maanantai 29. lokakuuta 2018

Verivalhe: luku 14


Luku 14: Särmät (Kaspar, marraskuu 1940)

Ovea vasten kuuluu tasaisia koputuksia, niin rivakoita, että tiedän niiden olevan lähtöisin jostakusta muusta kuin Antoniosta. Hän ei koputtaisi niin kovaa. Sitä paitsi jaamme huoneen, hänellä ei ole mitään syytä koputtaa. Lupauduin Noirelle jakamaan huoneen Antonion kanssa; omaa en tarvitse. Minulle on tärkeintä saada tuntea toisen ihmisen elävän itseäni vasten. En osaa enää nukkua yksin.

Kun huudahdan sen merkiksi, että sisään voi astua, Kostya kävelee sisään yhtä reippaasti kuin oli koputtanutkin. Hän sulkee oven perässään. Täällä kaikki tekevät niin vain silloin, kun heillä on asiaa. Kostya on jälleen kerran pukeutunut kokomustiin. Kaulus on korkea, hihat pitkät ja takin liepeet koskevat maata. Hänen ei tarvitsisi käyttää ulkotakkia, sillä kansalaisuutensa sekä vampyyriutensa vuoksi hän ei voi astua ulos vielä pitkään aikaan.

Tänään Lumieré de Luneen saapuu vieras, jonka tulosta kaikkien tulee olla tietoisia”, Kostya kertoo minulle ja istuutuu sängyn päähän. Hän ristii jalat tavalla, joka kertoo hänen tiedostavan, miten epämiellyttävää hänen tuttavallisuutensa on minulle. Sen jälkeen, kun kuukausi sitten kuulin hänen olevan Noiren poika, en ole osannut enää suhtautua häneen. Antonion, Kostyan ja Noiren muodostama kuvio on liian sotkuinen jopa minulle selvitettäväksi.

Minkä sortin vieras tämä mahtaa olla?”
Tohtori. Ruttotohtori.”
Ruttotohtori paikkaan, joka kuhisee vampyyreita? Onko Noire varmasti kunnossa?”
Kostya kurtistaa tummia kulmiaan minun mainitsessa hänen äitinsä.
Tohtori tarkistaa koko alueen. Hän on setvinyt pohjoisessa levinnyttä sairautta jo lähes kuun päivät löytämättä vielä sen lähdettä.”
Noire olisi kertonut, jos täällä riehuu rutto. Onko se totta? Onko joku teistä juonut luvatta jostakusta?”
Missään nimessä ei ole. Kaikkia rutonkantajia sitä paitsi vahditaan. Kyse on jostakin muusta, lievemmästä tapauksesta, johon vainoharhaiset ihmiset tarvitsevat ruttotohtoria rauhoittelemaan itseään. Siispä Lumieré de Lunekin tutkitaan.”

Pelkkä ruton mainitseminen saa kalpean pojan mainittavan epämukavaksi. Kostyan silmät siristyvät hivenen. Ryhti oikenee entisestään. Ei ole mikään suuri salaisuus, ettei Kostya ole perinyt verivanhemmaltaan ikuista elämää vaan taudin, josta hän selviytyi vain juuri ja juuri. Olen pistänyt merkille, ettei hän koskaan pidä lyhyt- tai puolihihaisia vaatteita. Hänen täytyy juoda verta itseltään. Sen ei pitäisi edes auttaa. Se pelkästään harhauttaa aisteja hetkeksi. Kenties Kostya tietää sen ja tekee niin silti. Elävät olennot satuttavat itseään mitä merkillisimmistä syistä.

Itse asiassa en ole täällä puhumassa pelkästään ruttotohtorin saapumisesta”, Kostya sanoo hiljaa, madaltaen jo ennestään matalaa ääntään juuri sen verran, että oven takaa kulkevat eivät vahingossakaan kuule. ”Minun ystäväni on mitä ilmeisemminkin aikeissa muuttaa sinut vampyyriksi mitä pikimmiten.”
Nyökkään vaisusti.
Antonio on suunnitellut sitä jo kuun päivät.”
Hän ei ole vieläkään luopunut suunnitelmastaan.”
Hän harvemmin luopuu päähänpinttymistään.”
Aiotko antaa hänen tehdä itsellesi sellaista?”
Minä teen hänelle paljon pahempaa.”

Kostya siristää sinisiä silmiään. Hän on suunnilleen Antonion ikäinen, mutta näyttää paljon vanhemmalta, vaikka pukeutuukin erottuvasti kuten nuoremmille sopii. Kostyalla on katse, joka kertoo, että hihojen alle jäävät haavat eivät ole kaikki, mitä hän pitää maailmalta piilossa. Sellaisten henkilöiden katseet usein pelottavat minua. He tietävät todellisuudesta jotakin olennaista, jota en välttämättä koskaan tule tavoittamaan.

Miten minun tulisi tulkita äskeiset sanasi? Satutatko sinä Antoniota?”
En vastaa heti, sillä huomaan, ettei Kostya ole vielä lopettanut.
Älä huoli, tiedän kyllä teidän mustelmaleikeistänne. Antonio on joskus pyytänyt sellaista jopa minulta.”
Kulmani kohoavat. Tätä hämmennystä en onnistu pitämään edes Noiren pojalta.
Antonioko kysyi sinulta?”
Siitä on jo kauan. Nyt hän on vihdoin löytänyt jonkun, joka on vastinpari hänen taipumuksilleen. En hämmenny sellaisesta. Maailmassa on oudompiakin asioita kuin kaksi olentoa, jotka luovat yhteisen kierouman. Mutta sinähän et puhu nyt sellaisesta satuttamisesta, ethän?”

Kostyan tekemät huomiot pistelevät ihoni alla. Minua kuvottaa. Antonio on nähnyt ytimeeni, kyllä, mutta en tiennyt hänen yrittäneen muiden kanssa samaa. En osaa sanoa, vähentääkö se omaa, kyseenalaista sädekehääni. Kostya joka tapauksessa tietää paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut epäillä. Hänen asemaansa Antonion ystävänä ei tule aliarvioida.

Hämmennykseni alla on toinenkin Kostyan herättämä tunne. Se kiemurtelee syvemmällä, kohoaa luista asti. Sillä sinne se on kirjoitettu, palamattomiin luihini, kaikkeen siihen, mitä minusta lopulta jää. Raivoni sykkii sieltä asti. Luistani se kurottaa eteenpäin, kun kuulen sanoja, jotka laulavat sen hereille unestaan.

Kostya kutsuu minua ja Antoniota kieroumaksi. Se on väärin. Pelkästään väärin. Ei siksi, etten nauttisi moisen sanan yhdistämisestä itseeni. Minua ei kuitenkaan saa niputtaa Antonion kanssa yhdeksi vääristyneeksi kokonaisuudeksi. Hän ei ole se, jonka kanssa sallin itseni vajota juuri niin väännetyksi ja raa’aksi kuin sielu voi ruumiinsa takaa olla. Antonio on väliaikainen, olen aina tiennyt sen. Siksi en voi katsoa Noirea silmiin tämän toivoessa, että pidän hänen toisesta pojastaan huolta. Siksi en voi sallia Kostyan ajattelevan, että olen ytimessäni Antonion kanssa. Antonio on kaunis ja saa minussa aikaan värähdyksiä, mutta hän ei ole sisareni, rakkauteni. Pysyn kiinni hänessä vain, jotta en menettäisi itseäni. Hän tietää sen. Me sovimme, millä tavoin pysymme yhdessä. Kaikki tapahtuu molempien ehdoilla. Kostya ei voi kuvitellakaan, millainen olen, kun pääsen irti välitilastani, palaan todelliseen kotiini.

Ei, en puhu lainkaan sellaisesta”, vastaan tyynesti. Ääneni tasaisuus pelottaa itseänikin. Raivoni leviää hiljalleen koko kehooni. Miten minun onkaan ollut ikävä sitä. Hiljaisuus alkaa vihdoin puhua minulle. ”Tarkoitan, että koko läsnäoloni tuntuu tekevän Antoniosta heikomman kuin hänen kenties pitäisi olla. Näen, millainen hän on täällä tavallisina päivinä. Hän pursuu elämää. Antonio intoilee jokaisesta asiasta, pukeutuu ja meikkaa, nauttii siitä, että saa olla yhteiskunnan silmissä jotakin erilaista ja vaarallista. Minä en tee hyvää sellaiselle nuorelle ihmiselle, joka ei vielä tiedä, miltä kuolemattomuus tuntuu. Saan hänet tuntemaan itsensä entistä elävämmäksi, mikä ei hänen tapauksessaan ole hyvä asia.”

On Kostyan vuoro nyökätä. Kun olen saanut puhuttua asiani, huomaan raivon laantuvan hieman, peruuttavan takaisin pesäänsä. Tällaisena hetkenä sen kuuluukin tehdä juuri niin. Se ei voi päästä irti tällaisessa paikassa. Minulle riittää tieto siitä, että sen on mahdollista palata luokseni. Tunnen sen ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Minuudellani on yhä särmät.

Olen samaa mieltä kanssasi. Ruokit hänen mielikuviaan omasta ylivertaisuudestaan. Antonio ei ole oikeasti lainkaan niin energinen ja onnellinen kuin antaa olettaa. Tosin senhän sinä jo tiedätkin, jos sinulla on hänen vertaan kynsiesi alla.” Minun täytyy näyttää epätyytyväiseltä, sillä Kostya kiirehtii lisäämään: ”En edelleenkään arvostele toimintaanne. Se ei kuulu minulle ollenkaan. Antonion yleinen hyvinvointi sen sijaan kuuluu.”

Antonio tahtoo tehdä minusta kuolemattoman, koska elää jonkinlaisessa utopiassa siitä, että sodan jälkeen eläisimme yhdessä ikuisina, kauniina olentoina lopun kaiken”, lausun katsoen Kostyaa suoraan silmiin, ”olenko oikeassa?”
Olet.” Kostya huokaisee. ”Hän ei vain tunnu pääsevän irti mielikuvastaan. Olen monta kertaa käskenyt hänen avata silmänsä, mutta tuntuu, että hän nauttii maailmasta enemmän silmät suljettuina. Ihan tahallaanhan hän ne kiinni pitää, ei hän ole tyhmä. Paras ystäväni tietää tarkalleen, mitä hänen ympärillään tapahtuu, mutta ei suostu hyväksymään siitä kuin vain kaikkein kiiltävimmät seikat.”
Hänelle voi käydä hirvittävän huonosti, jos päästän hänestä irti.”

Siitä minun pitikin kysyä. Annatko tosissasi hänen muuttaa sinut vampyyriksi?”
Joudun olemaan hetken hiljaa, vaikka päätös on muodostunut minussa jo silloin, kun Antonio ensimmäistä kertaa oli asettamassa hampaitaan kaulalleni.
Aion.”
Sitten minun on kysyttävä sinulta seuraava henkilökohtainen kysymys. Sallithan sen?”
Kostyassa on pelottavan paljon samoja piirteitä kuin äidissään. Välillä vetäytyvän ja synkän Kostyan sekä valovoimaisen Noiren välille on vaikeaa piirtää viivaa. Tällaisina hetkinä heidän sukulaisuutensa kuitenkin huutaa itseään. Kostyassa on tismalleen samanlaista jäykkää, mutta arvostettavaa muodollisuutta kuin äidissäänkin. Nyökkään hänelle vastaukseksi.

Rakastatko sinä Antoniota?”
En.” Odotin hänen kysyvän jotakin muuta. Mitä tahansa muuta. Kostya ei näytä mieheltä, jota kiinnostaa tunteellinen maailma.
Hän rakastaa sinua.” Olen oikeassa, Kostyaa ei kiinnosta itse rakkaus. Häntä kiinnostaa kuitenkin ystävänsä turvallisuus enemmän kuin omansa. En tahtoisi koskaan suututtaa häntä.
Me emme sopineet sellaisesta. En usko, että –”
Sinä tiedät kyllä. Ei sitä voi olla huomaamatta.”

Totta. Olen sulkenut silmäni Antonion rakkaudelta aivan kuten Antonio on sulkenut silmänsä koko maailmalta. En ole tehnyt niin voidakseni satuttaa häntä saati itseäni. Mikään osa minussa ei vain ole suostunut tunnistamaan tunteita minuun kohdistuviksi. Niiden ei pitänyt olla sen luonteisia tuntemuksia. Mehän lupasimme olla vain kehoja toisillemme. Sellaisen lupauksen minä tein painuessani ensi kertaa häntä vasten.

Kaiutkaan eivät ole enää palanneet. Mielessäni on ennen tätä päivää ollut jo pitkään täysin hiljaista. Nyt raivo on muistuttanut itsestään mitä kauneimmalla tavalla. Jos mieleni on pysynyt täysin hiljaa, sulkenut minuuteni sisälle, kuinka olisin voinut keskittyä Antonion syveneviin tunteisiin? Tässä maailmassa – ulkona palavassa sodassa, sisällä juhlivissa vampyyreissa – on jo riittämiin ymmärtämistä. Joka ikinen päivä olen sukeltanut syvemmälle vampyyrien synnyttämään tummanpunaiseen liejuun. Uppoan tietämättä, voinko tehdä niin löytämättä tietäni takaisin pinnalle.

Moraalisaarnani on ohitse”, Kostya sanoo lopulta havahduttaen minut hetken jatkuvuuteen. Olen todellaan yhä täällä, Lumieré de Lunessa, minun ja Antonion yhteisessä huoneessa. Kostya katsoo minua silmiin aivan kuin ei löytäisi sieltä mitään. En voi syyttää häntä. Minäkään en vielä löydä. ”Tohtori saapunee paikalle tämän illan aikana. Äiti pitää yleisen tiedotuksen aiheesta kaikille vakioasukkaille.”

Kostya, odota”, sanon miehen perään, kun tämä kääntyy kohti ovea. ”Minullakin on yksi henkilökohtainen kysymys. Tosiasiassa useampia, mutta hitaasti on aina parempi edetä kuin liian nopeasti.”
Kostya ei näytä yllättyneeltä. Hänen kalpeilla kasvoillaan käväisee hymyn kaltainen nytkähdys.
Kysy pois. Meillä on vielä aikaa ennen vierailua. En ole edes ruokavuorossa.”
Miten sinä ja Noire saavuitte Neuvostoliitosta Rosencranziin?”

Yllätyksekseni Kostya alkaa nauraa. Helisevä ääni ei sovi häneen lainkaan. Kostya on pelkkää valkeaa ihoa ja tummaa kangasta, hänen ei tule kuulostaa ilolta, joka varisee puista alamäkeen.

Minulla on kaksi aihetta, joista en suostu puhumaan”, Kostya naurahtaa, ”ja niistä toinen sattuu olemaan läsnäoloni tässä nimenomaisessa paikassa.”
Onko toinen aihe sitten rutto, jonka kärsit?”
Hymy kuolee Kostyan huulille.
Kauanko olet tiennyt?”
Kun olin viikon verran todistanut vaatevalintojasi. Pitkähihaiset eivät ole sinulla tyylisyistä.”
Mutta kaikki muut vaatekappaleet ovat.” Kostya hymyilee taas. Hän on selvästikin viettänyt paljon aikaa Antonion kanssa, sillä on omaksunut tämän tavan peittää kivuliaat asiat väkinäiseen hymyyn. Se sopii hänelle huomattavasti huonommin.

En voi kertoa sinulle seikkoja, joista äitini osaa kertoa huomattavasti minua paremmin. Nämä aiheet eivät ole minun kerrottavissani. En vaikene niistä omaksi ilokseni.”
Tiedän sen. Kiitos, ja pahoitteluni häpeilemättömästä utelustani.”
Kysymys kysymystä vastaan. Sitä paitsi joudun joka tapauksessa pysyttelemään tohtorin käynnin ajan näkymättömissä taustani vuoksi. Minua ei ole olemassa ulkona oleville ihmisille. Menneeni palaset tulevat sinulle joka tapauksessa ilmi ennemmin tai myöhemmin.”
Sinulla ei siis ole papereita?”
Ei sitten minkäänlaisia.”

Kykenen erottamaan Kostyan jääsilmistä yhä useampia sävyjä. Niistä kaikki eivät ole täynnä suurta kipua. Hänessä elää äitinsä vahvuus. Kostya nyökkää minulle kohteliaasti ennen kuin kääntää selkänsä. Hän ei jätä minua seisomaan tyhjän päälle sulkiessaan oven. Minusta ei ole aikoihin tuntunut elävämmältä, vaikka olenkin tietoinen saapuvista epämukavuuksista.

Silti olen saanut jälleen tuntea itseni hetken ajan siksi ihmiseksi, joka olin ennen kaikkea tätä. Olen valmis syöksymään tuhansien lasien läpi nyt, kun tiedän, että jokaisen uuden muodon jälkeenkin minuuteni lukee yhä luissani. Sieltä se ei kykene palamaan pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti