Luku 16: Kotiinpaluu (Kaspar,
marraskuu 1940)
Kaikki ovat paikoillaan kuin
näyttelijät, jotka tätä rakennusta aikanaan käyttivät
teatterina. Vain valokeila puuttuu, muuten vaikutelma on täydellinen.
Ja aivan yhtä epäaito. Noire on pukeutunut parhaimpiinsa. Paikalla
ei ole vierailijoita kuten yleensä iltaisin; Noire on tiedottanut
huolestuttavasta vierailijasta ja käskenyt lapsensa yöhön.
Ruttotohtorin saapuessa paikalle kuin dramaattinen kuolonenkeli
kaikki ovat valmistautuneet latelemaan tuttuja valheita.
Kun mies sitten saapuu, olen ottanut
paikkani suuresta salista kuten kaikki muut Kostyaa lukuunottamatta.
Tämä on ensimmäinen iltani ilman valkeaa, yksinkertaista naamiota
kasvoillani. Kukaan muukaan ei pidä omaansa, tänä iltana meidän
tulee näyttää tavallisilta ihmisiltä. Minä ja Antonio esiinnymme
keksityillä nimillä, sillä maanpetturuutemme loistaisi muuten
pelkästä olemuksestamme. Antonio ei ole huomannut sitä, mutta
minussa kytee pieni pelko kiinnijäämisestä. Epäilen, että
tohtori on paikalla muustakin syystä kuin veritarkastuksesta. Vaikka
ajatus kahden kadonneen sotilaan etsimisestä tuntuukin absurdilta,
tiedän, että tämä maa pystyisi siihen. Tämä tai jokin toinen.
Kaikki sodassa olevat kykenevät äärimmäisyyksiin. Minä vain
toivon, että petturuuteemme ei olla herätty.
Ruttotohtori pitää yllään
linnunnokkaista naamiota. Hän on kohtuullisen pitkä ja laiha,
vaatteet näyttävät koomisen suurilta hänen kapealla rungollaan.
En erota lainkaan piirteitä suuren naamion takaa, mutta kun mies
alkaa vaihtaa sanoja Noiren kanssa, pystyn kuvittelemaan hänen
kasvonsa. Ääni on kuin rauta rautaa vasten.
Tarkkailen Noiren eleitä. Antonio
sivullani on keskittynyt juttelemaan kuolemattoman naisen kanssa. En
muista vampyyrin nimeä. Käännyn omiin oloihini, en kykene
seuraamaan Antonion yritystä näyttää mahdollisimman
luonnolliselta. Hänestä huomaa, ettei hän ole omalla alueellaan.
Minä en suostu puhumaan hänelle täällä, jotta yhteytemme ei
paljastu. Noire ei ole valmis piilottamaan kolmea täyskasvuista
miestä tiloihinsa. Oma poika saa riittää.
Suunnilleen tunnin kuluttua tohtorille
varataan oma huone, – yksi vanhoista, uusintakäytetyistä
pukukopeista – jossa hän ottaa verinäytteet kaikista. Se
tarkoittaa käytännössä kohtuuttoman epämukavaa kahdenkeskistä
hetkeä vieraan, korkeassa asemassa olevan miehen seurassa.
Oman vuoroni saavuttua nostan kiltisti
hihani ylös ja istuudun miestä vastapäätä. Välissämme on kapea
puinen pöytä ja tuhansia kysymättömiä kysymyksiä. Ilma tuntuu
raskaalta hengittää. Tohtorilla on vahvaa hajustetta ja olemus,
joka ei anna sijaa muille. Jokin hänessä tuntuu suunnattoman
vastenmieliseltä. En osaa kohdentaa tunteeni lähtökohtaa, sillä
en näe hänen kasvojaan.
”Ojentaisitteko kätenne”, tohtori
pyytää. Käteni jää lepäämään pöydälle, kun tohtorin
pitkät, kuunvalkeat sormet kohottautuvat painamaan piikin suoneeni.
Minun vereni on tutkittu aiemminkin, kuten muidenkin ulkoisesti
terveiksi todettujen sotilaiden. Sotaan lähti alaikäisiäkin. Vain
verellä on merkitystä. Siitä näkee heti, jos kantajalla on tai on
ollut rutto. Veri ei valehtele.
Vereni liikkuu, siirtyy tohtorin
haluamaan suuntaan. Neste poistuu minusta, käännän päätäni
hieman poispäin ruiskusta ja suonesta. Tohtori on tehnyt
tarvittavan, verta on tarpeeksi. Hän pyyhkii kättäni, pistokohtaa
tykyttää, huone tuoksuu enää pelkältä vereltä. En erota miehen
hajustetta tai huoneen luontaista tuoksua voimakkaan veren peiton
alta. Ajatus on oudon miellyttävä. Huone täyttyy minusta.
Kun katson tohtoria, odotan näkeväni
kasvot, mutta niiden tilalta minua katsoo irvokas linnunnaama. Minun
tekee mieli naurahtaa, mutta annan olla ja nousen seisomaan. Päässäni
tuntuu hivenen raskaalta, huoneen laidat keinuvat. Veri on
pakkautunut väärään paikkaan. Se on paennut minusta ja jäänyt
kiertelemään vailla kotia. Haju kieppuu kaikkialla ympärilläni.
Otan askeleen, horjahdan, tartun pöydän kulmaan ja painan pääni
alas. En voi kaatua vieraan miehen silmien edessä. Aistieni on pakko
kestää pieni määrä luovutettua verta. Jokin syvemmällä
kuiskaa, ettei tämä johdu veren luovuttamisesta. Se johtuu hajusta.
En siltikään voi vain pyörtyä.
”Istukaa hetkeksi alas”, tohtorin
nariseva ääni käskee. Teoriassa lausahdus ei ole käsky, mutta
toisiinsa kompastelevien aistieni keskeltä erotan vain imperatiivin.
Se lisää pahoinvointiani, mies ei ole miellyttävä, hänellä ei
ole mitään oikeutta pakottaa minua mihinkään. Pidän kiinni
pöydän reunasta, kunnes näen kunnolla eteeni. Sitten hymyilen
tohtorille. En istu alas. Kestän kyllä. Kestin mullan nielussani ja
sotakoneet pääni yläpuolella. Tämä on pientä siihen verrattuna.
”Kiitos, tohtori, mutta minä voin
hyvin”, sanon suoristaen selkäni, ”ja voinen poistua.”
Tohtori pudistaa päätään. Hän
tarttuu naamioonsa kaksin käsin ja vetää sen pois kuin kuoren
ihostaan. Hän luopuu osasta itseään vain katsoakseen minua
silmiin. Naamion alla olevat kasvot ovat kuin miehen puheääni –
terävät ja erikoiset. Hän on kolmissakymmenissä, mutta pitää
viiksensä ja partansa tyyliteltyinä. Vierastan ajatusta.
”Itse asiassa tahtoisin keskustella
teidän kanssanne jostakin muusta kuin terveydentilastanne. Siksi
pyydän teitä istumaan vielä hetkeksi.”
En vieläkään pidä käskevästä
äänensävystä, mutta istuudun siitä huolimatta. Tiedän, mitä
mies aikoo sanoa. Hän kysyisi, miksen ole sodassa, vaikka veressäni
ei ole päällisin puolin mitään vikaa. Ehkä hän epäilee
mielenterveyttäni. Sotapäälliköt eivät epäilleet. Kun terveistä
miehistä oli puutetta, terveyden käsite sai uuden määritelmän.
Jos näytti hyvinvoivalta, oli hyvinvoiva, vaikka mieli olisi
hajoillut palasiksi joka yö. Siksi tantereelle passitettiin myös
miehiä, joiden henkinen kunto ei kestänyt kuukauttakaan.
Tohtori ei kuitenkaan kysy
mielenterveydestäni saati tilanteestani. Häntä ei tunnu
kiinnostavan sellainen lainkaan. Hänen ilmeessään on jotakin aivan
muuta.
”Oletteko te sattumoisin kotoisin
Rosencranzista?”
”Asun täällä.”
”Oletteko asunut eteläpuolella
maata ennen sotaa?”
”Olen”, sanon vastahakoisesti,
”mutta kuinka se liittyy vereeni?” Veren haju hakkaa yhä
aistieni perukoilla, en kykene hahmottamaan, puhunko miehelle
kohteliaasti vai en. Se tuntuu merkityksettömältä.
”Tämä saattaa olla hakuammuntaa,
mutta te muistutatte erästä, jonka tunnen.”
Kohotan kulmiani.
”Niinkö?”
”Niin hyvinkin. Sanooko nimi
Cartwright teille mitään?”
Puristan käteni niin lujaa tuolin
nojiin, että tunnen luideni liikahtavan puristukseni voimasta. Koko
kehoni jännittyy, yllättäen se tunteekin kaiken lujaa. Aistisumu
on tiessään, veren haju pelkkä ohjain. Mies edessäni tietää,
kuka olen. Aistini kiertyvät sen tosiasian ympärille, kaikuvat
toisiaan vasten. Koko kehoni tuntee, miten jokainen aisti terävöityy
miehen sanoille.
”Olin siis oikeassa. Te tunnette
Lucillan.”
”Niinkin asian voisi ilmaista”,
kuulen sanovani. Korvissani hakkaa, ne toistavat tohtorin sanoja. Ne
toistavat sisareni nimeä, rakkaimpani tavuja. En ole pitkiin
aikoihin kuulut niitä ääneen lausuttuina, ja nyt ne tunkeutuvat
ruumiini jokaiseen kohtaan, muuttuvat vereksi, joka palaa suonissani.
”Satun nimittäin tuntemaan ladyn
itsekin”, tohtori jatkaa, ”ja olen saanut kuulla häneltä
eräästä hänelle hyvin, hmm, tärkeästä henkilöstä.”
”Voit lakata kiertelemästä.”
Tiputan kohteliaan puhetavan sikseen.
”Sinä lienet Kaspar Rodriguez.”
Miehen sanoista ei tiedä, onko hän puolellani vai ei. Maailma on
yhtä kaaosta, puolien valitseminen olisi itsemurha. En voi luottaa
häneen, vaikka hän puhuu kieltäni, vaikka hän saa rakkaani nimen
täyttämään ruumiini tunteista. Päädyn kuitenkin vain
nyökkäämään.
”Lucilla odottikin sinun päätyvän
tänne.”
”Miten tunnistit minut? Lähettikö
hän sinut tänne jostakin erityisestä syystä?”
”Velvollisuuteni tohtorina lähetti
minut tänne. En olettanut tapaavani sinua täällä, vaikka olinkin
kuullut Lucillalta, että hänen veriveljensä on Lumieré de Luneksi
kutsutussa paikassa.”
Vampyyritermistön kuuleminen tohtorin
suusta saa kehoni miltei hajoamaan. Tunteet pakenevat minusta,
törmäilevät ruumiini fyysisiin rajoihin ja sattuvat, koska eivät
pääse ulos. Tämän miehen täytyy olla tärkeässä roolissa
rakkaan sisareni elämässä. Lucilla ei koskaan puhuisi minusta
veriveljenään merkityksettömälle. Ei se Lucilla, jonka minä
tunnen syvemmältä kuin olen oppinut koskaan tuntemaan itseni.
”Sinä olet täällä siis puhtaasti
siksi, että valtio haluaa sinun olevan?”
Tohtori nyökkää.
”Minä olen velvollisuuteni vuoksi
tarkistamassa kaikkien paikallisten veren, vaikka on päivänselvää,
että hälytys oli väärä. Rutto olisi levinnyt jo pitemmälle.”
Mies pitää pienen tauon kuin harkitakseen sanojaan. Tosiasiassa hän
näyttää tietävän tismalleen, mitä tahtoo kertoa. ”Olkaa siis
varovaisia, kaikki te. Ihmiset täällä ovat vainoharhaisempia nyt,
kun epäilyjä rutosta on jo liikkunut.”
Tohtori siis tietää. Kuvio alkaa
olla ilmeinen. Lucilla tietää Lumieré de Lunesta, tottakai hän
tietää, ja niin näkyy tietävän myös mies edessäni. Hänelle ei
ole lainkaan epäselvää, että hän ottaa verta olennoilta, jotka
tietää vampyyreiksi. En tiedä, millaisia oletuksia hänellä on
minuun liittyen. Kaikki riippuu siitä, mitä Lucilla on päättänyt
kertoa.
Nousen tyynesti ylös, vaikka tunnen
oloni kaikkea muuta kuin rauhalliseksi. Veri on alkanut sykkiä
minussa pysyvästi. Kaiut alkavat muistuttaa jo tavallisia ääniä.
Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että kehoni on hankala pysyä
perässä.
”Etkö jäisi keskustelemaan tästä
kanssani hetkeksi?” Miehen äänessä on epätoivoa. ”Olet ainoa,
jolle voin puhua.”
”Kuka sinä oikein olet?” Kuka on
mies, jolle rakkaani on uskonut nimeni?
”Tohtori Levaine vain”, mies sanoo
hiljempaa, ”olennaisempaa on se, kuka sinä olet. ”Tunnet
Lucillan. Minäkin tunnen. Emmekö puhuisi hänestä hetkisen?”
”Mitä puhuttavaa meillä on
hänestä?”
”Hänhän on syy tämän paikan
olemassaoloon. Tiedät sen varmasti.”
”Lucilla on lady Noiren
verivanhempi, kyllä.”
On niin paljon asioita, joita olen
jättänyt itsestäni puutarhaani, kotiini. Paljon sellaista, josta
vain minä ja Lucilla tiedämme. Olemme käyneet hänen kanssaan
useampia keskusteluja kuin olen käynyt yhteensä muiden maailmassa
elävien kanssa. En ole uskoutunut hänestä kenellekään. Vain
Antonio tietää minun puhuvan sisaresta, mutta hän olettaa fyysistä
sisaruutta, biologisia siteitä. Minä ja Lucilla olemme jotakin
suurempaa.
Tämän jälkeen aistini ovat liian
selkeät voidakseni valehdella enää kaikesta siitä, jonka
kuvittelin voineeni jättää siihen elämään, johon aion palata
sodan jälkeen. Täällä minun piti olla tietämätön. Täällä
minun piti olla ihminen.
”Kauanko sinä olet ajatellut
valehdella näille olennoille? Lady Noire oli erittäin uskottava
valehtelija. Hän perusteli tämän paikan olemassaolon loistavasti
ilman pienintäkään vihjettä vampyyreista. Hän on ilmiömäinen.
Kuvitteletko, että hän ei jo tiedä, mikä sinä olet?”
”Hyvin varmasti tietääkin. Aivan
kuten minäkin näen hänestä asioita, joita hän ei ole vielä
kertonut minulle suoraan.” Hänen ranskalaisuutensa ei mennyt läpi.
Minä en ole vielä selvittänyt, miten hän ja Kostya pääsivät
Neuvostoliitosta tänne asti, mutta sen selvittämiselle on vielä
aikaa. Sota ei ole lopussaan.
”Sinä siis myönnät minulle
suoraan, että olet kuten olennot täällä? Kuunvalon suojatti?”
”Sille on sanakin”, sanon
hymyillen enemmän itselleni kuin Levainelle, ”vampyyri. Kyllä.
Sitä minä olen, ja sen varjolla uskallan luottaa siihen, ettet
käytä tietoa väärin. Sinähän tunnet Lucillan. Lucillan täytyy
luottaa sinuun.”
Tuntuu erikoisen vapauttavalta vihdoin
myöntää se. Jokainen täällä on puhunut minusta ihmisenä.
Kostya ja Antonio ovat riidelleet muuttamisestani vampyyriksi, vaikka
tosiasiassa olen ollut sitä kauan ennen heitä. Tilanteesta sivuun
asettuminen on tehnyt minulle hyvää. Olen saanut minuuttani
takaisin leikkimällä jotakuta muuta naamioni takaa. Se on ollut
virkistävää. Nyt minusta alkaa vihdoin tuntua siltä, etten jaksa
enää pelata peliä itseni kanssa. Tiedän tarkalleen, miten edetä.
Antoniohan tahtoo upottaa hampaat kurkkuuni, miksi en antaisi hänen
tehdä niin ja kuvitella, että hän on tehnyt minusta kaltaisensa,
vahvistanut sidettämme?
”Lucilla luottaa minulle paljon
kaikenlaista”, Levaine kertoo, ”ja on silkkaa sattumaa, että
tapaan sinut henkilökohtaisesti. Palatessani kotiseudulle voin nyt
kertoa Lucillalle sinun olevan hengissä.”
”Mikä sinun suhteesi Lucillaan on?”
En aio peitellä epäilyäni. Olen aivan liian hereillä sellaiseen
hienosteluun.
”Olen hänen tukensa, kun sinä olet
poissa. En edes korvike, ei minusta ole sellaiseen. En ole hänen
rakastajansa, älä pelkää. Asemasi ei ole uhattuna.”
”Minäkin olen ottanut rakastajan,
hän saa tehdä samoin.” En vain osaa kuvitella Lucillaa
viehättymään tämän miehen terävistä, raastetuista piirteistä.
Levainea ei tunnu erityisemmin
kiinnostavan puheeni suhteista. Hän hymyilee kapealla suullaan aivan
kuin sanoissani olisi jotakin huvittavaa. Pidän miehestä minuutti
minuutilta vähemmän.
”Olen yhden naisen mies”, Levaine
hymähtää, ”eikä kiinnostukseni valitettavasti ole lady
Lucillassa. Meidän suhteemme perustuu toisenlaiselle tarpeelle.”
Minulta kestää aivan liian pitkään
ymmärtää, millaisesta suhteesta Levaine puhuu. Lucillan täytyy
luottaa häneen aivan erityisistä syistä.
”Sinäkin olet siis vampyyri.”
Levainen silmissä välähtää.
Välähdys ei ole kaunis.
”Inhoan sitä sanaa.”
”Huomasin sen jo aiemmin.”
Mielestäni on hirvittävän ironista,
että Levainen kaltainen vampyyri on päässyt tohtoriksi asti.
Luulisi olevan karua parantaa toisia päivästä toiseen jostakin
sellaisesta, josta ei oikeasti voi parantua. On eri asia selvitä
hengissä kuin palata ennalleen. Rutonkantajista ei enää koskaan
tule ihmisiä.
Kävelen kohti ovea. En keksi enää
mitään, mistä varsinaisesti tahtoisin tämän miehen kanssa
keskustella. Lucilla on löytänyt elämäänsä jonkun, jonka kanssa
jakaa vampyyrimaailmansa minun ollessa poissa. Se on ymmärrettävää.
Ymmärrän myös sen, että vain vampyyri tunnistaa toisensa. Levaine
ei voi olla mitään muuta, sillä hän on aistinut minusta sen, kuka
olen. Minäkin osasin ottaa Antonion lähelleni vain, koska hän on
kuten minäkin. En olisi koskaan voinut painaa silmiäni kiinni
koskiessani ihmiseen. Olen oppinut etsimään paikkani maailmassa,
eikä se ole enää ihmisten luona, ei pysyvästi.
Olen ensimmäistä kertaa elämässäni
paikassa, jossa vampyyrit ovat järjestäytyneet yhteen. Se on
kauneinta maailmassa heti sen jälkeen, mitä minulla ja Lucillalla
on. Olen nauttinut jokaisesta sekunnistani Lumieré de Lunessa. En
ole joutunut valehtelemaan paljon. Minä todella olen itselleni
vieraiden olentojen keskuudessa, koska minun maailmassani vampyyrit
eivät järjestäydy, etsi tukea toisistaan. Siellä jokainen
käpertyy itseensä ja yrittää selvitä. Noiren luoma pieni
todellisuus on enemmän kuin olen koskaan osannut toivoa. Se ei vain
ole minun paikkani maailmassa. Jos olisin löytänyt sen useita
vuosia aiemmin, se olisi voinut suoda minulle lohtua, jota en ole
koskaan tiedostanut tarvitsevani.
”Kaspar, odota”, Levaine sanoo
perääni. Pysähdyn ovelle. ”Olkaa varovaisia tässä päässä
maata. Tilanne on hyvin levoton kautta maan.”
”Tiedän. Minä pidän tilannetta
silmällä.” En erityisemmin kaipaa varoitusta. Ei kaipaa
Noirekaan, en ole koskaan tavannut ketään yhtä tilannetajuista.
Avaan oven ja jätän taakseni miehen, joka on saanut minut vihdoin
tulemaan ulos kuorestani. Siihen tarvittiin vain Lucillan nimi, vain
tieto siitä, etten tule koskaan haluamaan mitään muuta kuin sen,
mitä olen hänen kanssaan, mitä olen suhteessa tähän maailmaan.
Se on ainoa todellinen muotoni, enkä jaksa enää kieltää sen
olemassaoloa. Sota on vääntänyt minua tarpeeksi muottiinsa. Olen
ollut liian kauan äänetön.
Kävelen rivakasti kohti Antonion
kanssa jakamaani huonetta eri käytävällä. Talo on sokkeloinen,
mutta osaan jo kulkea siellä. Tiedän löytäväni Antonion
huoneestamme, hänet on jo tutkittu. Tietenkin Levaine tunnistaa
vampyyrit ympärillään, tämä on hänelle vain rutiinia, joka
tulee suorittaa johtoportaan miellyttämiseksi ja kansan
rauhoittamiseksi. Osittain se, miten paljon Levaine joutuu
valehtelemaan, vahvistaa jokaista askeltani. En koskaan tahdo
valehdella itsestäni samassa mittakaavassa. Valheet voivat
pahimmillaan kadottaa totuuden altaan, enkä koskaan halua
käveleväksi ristiriidaksi kuten tohtori Levaine.
En koputa oveen, astun sisään
tuntien odotuksen sisälläni kasvavan. Antoniolla on huolestunut
ilme kasvoillaan, en ymmärrä sen syytä. En haluakaan ymmärtää.
Vedän nuoren miehen tiukasti itseäni vasten, etsin rajojani
uudelleen hänen kosketuksestaan. Suutelen lujaa, pidän kiinni
vaaleista hiuksista. Siltikään en löydä itseäni hänen kauttaan.
On merkityksetöntä, kuinka lujaa puristan häntä itseäni vasten,
sillä en koskaan saa hänestä sitä, mitä tältä elämältä
haluan. Nyt ymmärrän sen, ja ymmärryksen sykkiessä kehossani
päästän irti ja kohtaan hänen silmänsä. Jos hän rakastaa
minua, kuinka itsekästä on pitää hänet lähelläni vain sodan
loppuun saakka?
Ihminen minussa tietää, että teen
väärin, kun suutelen häntä tuntematta muuta kuin kasvavaa halua
painaa hänet alleni. En tunnista itsestäni rakkauden merkkejä,
täällä on vain sotaa ja uusi maailma, jossa ei ole sijaa
sellaiselle. Päästän irti Antoniosta, hän kallistaa päätään
taaksepäin silkasta mielihyvästä ja minä tiedän, että tulen
vielä särkemään hänet täysin. Joudun kohtaamaan Noiren vihan ja
kaiken sen, mitä Antonion rikkomisesta aiheutuu. En voi enää paeta
sitä.
”Haluan, että teet sen”, sanon
sisällyttäen ääneeni puhtaan käskyn. Tiedän Antonion nauttivan
siitä, että häntä määrätään ja pakotetaan. Olen tarpeeksi
turvallinen hänen kanssaan tehdäkseni niin nyt, kun olen vihdoin
alkanut saada värejäni takaisin.
”Mitä, nyt… nytkö? Tohtorihan on
täällä, entä jos –”
”Nyt. Juuri nyt. Sinun täytyy purra
minua juuri nyt.” Ei ole muuta aikaa. Vain sen jälkeen muut täällä
ottavat minut vastaan omana itsenään. Voin syntyä uudelleen,
kuoria pois ihmisen, joksi olen taantunut ja antaa heidän olettaa,
että olen uusi olento uudessa maailmassa.
”Oletko aivan varma tästä? Se
tulee muuttamaan loppuelämäsi.”
”Aiemmin se ei kiinnostanut sinua.
Tahdon tätä. Tahdon, että juuri sinä puret minua.” En ole
varma, mihin pyrin sanoillani. Ne vain lisäävät Antonion käsitystä
meistä yksikkönä. En kuitenkaan osaa ajatella rationaalisesti nyt,
kun veren haju on täyttänyt aistini, jotka vihdoin toimivat niin
kuin niiden pitäisi.
Astun lähemmäs, työnnyn Antonion
päälle sängyn reunalla. Päässäni hakkaa yhä, oman vereni haju
kieppuu tajunnassani niin lujaa, että se voisi olla maku. En tahdo
Antonion selityksiä, tahdon hänen hampaansa kaulalleni, jotta voin
tuntea eläväni jälleen itsenäni. Antonion epäilys kuvottaa
minua, mitä hän vielä empii, hänhän ei koskaan pysähdy
ajattelemaan toisia. Hänen ei kuulu olla muuta kuin itsensä
ympärillä pyörivä, nuori maailmastaan humaltunut vampyyri. Ei ole
hänen oikeutensa osoittaa merkkejä harkinnasta tällaisella
hetkellä.
”Kaspar, odota nyt. Ihan oikeasti,
odota.”
Antonio vääntelehtii pois altani.
Sallin hänen tehdä sen, vaikka voimani riittäisivät pitämään
hänet otteessani. Hän istuutuu kauemmas minusta, hengittää oudon
katkonaisesti, vaikka en ole satuttanut häntä.
”Meidän täytyy keskustella.”
Ei, meidän ei täydy keskustella nyt,
kun minuuteni on vihdoin tässä, käsillä, toteutumassa. Olen
vihdoin löytämässä jotakin sellaista, jonka olen kuvitellut
kadottavani. Yksikään Antonion sana ei tee minua täydeksi. En
tahdo keskustella. Minä olen niin lähellä omia rajojani, että
tiedän tuottavani verta pian itse, ellen saa tuntea sen hajua
ympärilläni. Minun on päästävä ulos tästä kuoresta. En kykene
elämään siinä enää hetkeäkään. Minuuteni hakkaa laitoja,
ihmisyys on käynyt sille liian pieneksi.
”Kostya sanoi, että minun
kannattaisi ensin harkita tätä. Että –”
”Helvettiin Kostya!” Sanani jäävät
liian karkeiksi, Antonion ilme on kammottava, silmät liian suuret ja
liian täynnä ulos pyrkiviä kyyneliä.
”Minä olen aivan tosissani,
Antonio. Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä mistään, tiedän,
mitä tahdon”, sanon kuulostaen maltillisemmalta kuin aiemmin,
vaikka tunne elää minussa lujana eikä tahdo tulla poljetuksi.
Minun pitää saada tahtomani heti, tai se kuolee minuun ja sattuu
lopun ikääni. Tiedän, että tulen pyytämään tätä anteeksi
Antoniolta myöhemmin, mutta nyt tahdon vain olla se, jonka luulin
kadottaneeni. Se henkilö osaa kenties myös pyytää jälkikäteen
anteeksi sanojaan ja käytöstään.
”Sehän minua pelottaakin”,
Antonio kuiskaa äänellä, joka tuntuu oudon murretulta, ”sinä
olet niin tietoinen kaikesta. Mutta tämä… Tämä on niin suurta.
Muodostit mielipiteesi niin nopeasti, että se hämmentää minua. En
tavoita sinua enää. Joskus, kun katson sinua, ajattelen, että
silmissäsi on hirvittävän paljon surua.”
”Surua?” Ääneni on niin
epäuskoinen, että se kuulostaa jo miltei huvittuneelta.
”Sinulla on niin ilmeikkäät
silmät. Näytät siltä, että olet jatkuvasti hirvittävän
surullinen, mutta et osaa päästää sitä ulos.”
En ole koskaan tavoittanut, mitä
surullisuus tarkoittaa minulle. Tunnistan surumielisyyden ja muiden
tuntemukset, mutta en ole koskaan itse kyennyt hahmottamaan, miltä
suru tuntuu kehossa. En tiedä, mitä Antonio silmistäni näkee,
mutta ei surua. Sitä minun ei ole suotu ymmärtävän.
”Luota minuun”, sanon pehmeämmin
kuin aiemmin, ”tästä päätöksestä olen täysin varma.
Tarvitsin vain aikani ajatella sitä.” Tarvitsin aikani löytää
aistini uudelleen. Nyt on vain hoidettava pakollinen, kuoriuduttava
kaikkialta pistelevästä valheesta.
”Tässä ei ole kyse pelkästään
sitä. Minusta tuntuu, että naamion taakse jäävät kasvosi eivät
ole kaikki, mitä piilotat. Silmäsi ovat ainoa aukko siihen, kuka
oikeasti olet.”
”En ymmärrä lainkaan, mitä
tarkoitat.”
”Mistä surusi kumpuaa? Et osaa
valehdella itsellesi. Kerro minulle.”
”Minä en ole surullinen.”
”Mitä se sitten on?”
Kenties Antonio heijastaa itsensä
silmistäni. En ole surullinen. Lumieré de Lunessa ei ole aihetta
sellaiselle. Suru on ylijäämätunne, jonka puolella voi käväistä,
jos tilanne niin vaatii. Omin päin se ei minua löydä.
”Antonio”, sanon mahdollisimman
rauhallisesti, ”minua ei rehellisesti sanoen kiinnosta lainkaan,
mitä silmissäni milloinkin on. Tiedän, missä olen ja kuka olen.”
”Mutta minua pelottaa muuttaa
elämäsi lopullisesti, kun olet tuollainen! En näe ydintäsi!”
Jokin naksahtaa paikoilleen. Jokin
kauan sitten kadotettu, sisällä kaihertanut haalistuma. Nyt se
tulee, ja se tulee lujaa, rusentaa tiensä sisäelinten ja kudosten
läpi suoraan iholle, tanssii siinä kuin riivaus. Se on voimakas,
ihanan luja. Minä teen niin kuin olen tottunut sen kanssa tekemään.
Päästän sen ulos. Riuhtaisen Antonion lähelleni niin lujaa, että
kuulen hänen luidensa naksahtavan paikoilleen. Hän älähtää, hän
ei halua tätä, mutta minä haluan. Kerrankin hänen satuttamisensa
osuu oikealle hetkellä. Tätähän hän minulta aiemmin pyysi.
Vihdoin hyödymme siitä yhtä lailla.
Antonio katsoo minuun siniset silmät
suurina, raottaa huuliaan, sulkee ne. Hän ei kykene sanomaan mitään,
pidän häntä lähellä itseäni, mutta en rakastaakseni vaan
pelkästään satuttaakseni, jotta saan haluamani. Haluamani elää
osittain myös siinä tunteessa, joka minussa syntyy, kun tunnen
Antonion pelonsekaisen nautinnon kasvavan. Teen hänelle hyvää.
Teen itselleni hyvää. Olen lähimpänä ydintä kuin koskaan sen
kadotettuani.
Minun ei tarvitse enää käskeä.
Antonio ei tarjoa minulle pakotettua huolestumistaan, hän kumartuu
lähemmäs, tunnen halun sykkivän hänen kehossaan. Silmät
punertavat jo, niiden keskusta muuttuu, pupillit suurenevat ja
hampaat työntyvät esiin huulten takaa. Hän riuhtoo kaulukseni auki
piittaamatta siitä, repeääkö jokin. Kaulani tykyttää, oma
haluni kasvaa, tunnen hampaani, joita Antonio ei vielä saa nähdä,
hänen täytyy nauttia minusta ensin. Hän työntyy iholle, kietoo
kätensä tiukasti ympärilleni ja rikkoo ihon pinnan. Veren haju
lävistää tajunnan, koko kehoni jännittyy, tunnen veren siirtyvän
itsestäni Antonioon. Vaikka puremassa ei ole se, kenestä elän,
tunne täyttää minut ja huomaan yllättyväni siitä, miten samalta
se tuntuu kuin Lucillankin kanssa. Kenties vain tunteella on
merkitystä, kenties vain hetken täydellisellä verenpunalla voin
tehdä itseni jälleen eläväksi.
Tilanne on ohi nopeasti, mutta sen
jälkeen kehoni vain sykkii, hengittää todellista minääni.
Rakastan sitä. Tykytykset lähtevät kaulasta, veren haju on
huumaava, voisin hukuttautua siihen, pysyä ikuisesti sen syvässä,
punaisessa tunnussa. Pääni taittuu taakse nautinnosta, varovainen
naurahdus pääsee irti minusta. Olen kotona. Olen vihdoin kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti