Luku 20: Avunanto (Lucilla,
marraskuu 1940)
Valitsemani mekon malli on
vanhanaikainen ja väri syvän ruskea. Korkea kaulus peittää syvät
hampaanjäljet kaulassani. Levaine istuu sänkyä vasten lattialla ja
vapisee vereni kiertäessä hänen kehossaan. Emme ole vaihtaneet
puremisen jälkeen sanaakaan. Hän ei ole uskaltanut enkä minä ole
kyennyt.
”Levaine”, lausun lopulta miehen
nimen. Minä olen aina se, joka saa rikkoa hiljaisuuden. ”Millainen
olo sinulla on?”
”Syyllinen.”
”Olet purrut minua aiemminkin.”
”Ei siksi.”
Huokaisen syvään ja istuudun jälleen
kerran lattialle hänen kanssaan. Tällä kertaa huone on eri, mutta
tilanne tuntuu samanlaiselta. Meidän välillämme haisee aina
pistävästi vereltä ja joltakin menetetyltä.
”Minä olen tuonut itsestäni kaiken
ilmi. Olen sotkenut jopa Lavinian tähän, vaikka Lavinian piti olla
puhtainta tässä todellisuudessa.”
”Sinä rakastat häntä edelleen.
Tietääkö hän, kuka sinä olet?”
”Ei tietenkään, ja hyvä niin.
Minä en uskonut koskaan kohtaavani häntä jälleen.”
”Sinä olet ollut vuosia rakastunut
mielikuvaan.”
Levaine naurahtaa paljastaen vereen
tahriintuneet hampaansa.
”Niinkin sen voisi pukea sanoiksi.
Lavinia on silti kauneinta, mitä tässä maailmassa on.”
”Sinun on täytynyt yllättyä, kun
tapasit hänet luonani.”
Levaine painaa katseensa maahan.
Hetken kuvittelen hänen olevan vain häpeissään. Sitten hän
kohtaa katseeni punertavilla silmillään, ja tulkitsen ilmeen
joksikin paljon hälyttävämmäksi. Levaine näyttää syylliseltä.
”Sinun pitäisi joskus kysyä
Lavinialta, kuinka hänen aviomiehensä kuoli.”
”Miten Lavinian edesmennyt aviomies
liittyy siihen, että tapasit täällä ensirakkautesi ensimmäistä
kertaa kahteenkymmeneen vuoteen?”
Levaine pysyy hiljaa. Hänen katseensa
sallii minun vetää epämiellyttävän viivan tapahtumien välillä.
”Paitsi, jos et tavannut häntä
ensimmäistä kertaa uudelleen luonani.”
”Niin. Minä tapasin hänet
uudelleen paljon aiemmin.”
Annan katseeni vaatia vastausta.
”Lavinian aviomies kuoli ruttoon.”
”Siitä olen tietoinen”, vastaan
ja muistelen musteita pisteitä Lavinian maalaamalla kankaalla. Rutto
on tuhonnut jo liian monen elämän. ”Se on tapahtunut Rosencranzin
rajojen ulkopuolella muutamia vuosia sitten. Nytkö sinä vasta
kerrot minulle, että olet ollut paikalla?”
”Minä olin herra Mendezin tohtori.”
”Vai niin. Päädyit siis moisen
epäonnisen tapahtuman kautta jälleen Lavinian luokse.”
Ajatuksessa on hämärää,
vanhanaikaista romantiikkaa. Tyttö pelastaa pojan, joka saa kohdata
tämän vuosia sen jälkeen. Vain rutto pilaa herkän ja kliseisen
kuvan. Kuka tahtoisi olla sellaisen tarinan poika, jos hänen
tehtävänsä on vain katsoa, kuinka tytön elämä mustenee
reunoista?
Levainen ilme käy vaikeammaksi,
monitulkintaisemmaksi. En uskalla enää sanoa mitään. Jos
tiputtelen suustani oletuksia, saattaa olla, ettei Levaine pääse
koskaan totuuteen asti. Sallin hänen puhua itse, vaikka
epämiellyttävä olo sisälläni kasvaa. Se ei johdu menettämästäni
verestä. Tähän asti olen luottanut Levaineen lähes täysin. Nyt
hänen terävien kasvojensa katseleminen aiheuttaa minussa
hämmentävää levottomuutta.
”Kenenkään luo ei vain päädytä”,
Levaine huokaisee, ”sillä kukaan täällä ei elä sadussa. Me
elämme todellisuudessa, jossa ihmiset vakoilevat toisiaan,
kehittävät sairaita pakkomielteitä. Minä etsin Lavinian käsiini,
Lucilla. Etsin hänet ja keksin keinon päästä lähelle häntä.”
En osaa heti saavuttaa merkitystä
hänen sanojensa takana. Kun niin tapahtuu, luontainen reaktioni on
nousta ylös ja juosta ulos, pois vierelläni istuvan miehen luota.
En kuitenkaan tee niin. Minulla on kaikista vähiten varaa tehdä
niin.
”Minä olin se, joka tartutti
Lavinian aviomiehen ruttoon. Se oli ainoa keino. Vain sitä kautta
saatoin ilmaantua tohtorina paikalle, palata takaisin Lavinian
elämään.” Puhuessaan Levaine on kuin lapsi. Hänen huulensa
kaartuvat ylöspäin, silmänsä kiiltävät ja kädet hapuilevat
kosketuspintaa. Aivan kuin hänen koko olemuksensa pyrkisi hakemaan
lämpöä jostakin, oikeuttamaan sairaat mielitekonsa. En sano
mitään. Ohjeiden antaminen tuntuisi väärältä Levainen ollessa
kuin samainen kuusitoistavuotias, jonka elämän nuori tyttö
pelasti.
Kamalinta on ymmärrys, joka minussa
elää. En saata syyttää Levainea. Hän olisi voinut lähestyä
Laviniaa miten tahansa, pyytää häntä seuraansa, ostaa hänet
onnelliseksi. Mutta hän ei kyennyt, sillä Lavinia oli jo
naimisissa. Hänen moraalinsa eivät riittäneet Lavinian
liehittelemiseen, mutta ne ulottuivat ruton miehelle tartuttamiseen
saakka. Yhtäkkiä se, miten suuresti Levaine inhoaa itseään ja
vampyyriuttaan, ei tunnukaan enää pelkältä syntymässä
määritellyltä vihalta.
”Tuomitse minut miten haluat,
Lucilla. En ole koskaan tunnustanut kenellekään ennen sinua.”
”Minä en tuomitse ketään,
kaikkein vähiten sinua. Minulla on sinulle vain sääliä.”
”Minä toimin väärin.”
”Sitä sinä olet kantanut itse
mukanasi. Minä en voi tuomita sinua, koska sen olet tehnyt jo itse.”
Levainen ilme pysyy lohduttomana kuin
pienellä lapsella. Jokin hänen tuntemassaan hätäännyksessä on
niin raastavan samaistuttavaa, että miltei sulkeudun ja kieltäydyn
auttamasta häntä. Hänen surunsa ja inhonsa saavat minut muistamaan
tunteita, jotka olen kieltänyt itseltäni.
Levaine huokaa syvään.
”Nyt sinä tiedät, mitä olen
tehnyt. Luoko se kuilun välillemme?”
”Ei.” En pidä siitä, miten
herkästi Levaine olettaa minun luopuvan suhteestamme toisiimme. Olen
pitänyt hänet vierelläni tarkoituksella. Jossakin kohtaa olen
huomannut, etten siedä miehen oikkuja ja erikoista persoonallisuutta
vain saadakseni häneltä verta vaikeina aikoina. Minä aivan
oikeasti pidän Levainesta. Löydän hänestä kosketuspinnan
todelliseen maailmaan. Levaine on vampyyri, mutta elää kuin ei
olisi. Hän saa minut tuntemaan toivoa.
”Me voimme keskustella tästä koska
tahansa. Voimme yhtä lailla olla keskustelematta. Arvostan joka
tapauksessa, että kerroit minulle.”
”Mutta sinä välität Laviniasta
niin kovin. Sinun täytyy ajatella, että...”
”Älä sano minulle, mitä minä
ajattelen. Minä en voi muodostaa mielipiteitä näin lyhyessä
ajassa, mutta tiedän, etten aio kääntää selkääni sinulle.
Tämän kartanon ovet ovat auki sinulle jatkossakin.”
Naurahduksen kaltainen pyyhkii aiemmat
tuntemukset Levainen kasvoilta. Hänen olemuksensa rentoutuu, hartiat
laskeutuvat ja hymynkare paljastaa ajatusten suunnan vaihtuvan.
”Te todella muistutatte toisianne.”
”Anteeksi kuinka?”
”Sinä ja valitsemasi mies. Kaspar.”
En voi olla kohottamatta kulmiani.
”Miten Kaspar tähän liittyy?”
”Minä näin hänet pohjoisessa.
Kävin Lumieré de Lunessa. Älä väitä, ettet tiennyt hänen
olevan siellä.”
Sisälläni läikähtää. Kaspar on
elossa. Hengittävänä. Ruumiillisena. Vereni hänen veressään.
Vien käden sydämelleni vain tunteakseni sen yhä sykkivän. Minäkin
hengitän. Kasparin kirjeet pitivät paikkaansa, hän elää, hän
palaa vielä luokseni. Jos sydämeni takana sykkivä tunne on pelko,
en tiedä, miten elää sen kanssa.
”Sota ihmisten välillä on tulossa
loppuunsa”, Levaine sanoo nostaessaan itsensä lattialta, ”mutta
puheet pohjoisessa ovat hyvin levottomia. Niiden keskeltä minä
löysin mainitsemasi paikan, vampyyriksi muuttamasi lady Noiren yön
lapsineen. Kaspar Rodriguez oli siellä, mutta hän ei ollut yksi
heistä. Ei missään nimessä.”
”Mistä sinä tunnistit hänet?”
En ole koskaan kuvaillut Levainelle Kasparin ulkonäköä erityisen
tarkasti. Maailmassa on tuhansia pitkiä miehiä ruskeilla silmillä
ja hiuksilla.
”Silmistä.”
Jokin Levainen tavassa vastata minulle
saa sydämeni vihlaisemaan. Tunne sen takana hengittää edelleen
omaan tahtiinsa, luo riitasoinnun sydämen rytmiin nähden. Tiedän,
mitä Levaine tarkoittaa. Se ei saa oloani lainkaan vähemmän
levottomaksi.
”Me emme keskustelleet hänen
kanssaan mistään merkityksellisestä. Vaihdoimme muutaman sanan
sinusta ja vampyyrien tilanteesta”, Levaine kertoo minulle. Tästä
puhuminen tuntuu luonnolliselta heti Levainen tunnustuksen jälkeen.
Tietenkin hän tahtoo siirtää huomion minuun.
”Nauttiko hän olostaan Lumieré de
Lunessa?”
”Nautti, mutta ei selvästikään
kuulunut sinne.”
Kasparin ei tulekaan kuulua Lumieré
de Luneen. Hänen maailmansa ei ole kuten Noiren maalaama
hopeanhohtoinen yötaivas. Kaspar kuitenkin tarvitsee
yhteisöllisyyttä, hän ei ole koskaan saanut sitä mistään.
Kehoni kihelmöi, sillä kaikki tietoni ovat Levainen havainnoista
kiinni, eikä hän havainnoi maailmaa lainkaan samalla tavalla kuin
minä.
Ja kuitenkin Levaine on mies, joka on
ollut valmis uhraamaan tuntemattoman miehen elämän saadakseen
haluamansa. Kaikki Levainen elämässä pohjaa tunteisiin, joita hän
tunsi muuttuessaan vampyyriksi kaksikymmentä vuotta sitten. Voinko
minä sanoa olevani lainkaan sen parempi, erilaisempi? Mitä kaikkea
olisin itse valmis tekemään tunteakseni edes hetken jotakin muuta
kuin raastavaa nälkää?
”Hän kertoi minulle ottaneensa
rakastajan. Hän oletti minun olevan sinun rakastajasi. Sinun olisi
pitänyt nähdä hänen ilmeensä. En ole tavoittanut samanlaista
kiivautta kenenkään muun piirteistä.”
Kuvittelen mieleeni tilanteen, jossa
Levaine on paljastanut tuntevansa minut. Kaspar on voinut olettaa
tuhansia asioita suhteestani Levaineen, mutta hän ei ole voinut
osoittaa mustasukkaisuutta. Hän ei tunne sitä. Meidän suhteemme ei
ole mitään niin maallista, että voisimme estää toisiamme
jakamasta kehoamme muiden kanssa. Se, mikä on saanut Kasparin silmät
laajenemaan ja kulmat kurtistumaan, on ollut toinen vampyyri
elämässäni. Sellainen on paljon suurempaa kuin kehojen jakaminen
muutaman yön ajan.
”Sinä et vaikuta yllättyneeltä.”
Pudistan päätäni.
”Minä tunnen Kasparin”, vastaan
huokaisten.
”Tulisiko minun olla huolissani
sinun puolestasi?”
Katson Levainea hämmentyneenä. Hänen
kasvonsa eivät peilaa tuntemuksiani.
”Mistä syystä?”
”Samasta syystä kuin sinäkin
kuuntelet huolestuneena, kuinka puhun Lavinialle. Me aistimme paljon
sellaisia asioita, joita ei voi kuvailla. Voisin ehkä kutsua sinusta
ja Kasparista huokuvaa tunnetta turvattomuudeksi.”
”En vieläkään ymmärrä, mitä
tarkoitat.”
”Minä tarkoitan”, Levaine sanoo
ja ojentaa kätensä koskettaakseen minua, ”että Kaspar vaikuttaa
mieheltä, joka tappaa sinut vielä jonakin päivänä.”
Olin jo kuvitellut, ettei kehoni voisi
yllättyä enää mistään, mitä Levainen kapeilta huulilta putoaa.
Silti tunnen sydämeni takana jälleen uuden vihlaisun.
”Minusta tuntuu, että sinun
kannattaisi pelätä häntä.”
”Pelätä? Levaine, ystäväni,
sinä olet tavannut Kasparin vain muutaman minuutin ajan.” Tiedän,
ettei mielikuvien muodostumiseen tarvita kauempaa. Tällaisia
tuntemuksia vain syntyy, pelko ruokkii itse itseään. Pelko rakkaan
puolesta on kaikkein järjettömintä, suurinta pelkoa. Se, että
Levaine ymmärtää pelätä puolestani, tarkoittaa, että hänen
täytyy olla enemmän kaltaiseni kuin olen koskaan havainnut.
”Et voi väittää, ettet tiedä,
mistä minä puhun. Lucilla, ole nyt järkevä. Sinä et ole kertonut
minulle mitään siitä, mitä olet kokenut sen miehen kanssa.”
”Olen kertonut sinulle tarpeeksi,
jotta tiedät minun ymmärtävän, mitä tarkoitat. En voi antaa
itseni taipua pelkoon.”
”Niinkö paljon sinä häntä
rakastat?”
Naurahdus ryöpsähtää minusta ulos
tahattomana, viattoman kaltaisena, valkeana. Ensin se pysyy yksin,
sitten kokonainen naurun ketju juoksee ulos suustani saaden minut
hetkeksi tolaltani. Kykenen vain nauramaan, sillä muistoni saapuvat
Levainen puhuessa. Muistoillani on terävät reunat, ja vain
hyväntuulinen, silti hysteerinen nauru voi suojata minua niiden
viilloilta.
”Kyse ei ole rakkaudesta”, lausun
naurun paettua minusta, ”sillä rakkaus ei ole se, mitä pelkään.
En tekisi mitään pelkästä rakkaudesta. Tässä on kyse jostakin
paljon mustemmasta.”
”Lucilla.” Levainen tapa sanoa
nimeni on kuin valo sellaiselle, joka ei enää muista, miltä valon
kuuluu tuntua ja näyttää. Se vetää minua ylemmäs.
”Lucilla, en voi pakottaa sinua
kertomaan, mutta jos voit antaa minulle edes palasen, minä…”
Levaine istuu alas. Hengittää syvään. ”Minä voin yrittää
auttaa sinua.”
Minäkin istun alas. En voi muutakaan.
Olen aloittanut jo kertomalla Lavinialle. Levaine vierelläni on se,
jolle voin kertoa myös vampyyriuteni aiheuttamista haavoista,
minuudenpelosta, joka on elänyt minussa ikuisuuden. Levaine voi olla
säälittävä ja pelätä kaikkea maailmassaan, mutta hän tietää,
mitä minä koen. Hän voi saapua vastaan.
”Minussa on aina elänyt puoli, jota
en kykene hyväksymään”, aloitan, ja pelkkä Levainen tapa
puristaa päiväpeittoa kynsiensä väliin kertoo minulle, että olen
tehnyt oikean päätöksen. Kerron hänelle, kuinka olen aina juossut
pakoon. Tiputan itsestäni ulos kaikki ne seikat, jotka olen jo
aiemmin kertonut Lavinialle. En säästele mitään. Ensimmäistä
kertaa päästessäni Kaspariin asti en suljekaan suutani. Kehoni ei
petä minua, en ala itkeä enkä huutaa. Kertominen ei tuhoa minua.
”Kasparissa elää sama pimeys kuin
minussa. Tunnistin sen heti.” Hymy pysyy kasvoillani, sillä
kaikesta huolimatta olen enemmän kuin helpottunut siitä, että saan
pitää jonkun Kasparin kaltaisen elämässäni.
”Koska näimme toisissamme sellaisia
sävyjä, joita elävät olennot eivät yleensä toisistaan tunnista,
pääsimme heti samaan maailmaan. Kutsuin hänet luokseni, vietimme
iltoja yhdessä ja tajusimme, mistä olimme jääneet paitsi.”
”Miltä sinusta tuntui hänen
kanssaan? Mikä oli se, mitä sinä häneltä sait?”
Kysymys yllättää minut. Kuvittelin
Levainen tavoittavan tunteeni oitis.
”Hyväksynnän. Ymmärryksen.
Tajuntani laajeni, kun hän ymmärsi nälkääni. Kykeni jakamaan
sen.”
”Moni vampyyri jakaa sen.”
”Ei sillä tavalla.” Levainen ilme
pysyy neutraalina. Hän ei sittenkään tavoita tunteeni ydintä.
”Levaine, minä… Minä olen tuntenut itsessäni jotakin syvää
jo lapsesta asti. Tiesin vielä ihmisenäkin, että minussa on
kyltymätön tarve hukkua syvänpunaan. Halusin väkivaltaa, kipua,
oman kieroutuneen maailman. Se esti minua olemasta perijätär
Lucilla Cartwright. Se estää edelleen.”
”Sinähän sanoit kadottaneesi
värit.”
”Ennen Kasparia, kyllä. Minä
kuvittelin jo tunteneeni kaiken mahdollisen. Sellaista kuolemattomuus
tekee, Levaine. Se saa kaiken tuntumaan jo kertaalleen koetulta. Olen
aina elänyt sen varassa, että saan tuntea lujaa, ja sitten ikuinen
elämä kuluttaa tuntemukset pois, haalistaa värejä. Kaspar
palautti ne takaisin ymmärtämällä minua. Hän sai minut tuntemaan
itseni eläväksi.”
Levainen silmät pysähtyvät yhteen
pisteeseen, mutta niiden takana liikkuu tuhansia ajatuksia. Hän
yrittää koota kaikkea selkeämmäksi itselleen. Minun tunteistani
ei saa selkeitä, sillä ne ovat korventavia, kaikkialta kuluttavia.
Olen väsynyt pelkäämään niitä päivästä toiseen. Olen väsynyt
kiistaan sisälläni.
”Tässä kaikessa on siis kyse
tuntemisesta, mutta silti rakkaus ei ole sinulle tunteista suurin?”
”Yhteytemme Kasparin kanssa ei
perustu rakkaudelle. Se perustuu sille, että me kumpikin tiedämme,
millaista on elää tällaisen persoonallisuuden kanssa. Mikään ei
ole koskaan tarpeeksi, keho huutaa aina lisää tuntemuksia.”
”Oletko koskaan ajatellut, että
väkivalta on helpoin keino saavuttaa jotakin sellaista? Et ole vain
keksinyt muuta tapaa saada itseäsi tuntemaan suurimpia tunteitasi.
Et ole löytänyt muuta keinoa sammuttaa nälkää, ja vampyyrius
antoi sinulle tekosyyn jatkaa samalla linjalla. Minuutesi ei löydy
sieltä, Lucilla. Kipuunkin turtuu. Joskus sekin lakkaa olemasta
syvänpunaista, vaikka kokisit sen jonkun kanssa.”
Puren hammasta niin lujaa, että
pelkään jonkin lohkeavan, risahtavan rikki. Levainen sanat
raastavat sisälleni haavan, josta patoutuma nousee ylös. Jokin
hajoaa. Kyyneleet purskahtavat minusta ulos. Huomaan vapisevani
vasta, kun kuulen luideni hakkaavan sängyn kylkiin. Levaine on
tietenkin oikeassa. Olen aina paennut. En vain ole havainnut, etten
pakene väkivaltaista persoonaani vaan muodostan väkivallasta
paikan, jonne paeta.
”Minä en jaksa tätä enää”,
kuiskaan ja huomaan itseni kuulostavan aivan yhtä heikolta kuin
Levaine puhuessaan Laviniasta, ”en enää jaksa etsiä vastauksia.
Ne eivät löydy. Luoja, Levaine, minä en enää tiedä, kuinka
auttaa itseäni.”
”Me kaikki tahdomme hyväksyntää,
Lucilla. Minä en voi elää itseni kanssa, mutta Lavinia kykeni
ymmärtämään minua, ja siksi jahtaan häntä edelleen. En minäkään
tiedä, miten tästä todellisuudessa kuuluisi selviytyä.”
Levaine ojentaa kätensä lähelleni,
tartuu minua harteista ja puristaa niin lujaa, että tiedän yhä
olevani elossa.
”Minulla on kuitenkin ehdotus.
Ratkaisu, joka voisi hyödyttää meitä kumpaakin.”
Kohotan katseeni Levaineen, tai
ainakin kuvittelen kohottavani. En voi olla varma, olenko katsonut
häntä kokoajan ja vain välillä kadonnut itseeni.
Kukaan ei ole koskaan aiemmin
tarjonnut minulle valoaan. En ole halunnut ottaa sitä vastaan. Nyt
Levainen hailakat silmät antavat minulle odottamatonta toivoa, aivan
kuin Lavinian ymmärrys aiemmin antoi minulle hyväksyntää. Otan
vastaan sen, mikä on otettavissani, mutta en pyydä keneltäkään
enää mitään. Olen jauhanut tämän elämän aikana paljon hyvää
veriseksi sotkuksi, minulla ei ole ihmisen oikeutta pyytää apua,
kun siltä tuntuu.
”Lucilla”, Levaine sanoo hiljaa
pitäen yhä hartioistani kiinni, ”minusta tuntuu, että meidän
kannattaisi avioitua.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti