Luku 19: Nälkä (Lucilla,
marraskuu 1940)
Uni on rikki reunoista.
Todellisuudella on sotakoneiden ääni. Nostan kehoni ylös valkeista
lakanoista ja muistutan, etten ole kuollut. En ole yksi niistä
epäkuolleista, valkeanaamaisista olennoista, joita sotakoneista
tiputetuissa vihkosissa kuvataan. Sellaisia vampyyreja ei ole
olemassa. On vain ihmisten suunnatonta pelkoa.
Astelen suoraan ikkunalle. Kuulen yhä
sotakoneen äänen, kun alus etenee Rosencranzin yläpuolelta kohti
Saksaa. Tiedän, ettei se aio pommittaa Rosencranzia, sillä
sellainen liike miltä tahansa valtiolta tekisi sodasta liian verisen
kaikille. Silti minussa käväisee epämukava tunne, kun ajattelen
hengiltä pommitettuja ihmisiä. Palaneita maita, osittain
hiiltyneitä ruumiita ja pistävää katkua. Vampyyrina aistini
kääntyisivät minua vastaan. Sellaisessa paikassa en haistaisi
muuta kuin palaneiden ruumiiden suoniin jääneen veren.
En tahdo jäädä ajattelemaan sotaa,
sillä se vie automaattisesti ajatukseni Kaspariin. Lähiaikoina
ajatukseni hänestä eivät ole olleet sävyltään ajattelemisen
arvoisia. Kävelen tyynesti alakertaan vaihtamatta yöasuani pois.
Tiedän aamiaisen odottavan minua. Eteisessä törmään kuitenkin
näkyyn, joka saa minut pysähtymään hetkeksi portaikon suojiin.
Piilottelen omassa talossani. Yritän olla ajattelematta sen
alhaisuutta.
”Ikävä kyllä lady Lucilla ei ole
vielä pukeissa”, kuulen Lavinian kirkkaan äänen. ”Hän ei voi
ottaa teitä vastaan vielä, eikä minulla ole oikeutta herättää
häntä ennen aikojaan.”
”Minä ja Lucilla tunnemme toisemme
riittävän hyvin, neiti Mendez. Voinen häiritä häntä tähän
aikaan aamusta.” Tunnistan narisevista äänteistä puhujan
Levaineksi.
”Kello ei ole vielä kahdeksaakaan
aamulla, ja –”
”Minun kovasti tarvitsisi nähdä
hänet.”
”Tohtori Levaine, en mitenkään voi
toteuttaa pyyntöänne.”
”Ja minä puolestaan kunnioitan
syvästi teidän uskollisuuttanne emännällenne.”
”Teidän ei tarvitsisi teititellä
minua, se ei ole tarpeellista asemassanne.”
”Minä tahdon tehdä niin, neiti
Mendez, koska arvostan teitä.”
Astelen valkeassa yöasussani
eteiseen. Levaine nostaa katseensa Laviniasta minuun ja hymyilee.
Mies on kuihtunut entisestään, hänen kasvonsa eivät enää hehku
ja posket ovat syvällä kuopalla. Levaine on jälleen pitänyt
itseään erossa verestä. Se tekee hänen hymystään ruman
katsella.
”Anteeksi, neiti Mendez, mutta minun
on nyt siirryttävä seurastanne”, Levaine lausuu sisäkölleni ja
kumartaa pienesti. Hän ottaa silinterinsä pois ja kumartaa myös
edessäni. ”Tervehdys jälleen, lady Lucilla. Siitä on kuun
päivät, kun olemme kohdanneet.”
Levainen pinttyneen virallinen
puhetapa Lavinian seurassa aiheuttaa minussa miltei fyysistä
pistelyä. Puhumattakaan kuun mainitsemisen riskeistä kenen tahansa
ihmisen seurassa.
”Tervehdys, Levaine. Asiasi on mitä
ilmeisimminkin hyvin kiireellistä ottaen huomioon ajankohdan.”
”Pahoitteluni siitä.” Levaine
vilkaisee lyhyesti yövaatetustani. Tilanne on kaikin tavoin
siveetön. Kiitän ylempää tahoa siitä, että Lavinia on
surullisen tottunut tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hänen vuokseen
ei tarvitse pelätä, mutta muun henkilökunnan ei tarvitse nähdä
minua vaatteettomana miespuolisen vieraan läsnäollessa. Ohjaan
Levainen kädelläni portaikkoon astellen luonnollisestikin itse
edellä, sillä yöasuisenakin tahdon säilyttää talon emännyyden.
Vasta makuukammarini oven sulkeuduttua
uskallan päästää itseni valloilleen.
”Levaine, mitä helvettiä tämä
on?”
”Olen aidosti pahoillani! Ajankohta
ei ole parhas mahdollinen, tiedän sen.”
”En tarkoita sitä. Mitä sinä
yrität Lavinian läsnäollessa? Arvostan teitä, neiti Mendez?”
Ääneni kohoaa kenties aavistuksen liian korkealle, mutta
hämmennykseni on yhtä suurissa mitoissa. En ole koskaan kuullut
Levainen puhuvan kenellekään yhtä epämiellyttävän virallisesti.
Olen katsonut sivusta Levainen liian
pitkiä katseita ja kiusaantuneita kommunikaatioyrityksiä. Levainen
yleiset sosiaaliset taidot huomioon ottaen olen voinut kuitata ne
vain osaamattomuudella ja yrityksellä olla miellyttävä
palvelijalle. Mutta on iltapäiviä, jolloin Levainen katse pysähtyy
laskevaan aurinkoon Lavinian hiuksilla, tanssivaan pensselinkärkeen
valkealla kankaalla.
Levainen huulet raottuvat ja kulmat
kohoavat hivenen. Hänen huulensa näyttävät pelkästään
rohtuneilta, hän ei ole antanut itsensä juoda lainkaan verta useaan
kuukauteen. Sen ei pitäisi olla mahdollista. Olen yrittänyt
tukahduttaa vaistoni, mutta keho antaa periksi, se pelastaa itsensä
joka kerralla. Silloin ensimmäinen elävä ihminen on
automaattisesti uhri. Maailmassa haisee vereltä. Ei miltään
muulta. On olemassa vain punaista. Levainen ei pitäisi kyetä
pakenemaan sitä.
”Anteeksi”, Levainesta pääsee,
”minä en enää tiedä, kuinka pidätellä itseäni.”
”Olen huomannut sen.”
Levainen ilme on lähes avuton.
”Lienee tullut aika vihdoin selittää
itseni.”
”Vastahan sinä tulit. Sinulla oli
kiireistä asiaa pohjoisesta.”
Levaine säpsähtää kuin lyötynä.
Hän on aina ollut ailahtelevainen ja arka, peitellyt sellaisia
puoliaan yliampuvilla vaatteilla ja viiksillä. Ulkonäkö ei ole
koskaan onnistunut muuta kuin tekemään kokonaisvaikutelmasta
entistä surullisemman.
”Sillä ei ole niin kiire”,
Levaine kuiskaa. ”Tosiasiassa minä… oikeastaan...”
Levaine ei ole koskaan änkyttänyt.
Hän on jättänyt paljon sanomatta, kääntänyt katsettaan pois ja
poistunut paikalta kesken keskustelun. Hän on aina kieltänyt
itsensä. Suoranaisesta ahdistuksesta hän ei ole koskaan antanut
merkkejä.
”Se oli pelkkä tekosyy. Tiedän
kyllä, että et herää aikaisin.”
”Heräsin sotakoneen ääneen.”
”Olen pahoillani.”
”Niin minäkin.” Me vain puhumme
eri asioista.
Istuudun sängylle antaen eleelläni
Levainelle luvan tehdä samoin. Hän istuu riisumatta kenkiään tai
pitkää päällystakkiaan. Hän vain huokaisee syvään ja
uskaltautuu katsomaan minua suoraan silmiin. Levainen silmätkin
näyttävät sairailta. Niiden valkuaiset verestävät ja kyljet ovat
keränneet ihottuman kaltaista repeämää. Se näyttää hivenen
ruton runnomalta iholta muutama kuukausi parantumisen jälkeen.
Levaine on parantunut vuosia sitten.
”Minä voin puhua menneisyydestäni,
se lienee tässä tilanteessa kiireisempää kuin mikään
pohjoisessa tapahtunut. Niistä asioista meidän tulee keskustella
myöhemmin ja pitkään.”
”Sinun taustoistasi emme ole
keskustelleet koskaan pitkään, kenties pyhitämme tämän hetken
sille.” Kuljetan käteni arasti Levainen omalle. Cartwrightin
tummanpunakivinen sormus näyttää irvokkaalta Levainen
kalmanvalkoisia käsiä vasten.
”Levaine, ystäväni, miksi sinä et
juo verta?”
Levaine painaa päänsä alas, vetää
kätensä hitaasti omaltani. Hänen on tehtävä tämä omassa
päässään.
”Minä en enää osaa. Se on…
vanha tapa. Hyvin vanha.”
”Kuinka vanha?”
”Olen tehnyt niin alusta asti.
Pitkittänyt juontihetkeä.”
”Sen ei pitäisi onnistua. Vampyyri
kuolee, jos ei juo kuukauden aikana verta.”
Hymy Levainen riutuneilla kertoo
minulle, etten ole nähnyt vampyyriudesta kuin yhden puolen. Minä,
joka olen kuvitellut kärsineeni omien vaistojeni kanssa, en tiedä
mitään sellaisesta kivusta, jonka kanssa Levaine elää päivittäin.
Häpeä pitää minut hiljaa.
”Tiedätkö, Lucilla, että sinä et
ole tästä talosta se, jonka olen tuntenut pisimpään?”
Olen lauseesta niin hämmentynyt,
etten ehdi reagoida.
”Minä olin katulapsi. Vanhemmilla
tai muilla auktoriteeteilla ei ollut kasvoja eikä maailmalla nimeä.
Saastaisuus vain lämmitti öisin. Tähdet minä tunnistin, lämmintä
kädenpuristusta en. Kun vampirismi yleistyi, tiesihän sen, miten
siinä kävi, kun uhriksi joutui kaltaiseni jo valmiiksi
huonokuntoinen katulapsi. Minä olin vähällä kuolla.”
”Mutta et kuollut.”
Levaine hymyilee tavalla, joka
paljastaa tasaisen, valkean hammasrivistön. Hänen nälkänsä ei
näy edes terävien kulmahampaiden muodossa.
”Minä tapasin enkelin.” Levaine
katsoo minuun, mutta en tavoita hänen silmistään rakkautta.
Kehoani kylmää, kun ymmärrän, että tunteet, joita hän käy
läpi, ovat samanlaisia kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Levaine ei
ole edennyt niiden kanssa ollenkaan.
”Ymmärtänet yhteyden, jos sanon,
että rakkauteni sisäkköäsi kohtaan ei ole kehittynyt sinä
aikana, jona olen tuntenut sinut.”
Vien käden suulleni, en voi
voimakkaalle reaktiolle mitään.
”Laviniako pelasti sinut?”
Levaine kuljettaa valkeita käsiään
kasvoillaan kuin maadoittaakseen itsensä, todistaakseen, että on
yhä olemassa myös tässä hetkessä. Muiston voimakkuus repii häntä
kaikkialta, sen näkee värisevistä jaloista ja voimakkaasti
kohoilevasta rinnasta.
”Kolme kuukautta hän paransi
haavojani, pakotti minut syömään tavallista ruokaa, piti minulle
seuraa...” Levainen posket kiiltävät. Kädet pysähtyvät
kahdelle hopeiselle juovalle. En ole koskaan aiemmin nähnyt Levainen
itkevän. ”Lavinia on luonnostaan puhdas. Täydellinen. Hän ei
kavahtanut sairauttani tai jättänyt minua kuolemaan, vaan tarttui
käteeni ja antoi minun elää.”
Samat kädet, jotka korjasivat
rikkomani teekupin lattialta, ovat kyenneet pitämään vampyyriksi
muuttuvan ihmisen elossa. Minun itsenikin tekisi mieli itkeä
Lavinian hyvyyden edessä. En epäile hetkeäkään, että hänellä
olisi ollut mustia motiiveja Levainen auttamisen taustalla. Hänen on
täytynyt olla korkeintaan neljätoistavuotias. Sen ikäiset eivät
tiedä, mikä vampyyri on, mutta osaavat tarttua kuolevan käteen.
”Parannuin rutosta ainoastaan hänen
ansiostaan. En olisi koskaan enää syönyt enkä nähnyt eteeni,
ellei Lavinia olisi pitänyt minua aloillaan ja pakottanut minua
nielemään rohtoja. Tämä maailma olisi sotansa jo sotinut, jos
kaikki osaisivat saman kuin Lavinia osasi.”
”Epäilen, ettei tässä ole enää
lääkkeistä kyse.”
”Tässä ei ole koskaan ollut
lääkkeistä kyse.”
”Tiesikö Lavinia, mikä sinä olit
hänen parannettuaan sinut?”
”Ei koskaan. Maailmassa ei juuri
tunnettu sanaa vampyyri silloin, vaikka vampirismi oli
yleistä. Rutto oli silti olemassa – ihmisillekin. Ilman sitä en
osaa kuvitella tätä todellisuutta.”
”Tiesitkö itse, mikä sinä olit?”
Levainesta pääsee hiljainen
parahdus, joka ei kuulosta enää lainkaan aikuisen miehen ääneltä.
Hän kuljettaa kädet pois kasvoiltaan ja katsoo jälleen minua
silmiin. Ne näyttävät entistä rajummilta itkusta punaisina.
”Tiesin alusta asti, että minusta
tulee vampyyri. Jotakin, jota en kyennyt hyväksymään edes
silloin.”
”Minun lienee turha kysyä syytä
inhollesi.”
Levaine naurahtaa. Se kuulostaa
hämmentävän aidolta kaiken aiemman rinnalla.
”Vampyyri kyllä tietää, mikä on.
Sinäkin tiedät, ja siksi sinä et kysy.”
”Oletko koskaan ajatellut, että
olen kenties ollut tällainen jo ennen vampyyriksi muuttumista ja
siksi vampyyrius on minulle osittain autuutta, oikeutusta?” kysyn.
Levaine pysyy hetken hiljaa.
”Minulle se tarkoitti vain, etten
kyennyt enää elämään Lavinian avun varjossa. Enkeli oli kerran
laskeutunut taivaasta auttamaan minua, eikä hänen hymynsä saanut
tahriintua enää sen jälkeen, kun nälkä asettui minuun. Se istui
sisälleni ja painaa edelleen samalla tavalla kuin silloin.”
”Silloin siis opit sanomaan sille
ei.” Osa minusta arvostaa, että fyysisesti niinkin heikko mies
kuin Levaine on kyennyt taistelemaan kaksikymmentä vuotta sellaisen
nälän kanssa. Hän ei ole voinut olla täysin juomatta, mutta
tiedän, että hän on voinut paeta sitä silkalla tahdonvoimalla.
Kenties siksikin hänessä on jäljellä enää hyvin vähän mitään
sellaista, johon tehdä kotinsa.
Kun Levaine avaa suunsa kertoakseen
elämänsä vaikeimmista kuukausista, yritän sulkea sanojen minussa
aiheuttaman pahoinvoinnin pois. Se, että oma nälkäni räjähtää
usein minut täysin määrittäväksi tekijäksi ja piirtää
minuuteni rajat uudelleen, ei tarkoita, että kokemus olisi
Levainelle samanlainen. Ja jos onkin, hänen vahvuutensa on jotakin,
jota minun ei koskaan tarvitse ajatella. En ikinä pystyisi siihen,
mistä hän minulle kertoo.
20-luvulla vampyyreita ei juuri
tunnettu nimeltä, joten koditon Levaine saattoi vain piilottaa
itsensä. Hänellä oli useita kodittomien verkostoja Rosencranzin
kaduilla. Jokaisella hyvinvoivalla valtiolla on mustat katunsa.
Niiden joukossa Levainella oli hylätty pieni talo ja siihen avain.
Oma ruumiini reagoi hienoisella vapinalla siihen, kuinka Levaine
kertoo heittäneensä talon avaimen pois ja lukittautuneensa sisään
ajatuksenaan nääntyä hengiltä. Hänen verkostonsa pitivät
huolta, että hän sai tavallista ruokaa. Kyse oli kuitenkin aivan
toisenlaiseen nälkään kuolemisesta. Kuusitoistavuotias Levaine oli
vakaasti päättänyt kuivua kokoon, antaa veren tarpeen kiduttaa
hänet loppuun.
Sitä kesti kolme kuukautta. Se on
kolme kertaa niin paljon kuin saisi olla. Levainen on täytynyt olla
suunnattomissa kivuissa. Maistan oksennuksen kielelläni, kun
ajattelen, miten Levaine on lopulta vain käpertynyt itseensä.
Kuullut kehonsa jokaisen sisäisen äänen, tuntenut, miten
elintoiminnot luovuttavat, huutavat nälkäänsä kunnes ääni
resonoi paikoista, joita ei enää pitäisi olla.
”Minä taisin ajatella Laviniaa, kun
rikoin ikkunan”, Levaine kertoo hiljaa. ”Hän ei olisi halunnut
käyttää niin suurta aikaa elämästään pelastaakseen jonkun,
joka aikoo kuitenkin kuolla.”
”Kolmesta kuukaudesta ei pitäisi
selviytyä.”
”Minä selviydyin. Sen jälkeinen
ennätykseni on miltei tuplasti sen ajanjakson mittainen.”
En osaa enää sanoa mitään. Minussa
ei ole kieltä ymmärtämään sellaista käytöstä. Suru kalvaa
minuun reiän.
”Miksi? Miksi sinä teet sellaista
vieläkin?”
”Osittain siksi, että kaikki
vampyyriudessa on niin kaukana siitä, mitä olen oppinut
maailmasta.”
”Vampyyrit kuuluvat maailmaan. Me
olemme vain sairastuneita ihmisiä.” En ole koskaan puhunut
itsestäni sairastuneena. En miellä elämänkantajia samalla tapaa
sairaiksi kuin rutonkantajia. Kenties surun kalvama reikä minussa
käskee antaa Levainelle armoa, jota hän ei pyydä eikä tahdo.
”Suurin syy lienee se, mitä
tapahtui, kun rikoin ikkunan. Ikkunaa ei voi rikkoa satuttamatta
itseään. Minusta oli juuri ja juuri kävelemään. Käytin kaiken
tahdonvoimani siihen, että sain itseni kadulle. Oma vereni täytti
ilman, aistini antoivat periksi. Maistoin hajuja ja värejä, kaikki
oli punaista mustilla pisteillä.” Levaine pitää hienoisen tauon.
Hengittää syvään.
”En nähnyt ensimmäiseksi löytämäni
ihmisen kasvoja. En tiennyt, minkä mittainen hän oli tai oliko hän
mahdollisesti jonkun seurassa. Näin pelkkää punaista. Nälkä oli
muuttunut ainoaksi todellisuudeksi. Veren juomista minun tuskin
tarvitsee kuvailla. Osaat varmasti kuvitella, miltä se tuntuu kolmen
kuukauden jälkeen. Tarve räjähti minuun sillä hetkellä, kun veri
virtasi sisälleni. En ole koskaan tuntenut itseäni niin
fyysiseksi.”
Levaine nousee ylös ja polvistuu kuin
kosiakseen. Tiedän, että hän aikoo keskustelun päätteeksi
kaulalleni. Näen sen hänen eleistään, vaikka hänen
kulmahampaansa eivät pilkistä terävinä muiden hampaiden seasta.
”Se ihminen, joka osui ensimmäisenä
kohdalleni, oli pieni poika. Join hänet kuiviin. Kokonaan.
Vampyyrien ei koskaan tule juoda uhriaan hengiltä, mutta minä tein
niin.”
”Sinä pidättelit itseäsi aivan
liian pitkään. Aistisi eivät enää voineet mitään muuta.”
”Se olin silti minä, joka painoin
hampaani viattoman olennon kurkulle.”
En voi sanoa mitään. Levainen
haaleat, siniset silmät katsovat minuun hakematta myötätuntoa.
”Tunnetko sinä yhä yhtä
suunantonta nälkää?”
”Kieroumani ei kuole koskaan. Mikään
määrä sitä, mitä tunnen päivittäin, ei ole hyväksyttävää.
Kykenen kyllä pidättelemään itseäni.”
”Levaine.”
Hetken mielijohteesta vedän yöasuni
nauhat auki, annan vaalean vaatteen tippua päältäni kokonaan. En
häpeä itseäni Levainen edessä, olemme nähneet toisemme niin auki
kuin mahdollista. Alaston ruumiini ei ole vääryys hänen
silmilleen. Haluan hänen juovan minusta, muuten hän oikeasti
tapattaa itsensä suuressa inhossaan.
”Juo”, sanon hiljaa suoden
Levainelle niin anovan katseen kuin hänen ystävänään uskallan.
Levaine ei hämmästy vaatteettomuudestani vaan kumartuu ylleni
varoen koskemasta muualle kuin niskaan ja ranteisiin. Hän empii ja
pakoilee aivan kuin ei tuntisi fyysistä tarvetta verelle lainkaan.
Tiedän tarpeen elävän hänessä lujempana kuin minussa koskaan,
mutta silti hän kykenee hengittämään normaalisti aivan
kaulavaltimoni vieressä. Kun hän lopulta painaa teräviksi
kasvaneet kulmahampaansa kaulaani vasten, en erota hänestä lainkaan
tunteita. Levaine on rutinoitunut. Hän ei juo minusta sisäisestä
pakosta vaan pelkästään siksi, että olen pyytänyt. Suljen
silmäni. En suostu tuntemaan tilanteesta mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti