on siis ymmärtänyt. Hän on vihdoin yhdistänyt viivat tyhjän kartanon, läsnäoloni ja portaikossa huutavan hiljaisuuden välillä. Levainen muuttuvat ilmeet tekevät hänestä entistä kuvottavamman. Pelko leviää mieheen, joka on riistänyt minulta Lucillan. Levainen ydin taitaa sittenkin olla pelkkää säälittävää, alkukantaista kauhua, joka piirtyy luonnottoman teräville kasvoille.

”Lucilla on poissa”, minä sanon, ”minähän olen jo kertonut. Todellinen Lucilla on kuollut. Sinä olet tappanut hänet.”

”Ei, sinä et ole voinut –”

Tuolin reunaa puristavat sormeni työntävät tuolin pois tieltä, kolauttavan puun vasten lattiaa. Tuoli pitää kovan äänen, aiheuttaa värähdyksiä Levainessa. Minun värähdykseni ovat vasta tulossa. Kehoni ei ole vielä antautunut vihalle, mutta tunnen sen saapuvan, sen sykähdykset ovat jo alkaneet. Ytimeni on aloittanut vihan levittämisen. Ääreni ottavat sen vastaan pian.

”Kerrohan, rakas tohtori, millaista on elää ikuisessa nälässä?” Astun vihdoin lähemmäs. Levaine pysyy paikallaan, vaikka olen häntä pitempi ja hänen on täytynyt havaita sisälläni hitaasti kasvava raivo. Hän ei antaudu pelolleen. Se ei pelasta häntä, mutta tekee hänestä hivenen vähemmän säälittävän.

”Miten tämä liittyy Lucillaan?”

”Tämä liittyy erittäin olennaisesti Lucillaan, sinuun ja minuun, kaikkeen siihen, mitä olemme yhdessä luoneet. Täytyyhän sinun tuntea suunnatonta, polttavaa nälkää. Sinähän elät ihmisenä. Millaista se mahtaa olla? Se, ettei kykene antautumaan luonnolleen? Sinähän tiedät siitä parhaiten.”

Tiedän kyllä, miten Levaine sai Lucillan irtoamaan itsestään. Hänen oma nälkänsä on ikuista. Hänessä on vääristymä, kyltymätön nälkä, joka leikkaa syvältä, säälimättömänä, väsymättömänä. Sellainen nälkä ei kuole, vaikka ruumiista riistettäisi tunto, mielestä taju. Sen kuilun hän on luonut itse. Ja sinne hän veti Lucillan mukanaan. Kenellekään ei pitäisi suoda ylimääräistä oikeutta tuhota muuta kuin oma elämänsä. Yksilön oma elämä ei paina vaa’assa mitään, sen voi kuluttaa loppuun milloin tahansa.

”Näytä minulle hampaasi, tohtori Levaine. Älä kiellä enää itseäsi.”

”Minä en ole kuten sinä”, Levaine sihisee.

”Tietenkään et ole!”

Otan jälleen askeleen lähemmäs, mutta en todistaakseni etuasemaani. Sille ei ole tarvetta.

”Sinä kannat ruttoa ja levität pelkoa ympärillesi, parannat hyvitykseksi kaikki ne, jotka kykenet. Elät tekopyhyydessä. Mutta minä, minä olen yön synty, tuulen ääni. Minä olen Azazel.” Sana sanalta annan vihani putoilla, tippua sanojen väleistä syövyttämään ilmaa, jota hengitämme. Levaine tuntee sen. Hän tuntee myös jotain muutakin, jotakin täysin vaistonvaraista. Aistin verestävien silmien punertuvan, kaulan tykyttävän. Hampaiden kasvavan. Yksi askel eteenpäin on riittänyt herättämään Levainen ikinälän piilostaan.

”Minä tiesin sinusta, ja niin tiesi Lucillakin”, Levaine sanoo hiljaa, yllättävän rauhallisena.

”Lucilla ei tiennyt mitään”, hymähdän huomattavasti pehmeämmin. ”Tule jo, tule lähemmäs. Juo minusta. Minä olen Azazel, minun vereni sammuttaa sinua riepovan tulen. Et enää koskaan tunne nälkää, jos juot minusta.” Ehkä hän uskoo minua, koska näkee, millaiseksi on minut tehnyt viemällä minulta Lucillan.

”Ei”, Levaine sihahtaa, pitää suunsa mahdollisimman kiinni. Hampaat pyrkivät jo esiin, kädet harhailevat kynsien kasvaessa ja suonien tykyttäessä. Levainen nälkä ei jätä häntä rauhaan, se raastaa häntä joka suunnasta kuin liekki, joka kulkeutuu kaikkialle kehon sisällä. ”Minun nälkääni ei tapa kukaan, et edes sinä. Se ei ole lähtöisin sinusta.”

”Vampyyrit ovat kaikki minun synnyttämiäni. Yö on minusta.”

”Sinä et ymmärrä”, Levaine sihahtaa, selvästi kamppailunsa uuvuttamana. ”Tällaisissa asioissa et voi voittaa, koska sinä et näe niitä. Ne eivät ole hentoja tuntemuksia tai ilmeitä kasvoilla. Niitähän sinä luet. Mutta tätä sinä et voi ymmärtää. Tämä on taistelua, ikuista, loppumatonta. Tällaisia tunteita sinä et voi koskaan tuntea.”

Mies on kipunsa äärirajoilla. Hän pitelee käsiään käsivarsia vasten, raastaa kynsillään mustaa takkiaan, jotta ei käy kiinni kaulaani. Silti hän onnistuu säilyttämään ylpeytensä, raivostuttavan katseen kalpeilla kasvoillaan. Levaine kuvittelee yhä tietävänsä minua paremmin, millainen olen. Hänen katseensa määrittelee minut. Paljastun sen edessä, seison alastomana ja heikkona hänen ymmärryksessään.

En kestä enempää. Astun kosketusetäisyydelle, vien kehoni Levainen omaa vasten ja tunnen, miten nälkä lopulta voittaa miehen. Levaine avaa suunsa, kasvaneet kulmahampaat raastavat tiensä kaulukseni läpi. Levainen repiessä tietään kaulani suonelle eläimellisyyden tainnuttaessa hänen itsevihansa, työnnän hänet taaemmas. Tartun tiukasti miehen mustiin hiuksiiin, jotka tottelevat otettani minun vääntäessäni Levainen lattialle. Hän pysyy allani. Nälkä on hetkeksi riistänyt hänen kykynsä ajatella selkeästi, jokainen tiedottomuudessa vaellettu sekunti on apulaiseni. Pihdit ovat käteni ulottuvilla, vaatteissani, vedän ne esiin kuin tottumuksesta ja annan niiden suudella Levainen paljastettuja kulmahampaita.

Minä puhuin totta. Minä todella kykenen tappamaan nälän Levainessa. En ehkä antamalla hänen juoda minusta, mutta toisella tavalla, pysyvämmällä. Tunnen, miten raivoni terästäytyy äärimmilleen, levittäytyy, kurottaa yli rajojeni. Annan sen tehdä mitä tahtoo. Se sanelee kaiken, se saa minut toimimaan. Revin lujaa, vedän ensin toista kulmahammasta, kunnes tunnen hammasjuuren rikkoutuvan. Rasahdus kiertää Levainen kehossa, palauttaa miehen hetkeen. Levaine ei ehdi huutaa ensimmäisen hampaan kohdalla. Rusahdukset ja suunnaton määrä punaista verta, nestemäistä raivoa, saattelevat hänet maalaamaani todellisuuteen. Hän ei enää koskaan tunne nälkää. Minä riistän häneltä sen, joka on määritellyt hänen kuvottavan olemuksensa jo vuosia.

Tunnen Levainesta pääsevän huudon jokaisella osallani, kun raastan toista terävää kulmahammasta irti. Mies ei enää pyristele, pidän häntä liian tiukassa otteessa. Kipu on jo liian suurta. Saatan tuntea, miten pulppuava veri miltei tukehduttaa hänet, mutta kivun uusi aalto pakottaa kurluttavan huudon silti ulos.

Ihmismäinen olento kykenee tuntemaan vain tietyn määrän kipua ennen kuin keho luovuttaa. Levainessa on kuitenkin riittävästi petoa, jotta hän pysyy tajuissaan. Satutan paljon, syvältä, mutta en vie häneltä kykyä tuntea kipua. Levaine saa hukkua verenpunaansa. En anna hänelle mahdollisuutta jättää yhtäkään sekuntia tuntematta.

Levaine näyttää pelkästään lyödyltä kulmahampaattomine suineen ja verilammikoineen. Nousen hänen yltään, hän on liian satutettu paetakseen. Levainen punertuneet silmät kiertelevät kattoa, hän ei enää osaisi kertoa nimeään, ei syntymässä annettua eikä itse luomaansa. On vain kipua. Levaine saa tuntea jokaisen vivahteen siitä raivosta, jonka hän minussa synnyttää. Yksikään vihan sävel ei saa paeta.

Tahtoisin antaa edessäni kuolemaa tekevän olennon tukehtua vereensä. Raivo suonissani ei kuitenkaan ole saanut tarpeekseen, se ei jää odottamaan, että Levaine kituu hitaasti pois. Aistini heräävät suunnattomaan määrään verta, joka ei enää odota minua suonien sisällä. Verta on kaikkialla, aistini terästyvät vihani haluamaan suuntaan. Tavoittelen sen ydintä, jotta kykenen työntymään sinne, mistä käsin saan Levainen tuhottua.

Upotan käteni Levainen rintaan. Ihokudokset, kovat luut ja jokainen sisäelin antautuvat raivolleni, kun työnnyn sisään Levainen kehoon, kiedon sormeni hänen sydämensä ympärille. Yksi puristus riittää pysäyttämään kaikkialla juoksentelevan katseen. Levainen ikinälkä sammuu edessäni, keho ei enää värähtele allani. Sydän sykkii loppuun, tunnen sen viimeiset iskut kämmentäni vasten. Levaine on sammunut, räjähtänyt raivooni.

Sisälläni tuulee. Hiljaisuuden keskellä tuuli tuntuu miltei huudolta. Raivo laantuu sydämen sykkeen lakatessa omaa ihoani vasten. Viha on poissa. Sen kohde ei enää nouse vaan lipuu pimeämmille maille vieden suurimman, punaisimman vihani mukanaan. Levaine sai kuin saikin haluamansa. Hän vei minulta Lucillan. Hän vei minulta raivoni.

Minun piti riistää Levainelta hänen ytimensä, mutta hiljaisuuden kiljuessa haavoja korviini alan hitaasti ymmärtää, että olen hänen ytimensä sijaan tuhonnut omani. Sen, johon Levainekin kuvitteli nähneensä. Siniset silmät tiesivät. Sisälläni on enää pelkkää hiljaisuutta.

Nousen ylös ja tunnen, kuinka näkökenttäni keinuu. Verta on huumaavan paljon, koko olohuone peittyy siihen. Kävelen pois ja tiedän vain vaivoin, että poistun talosta keho kauttaaltaan veressä. Kaksi ruumiista jää taloon, kaksi erilaista vihani ilmentymää. Sisälläni on hiljaista, tappavan hiljaista, vaikka otan lisää askelia kohti ovea. En muista, olenko ottanut takkia tai hansikkaita mukaani lähtiessäni kotoani. En muista enää lähteneeni. On vain verta, punaista, kaikkialla pelkkää punaista, joka ei enää tunnu miltään.

Painan käteni ulko-oven kahvalle. Mielessäni heilahtelee edelleen. Pysyn juuri ja juuri pystyssä. Tiedän, mitä olen tehnyt. Tieden sen tarkalleen. Ulkona taivas on pimentynyt tähdettömäksi mustaksi viitaksi. Koko kehoni vapisee, mutta ajatukset ovat hiljaa. Minä en voi enää tehdä mitään, joka saisi huudon palaamaan. Avaan ulko-oven ja astun askeleen eteenpäin.