Verivalhe: luku 33

Luku 33: Jää hyvästi (Lucilla, maaliskuu 1941)

Lavinia ei kyennyt pitämään lupaustaan ja käymään töissä luonani vielä siihen saakka, että avioidun. Annoin hänen mennä. Kestin katsella kaksi viikkoa, kun hän säpsähti jokaista ovenkoputusta, lähti joka ilta ajoissa kotiinsa ja saapui aamuisin tasan sovittuun aikaan. Ennen hän oli aina ajoissa, jäi illoiksi maalaamaan ja keskustelemaan kanssani. Pelko Kasparista ja vampyyrien elämäntavoista kasvoi liian suureksi. En voinut antaa Lavinian kärsiä rinnallani.

Hän ei ole ollut poissa luotani vielä viikkoakaan. Viisi päivää ja kuusi tuntia. Istun eteisen portailla, samassa paikassa, jossa istuin yönä, jolloin Lavinia kertoi tietävänsä vampyyriudestani. Kun olin aamuun mennessä rauhoittunut, hän kertoi tienneensä jo pitkään. Pitkään tarkoitti sodan alusta lähtien. Kaspar oli saanut hänet ymmärtämään. Hän oli tajunnut, ettei yhteytemme pohjannut rakkauteen, vaan johonkin, jota ei ihmisaisteista käsin voisi ymmärtää.

Talossa tuntuu hiljaiselta ilman Laviniaa. Olin tottunut siihen, että hän tuli ja meni, piti huolta jokaisesta elämäni nurkasta. Nyt nurkat pölyttyvät, eikä minulla ole ainuttakaan keinoa lakaista niitä.

Aamuaurinko on alkanut nousta. Keväisin se nousee aikaisemmin ja työntyy sisään eteisen kaupungin puoleisesta ikkunasta. Se ulottuu juuri ja juuri portaisiin saakka. Ojennan kättäni valonsäiettä kohti ja katselen, kuinka yksinkertainen hopeasormus vasemmassa nimettömässäni kiiltää valossa. Kaunis vangitsijani.

Kävimme Levainen kanssa ostamassa sormukset. Ne eivät olleet kalliit, mutta Levainen sujautettua sormuksen sormeeni ymmärsin, miten lopullista avioliitostani tulisi. Levaine on vasta kolmekymmentäviisivuotias. Hänellä on jäljellä vielä useita, tuskaisen pitkiä elinvuosia. Osa minusta rukoilee, että niiden vuosien päättyessä Kaspar olisi jo kaukana täältä, poissa Rosencranzista, poissa ulottuvistani. Jos en pääse hänen luokseen, en voi muuta kuin jatkaa sitä elämäntapaa, jonka toivottavasti löydän tohtoriaviomieheni rinnalta.

En ole kertonut Levainelle siitä, että Lavinia on lähtenyt luotani. En ole vielä itsekään kyennyt lopettamaan hänen peräänsä itkemistä. Lavinia on antanut minulle niin paljon korvaamattomia asioita, etten voi milloinkaan kiittää häntä siitä. Hän antoi minulle ymmärrystä ja hyväksyntää, jota en voi saada yhdeltäkään vampyyrilta. Hän on syviten vampyyreja vihaava ihminen, jonka tunnen, ja silti hän antoi myötätuntonsa minulle. Sellaiselle ei ole sanoja ihmisten kielissä.

Levaine ei kuitenkaan saa tietää aivan vielä. Jos hän tietäisi, ettei todennäköisesti näe rakastamaansa ihmistä enää koskaan, hän ei veisi minua alttarille asti. En voi ottaa sellaista riskiä. Levaine ei voi jättää minua nyt, sillä vaikka hän tekisi niin ja tulisi myöhemmin toisiin ajatuksiin, minä en välttämättä tulisi. Sillä sekunnilla, kun Levaine heittäisi minut pois, vereni huutaisi Kasparin takaisin luokseni. Minä pidän pääni juuri niin kauan, kun hopeasormus kimaltelee hääpäivänä sormessani ja takaa minulle tulevaisuuden ruttotohtorin vaimona.

Pahempaa kuin itse avioituminen on se, että kylällä kihlauksesta puhutaan jo. Paikallinen nimekäs perijätär ja kaikkialla suosittu sekä pidetty tohtori ovat loistokas pari jokaisen silmissä. Cartwrightina olen tottunut siihen, että nimeni tipahtaa aina satunnaisin väliajoin jonkun huulilta. En ole kuitenkaan erityisen mieltynyt ajatukseen siitä, että kaupassa käydessään tai kaduilla kävellessään Kaspar kuulisi kihlauksestani jonkun muun kuin minun suusta. Asia on osittain oma vikani, sillä olen päättänyt, että en ota häneen yhteyttä ennen kuin hän tekee sen itse. Tiedän hänen palaavan luokseni, kun sana kihlauksesta on kiirinyt hänen korviinsa asti.

Painan pään polviini ja tunnen, kuinka avonaiset hiukseni verhoavat minut kaikkialta. En ole useampaan päivään jaksanut laittautua ihmisen näköiseksi voidakseni käydä kaupungilla. Siellä ei ole minulle juuri nyt mitään nähtävää. Aion pysyä kotini vankina vielä, kun se on ainoa vankilani. Kun sormuksesta tulee vankilana lopullinen, on jokseenkin samantekevää, olenko kotonani vai en, sillä en ole enää koskaan oma itseni.

Juuri, kun olen ehtinyt vaipua itseeni ja hengittää syvään, kuulen ääniä ulkoa. Havahdun ja nousen seisomaan. Erotan pitkän, tummahiuksisen hahmon kävelevän pihan kiveyksellä suoraan ovelle. Kaspar. Huokaisen syvään. Odotukseni on päättynyt. Pitkään olen saattanut muistella edellistä kohtaamistamme vain kaukaisena muistona, unenkaltaisena, epäselkeänä tapahtumasarjana, joka päättyi Lavinian lohtuun. Nyt Lavinia on poissa, mutta Kaspar on tullut takaisin. Hän tulisi aina takaisin. Minä avaan hänelle oven.