Luku 14: Särmät (Kaspar,
marraskuu 1940)
Ovea vasten kuuluu tasaisia
koputuksia, niin rivakoita, että tiedän niiden olevan lähtöisin
jostakusta muusta kuin Antoniosta. Hän ei koputtaisi niin kovaa.
Sitä paitsi jaamme huoneen, hänellä ei ole mitään syytä
koputtaa. Lupauduin Noirelle jakamaan huoneen Antonion kanssa; omaa
en tarvitse. Minulle on tärkeintä saada tuntea toisen ihmisen
elävän itseäni vasten. En osaa enää nukkua yksin.
Kun huudahdan sen merkiksi, että
sisään voi astua, Kostya kävelee sisään yhtä reippaasti kuin
oli koputtanutkin. Hän sulkee oven perässään. Täällä kaikki
tekevät niin vain silloin, kun heillä on asiaa. Kostya on jälleen
kerran pukeutunut kokomustiin. Kaulus on korkea, hihat pitkät ja
takin liepeet koskevat maata. Hänen ei tarvitsisi käyttää
ulkotakkia, sillä kansalaisuutensa sekä vampyyriutensa vuoksi hän
ei voi astua ulos vielä pitkään aikaan.
”Tänään Lumieré de Luneen saapuu
vieras, jonka tulosta kaikkien tulee olla tietoisia”, Kostya kertoo
minulle ja istuutuu sängyn päähän. Hän ristii jalat tavalla,
joka kertoo hänen tiedostavan, miten epämiellyttävää hänen
tuttavallisuutensa on minulle. Sen jälkeen, kun kuukausi sitten
kuulin hänen olevan Noiren poika, en ole osannut enää suhtautua
häneen. Antonion, Kostyan ja Noiren muodostama kuvio on liian
sotkuinen jopa minulle selvitettäväksi.
”Minkä sortin vieras tämä mahtaa
olla?”
”Tohtori. Ruttotohtori.”
”Ruttotohtori paikkaan, joka kuhisee
vampyyreita? Onko Noire varmasti kunnossa?”
Kostya kurtistaa tummia kulmiaan minun
mainitsessa hänen äitinsä.
”Tohtori tarkistaa koko alueen. Hän
on setvinyt pohjoisessa levinnyttä sairautta jo lähes kuun päivät
löytämättä vielä sen lähdettä.”
”Noire olisi kertonut, jos täällä
riehuu rutto. Onko se totta? Onko joku teistä juonut luvatta
jostakusta?”
”Missään nimessä ei ole. Kaikkia
rutonkantajia sitä paitsi vahditaan. Kyse on jostakin muusta,
lievemmästä tapauksesta, johon vainoharhaiset ihmiset tarvitsevat
ruttotohtoria rauhoittelemaan itseään. Siispä Lumieré de Lunekin
tutkitaan.”
Pelkkä ruton mainitseminen saa
kalpean pojan mainittavan epämukavaksi. Kostyan silmät siristyvät
hivenen. Ryhti oikenee entisestään. Ei ole mikään suuri
salaisuus, ettei Kostya ole perinyt verivanhemmaltaan ikuista elämää
vaan taudin, josta hän selviytyi vain juuri ja juuri. Olen pistänyt
merkille, ettei hän koskaan pidä lyhyt- tai puolihihaisia
vaatteita. Hänen täytyy juoda verta itseltään. Sen ei pitäisi
edes auttaa. Se pelkästään harhauttaa aisteja hetkeksi. Kenties
Kostya tietää sen ja tekee niin silti. Elävät olennot satuttavat
itseään mitä merkillisimmistä syistä.
”Itse asiassa en ole täällä
puhumassa pelkästään ruttotohtorin saapumisesta”, Kostya sanoo
hiljaa, madaltaen jo ennestään matalaa ääntään juuri sen
verran, että oven takaa kulkevat eivät vahingossakaan kuule. ”Minun
ystäväni on mitä ilmeisemminkin aikeissa muuttaa sinut vampyyriksi
mitä pikimmiten.”
Nyökkään vaisusti.
”Antonio on suunnitellut sitä jo
kuun päivät.”
”Hän ei ole vieläkään luopunut
suunnitelmastaan.”
”Hän harvemmin luopuu
päähänpinttymistään.”
”Aiotko antaa hänen tehdä
itsellesi sellaista?”
”Minä teen hänelle paljon
pahempaa.”
Kostya siristää sinisiä silmiään.
Hän on suunnilleen Antonion ikäinen, mutta näyttää paljon
vanhemmalta, vaikka pukeutuukin erottuvasti kuten nuoremmille sopii.
Kostyalla on katse, joka kertoo, että hihojen alle jäävät haavat
eivät ole kaikki, mitä hän pitää maailmalta piilossa. Sellaisten
henkilöiden katseet usein pelottavat minua. He tietävät
todellisuudesta jotakin olennaista, jota en välttämättä koskaan
tule tavoittamaan.
”Miten minun tulisi tulkita äskeiset
sanasi? Satutatko sinä Antoniota?”
En vastaa heti, sillä huomaan, ettei
Kostya ole vielä lopettanut.
”Älä huoli, tiedän kyllä teidän
mustelmaleikeistänne. Antonio on joskus pyytänyt sellaista jopa
minulta.”
Kulmani kohoavat. Tätä hämmennystä
en onnistu pitämään edes Noiren pojalta.
”Antonioko kysyi sinulta?”
”Siitä on jo kauan. Nyt hän on
vihdoin löytänyt jonkun, joka on vastinpari hänen taipumuksilleen.
En hämmenny sellaisesta. Maailmassa on oudompiakin asioita kuin
kaksi olentoa, jotka luovat yhteisen kierouman. Mutta sinähän et
puhu nyt sellaisesta satuttamisesta, ethän?”
Kostyan tekemät huomiot pistelevät
ihoni alla. Minua kuvottaa. Antonio on nähnyt ytimeeni, kyllä,
mutta en tiennyt hänen yrittäneen muiden kanssa samaa. En osaa
sanoa, vähentääkö se omaa, kyseenalaista sädekehääni. Kostya
joka tapauksessa tietää paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut
epäillä. Hänen asemaansa Antonion ystävänä ei tule aliarvioida.
Hämmennykseni alla on toinenkin
Kostyan herättämä tunne. Se kiemurtelee syvemmällä, kohoaa
luista asti. Sillä sinne se on kirjoitettu, palamattomiin luihini,
kaikkeen siihen, mitä minusta lopulta jää. Raivoni sykkii sieltä
asti. Luistani se kurottaa eteenpäin, kun kuulen sanoja, jotka
laulavat sen hereille unestaan.
Kostya kutsuu minua ja Antoniota
kieroumaksi. Se on väärin. Pelkästään väärin. Ei siksi, etten
nauttisi moisen sanan yhdistämisestä itseeni. Minua ei kuitenkaan
saa niputtaa Antonion kanssa yhdeksi vääristyneeksi
kokonaisuudeksi. Hän ei ole se, jonka kanssa sallin itseni vajota
juuri niin väännetyksi ja raa’aksi kuin sielu voi ruumiinsa takaa
olla. Antonio on väliaikainen, olen aina tiennyt sen. Siksi en voi
katsoa Noirea silmiin tämän toivoessa, että pidän hänen toisesta
pojastaan huolta. Siksi en voi sallia Kostyan ajattelevan, että olen
ytimessäni Antonion kanssa. Antonio on kaunis ja saa minussa aikaan
värähdyksiä, mutta hän ei ole sisareni, rakkauteni. Pysyn kiinni
hänessä vain, jotta en menettäisi itseäni. Hän tietää sen. Me
sovimme, millä tavoin pysymme yhdessä. Kaikki tapahtuu molempien
ehdoilla. Kostya ei voi kuvitellakaan, millainen olen, kun pääsen
irti välitilastani, palaan todelliseen kotiini.
”Ei, en puhu lainkaan sellaisesta”,
vastaan tyynesti. Ääneni tasaisuus pelottaa itseänikin. Raivoni
leviää hiljalleen koko kehooni. Miten minun onkaan ollut ikävä
sitä. Hiljaisuus alkaa vihdoin puhua minulle. ”Tarkoitan, että
koko läsnäoloni tuntuu tekevän Antoniosta heikomman kuin hänen
kenties pitäisi olla. Näen, millainen hän on täällä tavallisina
päivinä. Hän pursuu elämää. Antonio intoilee jokaisesta
asiasta, pukeutuu ja meikkaa, nauttii siitä, että saa olla
yhteiskunnan silmissä jotakin erilaista ja vaarallista. Minä en tee
hyvää sellaiselle nuorelle ihmiselle, joka ei vielä tiedä, miltä
kuolemattomuus tuntuu. Saan hänet tuntemaan itsensä entistä
elävämmäksi, mikä ei hänen tapauksessaan ole hyvä asia.”
On Kostyan vuoro nyökätä. Kun olen
saanut puhuttua asiani, huomaan raivon laantuvan hieman, peruuttavan
takaisin pesäänsä. Tällaisena hetkenä sen kuuluukin tehdä juuri
niin. Se ei voi päästä irti tällaisessa paikassa. Minulle riittää
tieto siitä, että sen on mahdollista palata luokseni. Tunnen sen
ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Minuudellani on yhä särmät.
”Olen samaa mieltä kanssasi. Ruokit
hänen mielikuviaan omasta ylivertaisuudestaan. Antonio ei ole
oikeasti lainkaan niin energinen ja onnellinen kuin antaa olettaa.
Tosin senhän sinä jo tiedätkin, jos sinulla on hänen vertaan
kynsiesi alla.” Minun täytyy näyttää epätyytyväiseltä, sillä
Kostya kiirehtii lisäämään: ”En edelleenkään arvostele
toimintaanne. Se ei kuulu minulle ollenkaan. Antonion yleinen
hyvinvointi sen sijaan kuuluu.”
”Antonio tahtoo tehdä minusta
kuolemattoman, koska elää jonkinlaisessa utopiassa siitä, että
sodan jälkeen eläisimme yhdessä ikuisina, kauniina olentoina lopun
kaiken”, lausun katsoen Kostyaa suoraan silmiin, ”olenko
oikeassa?”
”Olet.” Kostya huokaisee. ”Hän
ei vain tunnu pääsevän irti mielikuvastaan. Olen monta kertaa
käskenyt hänen avata silmänsä, mutta tuntuu, että hän nauttii
maailmasta enemmän silmät suljettuina. Ihan tahallaanhan hän ne
kiinni pitää, ei hän ole tyhmä. Paras ystäväni tietää
tarkalleen, mitä hänen ympärillään tapahtuu, mutta ei suostu
hyväksymään siitä kuin vain kaikkein kiiltävimmät seikat.”
”Hänelle voi käydä hirvittävän
huonosti, jos päästän hänestä irti.”
”Siitä minun pitikin kysyä.
Annatko tosissasi hänen muuttaa sinut vampyyriksi?”
Joudun olemaan hetken hiljaa, vaikka
päätös on muodostunut minussa jo silloin, kun Antonio ensimmäistä
kertaa oli asettamassa hampaitaan kaulalleni.
”Aion.”
”Sitten minun on kysyttävä sinulta
seuraava henkilökohtainen kysymys. Sallithan sen?”
Kostyassa on pelottavan paljon samoja
piirteitä kuin äidissään. Välillä vetäytyvän ja synkän
Kostyan sekä valovoimaisen Noiren välille on vaikeaa piirtää
viivaa. Tällaisina hetkinä heidän sukulaisuutensa kuitenkin huutaa
itseään. Kostyassa on tismalleen samanlaista jäykkää, mutta
arvostettavaa muodollisuutta kuin äidissäänkin. Nyökkään
hänelle vastaukseksi.
”Rakastatko sinä Antoniota?”
”En.” Odotin hänen kysyvän
jotakin muuta. Mitä tahansa muuta. Kostya ei näytä mieheltä, jota
kiinnostaa tunteellinen maailma.
”Hän rakastaa sinua.” Olen
oikeassa, Kostyaa ei kiinnosta itse rakkaus. Häntä kiinnostaa
kuitenkin ystävänsä turvallisuus enemmän kuin omansa. En tahtoisi
koskaan suututtaa häntä.
”Me emme sopineet sellaisesta. En
usko, että –”
”Sinä tiedät kyllä. Ei sitä voi
olla huomaamatta.”
Totta. Olen sulkenut silmäni Antonion
rakkaudelta aivan kuten Antonio on sulkenut silmänsä koko
maailmalta. En ole tehnyt niin voidakseni satuttaa häntä saati
itseäni. Mikään osa minussa ei vain ole suostunut tunnistamaan
tunteita minuun kohdistuviksi. Niiden ei pitänyt olla sen luonteisia
tuntemuksia. Mehän lupasimme olla vain kehoja toisillemme. Sellaisen
lupauksen minä tein painuessani ensi kertaa häntä vasten.
Kaiutkaan eivät ole enää palanneet.
Mielessäni on ennen tätä päivää ollut jo pitkään täysin
hiljaista. Nyt raivo on muistuttanut itsestään mitä kauneimmalla
tavalla. Jos mieleni on pysynyt täysin hiljaa, sulkenut minuuteni
sisälle, kuinka olisin voinut keskittyä Antonion syveneviin
tunteisiin? Tässä maailmassa – ulkona palavassa sodassa, sisällä
juhlivissa vampyyreissa – on jo riittämiin ymmärtämistä. Joka
ikinen päivä olen sukeltanut syvemmälle vampyyrien synnyttämään
tummanpunaiseen liejuun. Uppoan tietämättä, voinko tehdä niin
löytämättä tietäni takaisin pinnalle.
”Moraalisaarnani on ohitse”,
Kostya sanoo lopulta havahduttaen minut hetken jatkuvuuteen. Olen
todellaan yhä täällä, Lumieré de Lunessa, minun ja Antonion
yhteisessä huoneessa. Kostya katsoo minua silmiin aivan kuin ei
löytäisi sieltä mitään. En voi syyttää häntä. Minäkään en
vielä löydä. ”Tohtori saapunee paikalle tämän illan aikana.
Äiti pitää yleisen tiedotuksen aiheesta kaikille vakioasukkaille.”
”Kostya, odota”, sanon miehen
perään, kun tämä kääntyy kohti ovea. ”Minullakin on yksi
henkilökohtainen kysymys. Tosiasiassa useampia, mutta hitaasti on
aina parempi edetä kuin liian nopeasti.”
Kostya ei näytä yllättyneeltä.
Hänen kalpeilla kasvoillaan käväisee hymyn kaltainen nytkähdys.
”Kysy pois. Meillä on vielä aikaa
ennen vierailua. En ole edes ruokavuorossa.”
”Miten sinä ja Noire saavuitte
Neuvostoliitosta Rosencranziin?”
Yllätyksekseni Kostya alkaa nauraa.
Helisevä ääni ei sovi häneen lainkaan. Kostya on pelkkää
valkeaa ihoa ja tummaa kangasta, hänen ei tule kuulostaa ilolta,
joka varisee puista alamäkeen.
”Minulla on kaksi aihetta, joista en
suostu puhumaan”, Kostya naurahtaa, ”ja niistä toinen sattuu
olemaan läsnäoloni tässä nimenomaisessa paikassa.”
”Onko toinen aihe sitten rutto,
jonka kärsit?”
Hymy kuolee Kostyan huulille.
”Kauanko olet tiennyt?”
”Kun olin viikon verran todistanut
vaatevalintojasi. Pitkähihaiset eivät ole sinulla tyylisyistä.”
”Mutta kaikki muut vaatekappaleet
ovat.” Kostya hymyilee taas. Hän on selvästikin viettänyt paljon
aikaa Antonion kanssa, sillä on omaksunut tämän tavan peittää
kivuliaat asiat väkinäiseen hymyyn. Se sopii hänelle huomattavasti
huonommin.
”En voi kertoa sinulle seikkoja,
joista äitini osaa kertoa huomattavasti minua paremmin. Nämä
aiheet eivät ole minun kerrottavissani. En vaikene niistä omaksi
ilokseni.”
”Tiedän sen. Kiitos, ja
pahoitteluni häpeilemättömästä utelustani.”
”Kysymys kysymystä vastaan. Sitä
paitsi joudun joka tapauksessa pysyttelemään tohtorin käynnin ajan
näkymättömissä taustani vuoksi. Minua ei ole olemassa ulkona
oleville ihmisille. Menneeni palaset tulevat sinulle joka tapauksessa
ilmi ennemmin tai myöhemmin.”
”Sinulla ei siis ole papereita?”
”Ei sitten minkäänlaisia.”
Kykenen erottamaan Kostyan jääsilmistä
yhä useampia sävyjä. Niistä kaikki eivät ole täynnä suurta
kipua. Hänessä elää äitinsä vahvuus. Kostya nyökkää minulle
kohteliaasti ennen kuin kääntää selkänsä. Hän ei jätä minua
seisomaan tyhjän päälle sulkiessaan oven. Minusta ei ole aikoihin
tuntunut elävämmältä, vaikka olenkin tietoinen saapuvista
epämukavuuksista.
Silti olen saanut jälleen tuntea
itseni hetken ajan siksi ihmiseksi, joka olin ennen kaikkea tätä.
Olen valmis syöksymään tuhansien lasien läpi nyt, kun tiedän,
että jokaisen uuden muodon jälkeenkin minuuteni lukee yhä
luissani. Sieltä se ei kykene palamaan pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti