Verivalhe: luku 1

Luku 1: Paperilennokit (Kaspar, 1940)

Antonion hengitys pysyy tasaisena, vaikka sotilaan askeleet tiputtavat multaa hartioillemme. Hän ei hievahdakaan, vetää vain ilmaa hitaasti sisäänsä, puhaltaa samaan tahtiin ulos. Pimeässä en kuule kahahdustakaan. Äänettömyys juoksuhaudan sisällä jättää tilaa ulkoa kuuluville äänille. Askellus kestää aikansa, multaa sataa. Sotilas ei kuitenkaan jää paikalleen, vaan jatkaa matkaansa jättämättä pommia yllemme. Kuulisin sen. Pitkän elämäni aikana olen saanut oppia kuulemaan mullan alta, miltä kädellä pudotettava pommi kuulostaa osuessaan maahan vielä räjähtämättömänä. Sen hentoa tömähdystä ei voi verrata mihinkään muuhun.

Joskus Antonio sanoo, ettei kenenkään elävän kuuluisi olla mullan alla. Mutta emmehän me ole enää eläviä. Me olemme numeroita, pelkkiä johtavien tahojen toteutuneita määräyksiä. Meillä on vain aseemme, likaisiksi käyneet vaatteemme ja ajoittain toistemme olkapäät, joihin nojata. Sieluista ei voida puhua enää siinä vaiheessa, kun onnellisuutta on löytää taistelutoverin ruumis ehjänä eikä kappaleiksi repeytyneenä.

Jokaisessa sodassa on omat vaiheensa. Meidän vaiheeseemme kuuluu useita merkityksensä menettäneitä tunteja maan alla, multaa kaikkialla siellä, missä pitäisi olla ymmärrys yöksi taittuvasta päivästä. Meille on vain vaihtoja. Kukaan ei pysähdy juoksuhaudasta metsään juostessaan ajattelemaan, loistaako taivaalla aurinko vai tähtirykelmä. Henkiin jääminenkin on osalle toissijaista. Pitää vain jatkaa. Jatkaa, kunnes meistä riippumattomat tahot luovuttavat, taittavat tahdoltaan niskat katki.

Minä ja Antonio olemme pysyneet määrittelemättömän ajan yhdessä. Koska ajantaju on luovuttanut suhteemme, me emme voi olla varmoja siitä, kauanko olemme nojanneet toisiimme sodan mielettömyyden levitessä yllemme. Jossakin kohdassa Antonio vain jäi siihen, ymmärtämään, välittämään. Moni muu on ehtinyt jo kuolla. Monen kanssa aloitimme yhdessä. Kukaan heistä ei ollut syyllinen sodan alkuun, mutta silti he joutuivat aseistamaan itsensä vaatijoiden astellessa maallemme.

Mullan alla olen ajatellut suurimmaksi osaksi vain puutarhaani. Ironiaa siitä, että ruusuni voisivat kasvaa paraikaa ylläni. Rosencranz, kotimaani, on kuitenkin asein eristetty sisällään ainoastaan sotaan kykenemättömät ja ne, joiden fyysistä kuntoa verirutto ei ole runnonut. Ne, jotka ovat varsinainen syy sodan alkamiselle.

Maailma on valmis tekemään paljon pelastuakseen, välttyäkseen kuolemalta. Verirutto ei ilmoittanut tulostaan. Se saapui suurena aaltona epäpuhtauden ja köyhyyden vuosina, pyyhälsi Euroopan ylitse ja levisi meren yli pitemmälle. Aalto saastutti paljon. Levitti mustia pilkkujaan ihmisten silmänvalkuaisille, kielille. Mustasi ikenet, teki kulmahampaista epäluonnollisen terävät.

Fyysiset muutokset eivät olleet mitään verrattuna siihen, mitä verirutto teki ihmisen mielelle. Se täyttyi punasta, muuttui pelkäksi ikuisesti kalvavaksi näläksi, joka hukutti viimeisetkin rippeet ihmisyydestä. Porvariston keskuudessa kuiskittiin vampirismista. Korkeammat tahot eivät vielä suostuneet hyväksymään vulgaaria nimitystä, mutta ruttoon sairastuneiden käydessä ihmisyytensä säilyttäneiden kimppuun oli aika hyväksyä piste, johon ihmiskunta oli lipunut. Parantumaton sairaus runnoi kaikkia eläviä. Sairaus ruokki itse itseään. Vampyyreina pidetyt verirutosta kärsivät todella joivat toisten verta, levittivät sairautta eteenpäin.

Kotimaani teki virheen. Se ymmärsi sairauden luonnetta. Hoidot olivat toimivia, ruttopotilaat saatiin taltutettua. He näyttivät ulkoisesti yhä ihmisiltä. Kukaan tuskin tiesi yhä sisältä kalvavasta nälästä. Rosencranzin maine vampyyrittomana, ruton taltuttaneena maana levitti ensimmäiset sodan sävelet ilmoille. Maailmalta ei kestänyt kauaakaan ymmärtää, että lääkereseptin jakamisen sijaan siitä saattoi myös taistella asein.

Todellisuudessa tässä ei ole enää kyse lääkkeistä sotimisesta. Me oikeutamme tuhomme sillä, että tahdomme pysyä ihmisinä. Mutta me myymme ihmisyytemme jo siinä pisteessä, jossa kurotamme kohti asetta. Kun laukaisemme ja tiedämme tappavamme.

Tänään pimeys ei tunnu lainkaan pimeämmältä kuin tähänkään asti. Antonion kevyt hengitys rytmittää päivän, yön, kaiken ympärillämme tapahtuvan. Tiedän kaipuuni toisen keholle vain kasvavan jokaisen uuden päämäärän tai tehtävän langetessa niskaamme korkeammalta taholta. Tahdon unohtaa hetkeksi terävät hampaat ja pilkut ihmisten ihoilla. Tuntea pelkästään lämmön kylmennyttä kehoani vasten. Tiedän, että Antoniokin ajattelee sitä. Sillä, kenelle keho kuuluisi, ei ole minulle mitään merkitystä. Tahdon vain tuntea itseni eläväksi jälleen, piirtää soluni toisen keholle.

Kun multakatto aukeaa ja paljastaa öisen taivaan, kuulen, kuinka Antonio vie kätensä automaattisesti aseelleen. En näe taivasta vasten kurottuvaa hahmoa, mutta estän Antoniota ampumasta yhdellä pienellä kädenheilautuksella.

”Ruusumalja”, kuulen taivaan meille näyttäneen hahmottoman olennon suusta. Pieni sana saa Antonion hengityksen palaamaan takaisin rauhalliseen tahtiinsa, palauttaa käteni hänen aseeltaan.

”Kuunsirppi”, vastaamme Antonion kanssa yhteen ääneen. En ole kuullut Antonion sanovan sanaakaan useisiin päiviin tai öihin. Vartiossa ei juuri puhuta, sillä yksikin väärä äännähdys maan alta saattaisi räjäyttää atomimme kokoksi yöhön.

Koodikieli toimii. Käsi nostaa meidät ylös, takaisin maankamaralle. Maa jalkojen alla on jo lakannut merkitsemästä turvaa, mutta kirkas, ruudin katkusta vapaa ilma tuntuu hyvältä hengityselimissäni. Hengitän yötä sisääni ja tunnen, kuinka kehoni onnistuu rentoutumaan hieman.

Emme puhu koodien jälkeen enää sanaakaan. Tunnistan meitä hakemaan saapuneen miehen, joten uskallan seurata häntä mättäiden halki öiseen metsään. Olen kuullut koodien päätymisestä vääriin käsiin, hirvittävistä kohtaloista, jotka väärää miestä uskoneet ovat saaneet osakseen. Syöpyneitä kylkiluita ei käänny katsomaan kahdesti. Koodit voi aina vaihtaa, mutta elämä on kertakäyttöinen.

Metsä on hiljainen. Olemme onnekkaita, kun vastaan ei juokse miehiä valmiina pommittamaan maan palasiksi jalkojemme alta. Korkeat puut suojaavat meitä ja hetken aikaa kuvittelen, kuinka ne kurottautuvat sipaisemaan poskiamme. Minussa ei ole ollut vuosiin kyyneliä jäljellä, mutta kovimman kakofonian aikaan olen kuullut Antonion käpertyvän hetkeksi itseensä. Hän on kurottanut ydintään, janonnut sitä takaisin itselleen. Itkenyt niin avoimesti, että puidenkin on täytynyt ymmärtää.

Antonion lisäksi olen todistanut vain yhden sotilaan itkeneen. Hänen ruumiinsa me löysimme aivan Rosencranzin pohjoisrajalta muiden pommituksessa kuolleiden joukosta. Hänen hiiltyneistä kasvoistaan erotti vielä lommoiset posket, joilla kyyneleet olivat tanssineet. Hän itki joka yö ennen sitä.

Perillä meitä odottaa entuudestaan tuttu, asein vartioitu pieni mökki. Se sijaitsee alueella, jonne neuvostosotilaiden ei pitäisi päästä. Olemme olleet siellä ennenkin, joka kerralla vain kuullaksemme pakollisen sanottavan ja palataksemme sen jälkeen takaisin mullan alle.

Mökissä on hirsiseinät, joiden tuoksu tuo mieleeni muutakin kuin sodan ja sairauden. Kaukaisemman kaiun, kauan sitten kadottamani. Suljen silmäni, hengitän syvään. Keskityn yhteen ainoaan valoon huoneessa. Kynttilän hentoon liekkiin, joka valaisee Antonion ja kolmen muun miehen kasvot. En ole katsonut yhtäkään ihmistä silmiin pitkään aikaan. Siihen havahtuminen kuljettaa tuoksun herättämän muiston taka-alalle.

Kaksi miehistä on tavallisia sotilaita kuten minä ja Antoniokin. Kolmas on kenraali Schneider, jonka ei mitenkään pitäisi olla täällä. Kenraalin katse on hirren sisälläkin valpas, aivan kuin vihollisia saattaisi sikistä katosta, lattialuukusta, varpaittemme väleistä.

”Rodriguez, Cariello”, kenraali Schneider nyökkää minun ja Antonion suuntaan. ”Teidät siirretään aamunkoitteessa Rosencranzin rajalle. Teidän tulee yöpyä täällä.”

”Mutta –”

”Kyllä, kenraali”, vaimennan Antonion yrityksen. Tässä sodassa arvonimillä ei ole mitään merkitystä, sillä olemme kaikki yhtä uhattuja. En silti tahdo Antonion kyseenalaistavan näennäisesti tärkeän miehen ohjeita.

Kenraali jakaa ohjeet myös kahdelle muulle sotilaalle. En enää kuule miehen sanoja, sillä tieto katon alla yöpymisestä laukaisee raukeuden aallon kehooni. Aistini antavat periksi väsymyksen autuudelle, kurotan sitä kohti, käperryn kerälle uupumukseni pohjalle.

Antonio näyttää aivan yhtä väsyneeltä. Eri tavalla. Pimeän keskellä en ole voinut katsoa häntä tai ketään muutakaan suoraan silmiin. Kun kohtaan Antonion silmät kunnolla, mieleni palaa hetkeen, jolloin kohtasin ne ensimmäistä kertaa. Ensimmäiset kerrat ovat aina hienoja. Merkityksekkäimpiä kaikista. Antoniolla oli jo silloin naiivin siniset silmät, kuin suuret ymmärtämättömyyden lammikot. En nähnyt niistä heijastumaani. Antonio ei ollut sellainen ihminen, josta saattoi peilata itsensä.

Saamme luvan mennä nukkumaan. Mökki on pieni, tarkoitettu korkeintaan viidelle. Me kaikki nukumme lattialla. Mukavuuksia ei tarvita, sellaiset lähtevät ensimmäisinä. Peitoksi kelpaa ajatus siitä, että olemme elossa vielä aamulla.

Siitä täytyy olla useita päiviä, kun olen viimeksi ummistanut silmäni. En ole koskaan ollut erityisen mieltynyt nukkumiseen, mutta nyt ajatus levosta tuntuu lähes turvalliselta. Kun suljen silmäni, tiedän, että avaan ne pian uudelleen, vaikka väsymys pistelee minua kaikkialta. Väsymys ei kuitenkaan tarkoita kuolemaa. Kukaan ei tule ampumaan päätäni viereiselle seinälle, vaikka suljenkin silmäni hetkeksi.

Suljetut silmätkään eivät kuljeta unta luokseni. Ajattelen mullan tuoksua, syitä sodan takana. Vampyyreita. Absurdiutta jokaisessa, joka uskaltaa väittää vampirismin olevan pahempaa kuin mikään ihmiskuntaa koskaan kohdannut. Levottomuuksiahan oli ennen yhtäkään ruttotohtoria takapihalla. Neuvostoliiton ja Saksan välit olivat jo ennen lääkekiistaa kiristyneet nitisevän ruuvin lailla. Vampyyreiksi kutsutut, sairautta levittävät olennot antoivat vain viimeisen syyn käydä toistensa kimppuun.

Ja Rosencranz, kotini, on aina ollut eristetty. Nyt asein, ennen kulttuurisin perustein. Älykkyys loi verhon muuta maailmaa vastaan. Minä olen aina mieltänyt sivistykseni kumpuavan yksinomaan Rosencranzin eläväisistä yökaduista, ulkona soivasta jazzista ja runopihoista, joiden tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä, ei synnyttää sitä.

Antonion kättäni etsivä käsi ei salli minun uppoutua ajatuksiini. Hän hapuilee kosketustani pimeässä. Hän ei ole vielä hahmottanut, ettei toinen ihminen toimi peilinä. Silti sallin Antonion koskettaa itseäni kuten tähänkin asti. Sinisilmät ovat kenties ymmärtämättömät, mutta avoimen lämpimät. Arvostan ihmisiä, jotka pysyvät sellaisina näinä aikoina. Vaikka ajathan ovat aina syyttömiä siihen, mitä niistä päätetään vääntää. Ei aika synnytä armottomuutta sisällemme, kun osaamme sen jo syntymästämme.

Antonion käsi löytää omani. Se lepää hennosti, ei tarraa kunnolla kiinni. Pienikin kosketus riittää muistuttamaan siitä, että kaikki on sittenkin hyvin. Hänen utopistisessa tulevaisuudessaan kaikki pysyisi hyvänä niin kauan, kun olisi joku, jonka käden löytää yön mustuuteen liukuvilla tunneilla.

Kosketus ei muistuta lainkaan sitä, mistä me lähdimme. Minä ja Antonio. Sodan ensimetreillä, taistelukentän liekkien ja pölyn jälkeen hän otti askeleen minua kohti, sulki ympäristön silmistään ja kertoi haluamansa. Hänen huulensa sitä eivät varsinaisesti tehneet, mutta jokainen liike, pieninkin sormen heilautus kieli hänen suunnattomaksi kasvaneesta janostaan. Hän halusi minut. Minut, tai vain jonkun, johon kadottaa itsensä sodan ajaksi. En ole vieläkään kysynyt, koska sillä ei ole minulle merkitystä.

Antonio oli tietenkin hirvittävän varomaton. Tällä vuosikymmenellä hänen olisi mahdollista joutua kylmän kiven sisään tai syömään lääkkeitä koko iäksen lähestyttyään toista miestä sellaisella tavalla. Antonio oli vain hymyillyt ja sanonut, että viktoriaanisella ajalla vihreää väriä pidettiin piiloviestinä homoseksuaalien keskuudessa. Hän ohjasi katseeni univormun vihersävyihin, kenties sai minut häkeltymään ja nauroi. Sen jälkeen asiasta ei keskusteltu. Kosketus kävi kauppaa puolestamme.

”Me menemme kotimme rajalle”, Antonio kuiskaa pitäen yhä hennosti kättään omani päällä. Hän tietää, etteivät muut kuule. ”Oletko sinä valmis?”

Minusta tuntuu erikoiselta kuulla italialaisen Antonion kutsuvan Rosencranzia kodikseen. Mutta Rosencranz pitää huolen omistaan, se ei ota asetta pois sellaiselta, joka sitä kykenee kaksin käsin pitelemään. Antonio on asunut muutaman vuoden Rosencranzissa Italian sijaan, ja se riittää. Italialaisuus näkyy ainoastaan hänen kuplivuudessaan, tavassaan mainita perheensä. Muuten voisin kuvitella hänen kävelleen lapsenakin Saksan kupeeseen kasvaneen Rosencranzin kaduilla.

”Minä olen aina valmis palaamaan kotiin, tavalla tai toisella”, sanon ja muistelen nuorta kyynelehtivää miestä, jonka ruumiin löysimme edellisellä kerralla rajalta.

”Kaspar…” Antonio lausuu nimeni jälleen kerran tavalla, joka kuulostaa oikealta vain hänen sanomanaan. Hän ei omista sanaa, mutta antaa sille kauniin värin, sellaisen, jonka yhdistän mieluusti itseeni. ”Nukkuisit jo.”

”Minähän yritän.”

”Et tarpeeksi.”

Antonio vetää kätensä takaisin omaa kehoaan vasten ja kääntää itsensä selälleen. Kosketuksen viipyilevyydestä huomaa, kuinka vähän se riittää hänelle. Hän tahtoo enemmän, hän haluaa kehoni kokonaan. En voi antaa sitä hänelle täällä. Hirren painostavan tuoksun ja tuhisevien sotilaiden keskuudessa voin vain ummistaa silmäni ja toivoa, ettei yksikään väärä kone lennä ylitsemme tänä yönä.