Luku 24: Kuluneet jalat (Lucilla,
joulukuu 1940)
Lumi putoilee jo ennestään kinosten
alle jääneiden pensasten ylle tehden niistä lähes muodottomia.
Istun teräksisellä penkillä hansikkaat sylissäni. Lumi putoaa
valkealta taivaalta tasaiseen tahtiin. Uutisissa on kerrottu uudesta
kansainvälisestä linjauksesta vampyyreiden suhteen. Sotilaat ovat
myös palaamassa takaisin koteihinsa rintamalta. Sota on ohitse,
mutta luontoa se ei kiinnosta, se tiputtaa valkeat hiutaleet alas
asti tehden kaikesta kylmää ja valkeaa.
”Lady”, kuulen takaani. Lavinian
askeleet narskahtelevat lumipeitteellä. ”Teidän kannattaisi
siirtyä takaisin sisälle, jotta ette sairastu turhaan.”
”Minä tahdon nauttia
puutarhastani.”
”Lady...” Lavinian ääni miltei
murtuu. Hän on jälleen myötätuntonsa kanssa aivan liian lähellä.
En enää tiedä, miten reagoida. Käännyn häneen päin. Lavinia on
pukeutunut yksinkertaiseen, selkeälinjaiseen ruskeaan takkiin. Se ei
näytä lämpimältä hänen pienellä kehollaan.
”Minun täytyy ryhtyä antamaan
sinulle parempaa palkkaa, jotta saat lämpimämmän takin.”
”Lady Lucilla, minä pyydän teitä
tulemaan sisälle kanssani. Keitin teille teetä.”
”Tuo nykyinen lienee vielä kovin
vanhakin. En tahdo sinun jäätyvän.”
”Lady!” Lavinia parahtaa ja
kävelee penkille. Hän istuutuu viereeni ja vie paljaat kätensä
omilleni. Ne hehkuvat lämpöä käsiini. Huomaan vasta nyt, miten
punaisiksi sormeni ovat käyneet.
”Minä aivan oikeasti tahdon teidän
tulevan nyt sisälle. Olette poissa tolaltanne, ymmärrän sen, mutta
teidän on pakko huolehtia itsestänne”, Lavinia jatkaa puristaen
käsiäni.
”Anteeksi, Lavinia. Anteeksi, minä
en...”
”Tulkaa vain sisälle. Me voimme
keskustella siellä.”
Seuraan Laviniaa kuin liekaan sidottu
koira. Vapauteni tuntuu yhtä harhaiselta. Puutarha on lumen alla,
mutta silti yhtä suureellinen kuin aina tähän astikin.
Vuosikymmenet olen joutunut valehtelemaan ja huijaamaan, jotta
todellinen ikäni ei paljastu kenellekään. Olen ylläpitänyt yksin
Cartwrightien tummaa, loistokasta kartanoa. Sille tulee loppu. Minä
avioidun, minkä jälkeen yksi osuus elämästäni on pysyvästi ohi.
Lavinian keittämä tee on riittävän
mausteista avaamaan huurtuneet aistini. Puristan kuppia tiukasti
kylmettyneillä käsilläni, vaikka en ole varma, tunnenko muuta kuin
etäisen lämmön leviävän käsiini. Saatan jälleen tiputtaa
posliiniastian lattialle, sillä en erityisemmin tunne puristavani
sitä. Annoin itseni jäätyä.
”Tämä asia ei ole minun
tiedusteltavissani, mutta minun on pakko kysyä. Johtuuko tämä
päätöksestänne avioitua tohtori Levainen kanssa?” Lavinian ääni
ei muutu lainkaan hänen puhuessaan Levainesta. Kunpa muuttuisi.
Kunpa heillä olisi tulevaisuus. Voisin antaa sen heille pitämällä
heidät siipieni alla.
”Kyllä”, sanon voipuneena, ”tämä
johtuu siitä, että päätin antaa itseni hänelle. Uudenlaiselle
elämälle.”
”Tehän tahdoitte pysyvyyttä.
Vieläkö ytimenne pelottaa teitä?”
”Minä olen päättänyt tappaa
sen.”
”Voiko sen todella tappaa?”
Katson Laviniaa täysin avoimena.
Vastauksia ei voi vielä tietää. Ne voi tietää vasta, kun olen
elänyt uuden ikuisuuden vierelläni mies, jota en tule koskaan
rakastamaan. Jonka tahdon lapsekkaasti saattaa yhteen sen naisen
kanssa, jota hän on pakkomielteenomaisesti rakastanut koko ikänsä.
Jota hän ei ansaitse. Meistä kukaan ei oikeastaan ansaitse juuri
mitään.
”Te ette rakasta tohtori Levainea.”
Lavinia katsoo minua hetken, ymmärtää, etten aio vastata ja vie
kädet suulleen. ”Luojan nimissä, lady, minun ei olisi kuulunut
sanoa niin. Pyydän nöyrästi anteeksi.”
”Ei, sinä olet aivan oikeassa. Minä
en rakasta häntä. Minä rakastan yhä Kasparia.”
”Ja silti te ette aio avioitua
Kasparin kanssa.”
”Sinä tiedät kyllä, miksi en tee
niin. Aiotko silti kyseenalaistaa valintani?”
Ilme Lavinian kasvoilla on lähes
lohduton. Hänen itsehillintänsä pettää. Hän sulkee silmänsä
hetkeksi kuin kipu olisi sietämätöntä kantaa. Kuljettaa käsiään
kasvoillaan pyyhkiäkseen jotakin pois. Hetken ajan kuvittelen
sanoneeni jotakin peruuttamattoman väärää.
”En voi kysenalaistaa teitä
lainkaan, lady”, Lavinia sanoo palauttaen katsekontaktin minuun.
Hänen silmänsä kiiltävät kyynelistä. Kylmyys ei ole vielä
lähtenyt kehostani. Minua pelottaa nähdä Lavinia tällaisena.
”Rakkaus ei aina ylety niin pitkälle kuin sen toivoisi ylettyvän.
Se ei ole kaikkivoipainen.”
Lavinian täytyy ajatella ruton alle
kaatunutta aviomiestään. Näen mielessäni mustat läikät silmien
valkuaisissa, kielellä… Lavinian rakkaus on joutunut taipumaan
pitkälle. Ajatus siitä, että Levainen rakkaus vei Lavinialta hänen
omansa tekee minusta yhtä syyllisen kuin Levainestakin. Minä
tiedän, mutta en kerro. En ole lainkaan sen parempi.
”Minun tulee kertoa sinulle eräs
asia itsestäni, lady Lucilla”, Lavinia kuiskaa. ”Sinä tiedät,
mitä olen kertonut mieheni kuolemasta ja häntä kohtaan tekemästäni
vääryydestä. Kerroin tappaneeni hänet itsepuolustukseksi.”
Tuijotan Laviniaa ääneti. Hänen
ilmeensä kertoo vastauksen. Samaan aikaan suunnattoman hauras ja
äärettömän kova. Lavinia seisoo tekonsa takana.
”Minä en tappanut verenhimoista
hirviötä. Kuvittelin kaikkien vampyyrien olevan sellaisia. Oma
avioimieheni ei kuitenkaan koskaan muuttunut verenhimoiseksi tai
vaaralliseksi. Hän oli selviämässä rutostaan.”
Lavinia joutuu istumaan alas. Hän
ristii kätensä pöydälle ja katsoo jälleen minuun jatkaakseen.
Siemailen teetä, mutta en enää maista sitä. Teen niin vain
pitääkseni itseni yhä kiinni todellisuudessa.
”Kun kuristin aviomieheni, en
tappanut mielipuolista olentoa. Hänen silmänsä olivat kuten
meidänkin. Silloin ymmärsin, että ei ole mitään ’meitä’ ja
’heitä’. Vampyyrit ovat ihmisiä. Ja silti, lady Lucilla, minä
tapoin viattoman miehen, jotta hän ei olisi muuttunut vampyyriksi.
Hän ei koskaan hyökännyt kimppuuni. En oleta teidän ymmärtävän
päätöstäni.”
Tee lämmittää laskeutuessaan alas
ruumiiseeni. Sanat kulkeutuvat sen mukana, jumittavat kurkkuuni
kiinni, eivät pääse vapaaksi. En ole pettynyt tai hämmentynyt,
ainoastaan järkyttynyt siitä, miten voimakkaasti Lavinia on kyennyt
toimimaan.
”Tapoitko sinä hänet siksi, että
hän välttyisi yhteiskunnan vampyyreihin kohdistamalta väkivallalta
ja tuholta, vai siksi, että yksinkertaisesti inhoat vampyyreita?”
Lavinia naurahtaa kuivasti. Äännähdys
on lähinnä surullinen.
”Kuvittelin tehneeni kantani jo
aiemmin selväksi. Vampyyrit ovat kuten mekin, mutta he vaarantavat
meidät ja tekevät elämästämme vaikeampaa. Minä tapoin
aviomieheni, koska en kestänyt ajatusta olla sidottu sellaiseen
mieheen, jota ajaisi eteenpäin pelkkä veri.”
Tässä ei ole koskaan kysymys
pelkästä verestä. Ihmisyyteni on yhä täällä, suljettuna kaiken
ylle kerääntyneen kuonan alle. Mutta se hengittää yhä, tahtoo
tulla kuulluksi. En ole hirviö. En ole. Kieltäydyn tulemasta
sellaiseksi olennoksi, jonka Lavinia tahtoisi omin käsin päästää
päiviltä.
”Minä ymmärrän sinua”, huomaan
sanovani. Jos olisin itse Lavinian asemassa, luultavasti toimisin
juuri hänen tavallaan. Tahtoisin kovasti ajatella kuten hän.
Tahtoisin kyetä inhoamaan vampyyria itsessäni.
”Ymmärrätte minua? Lady, minä…
Minä olen valmis eroamaan palveluksestanne, jos ette kykene enää
katsomaan murhaajaa kattonne alla. Olen tehnyt itsestäni yhtä pahan
kuin vampyyritkin ovat. Ja silti tekisin tekoni koska tahansa
uudestaan.”
Uhma Lavinian silmissä leimuaa. Sen
liekeillä poltettaisiin tummaksi tuhkaksi koko kartano, koko
Rosencranz. Hänen tahtonsa on aina ollut vahva, mutta nyt, kun se
sulaa yhteen vihan kanssa, sen voima käy minullekin hankalaksi
kestää.
”Minä en erottaisi sinua koskaan.”
”En ansaitse hyvyyttänne.”
”Minä en ole hyvä ihminen.”
”Ei kukaan ole. Teissä on silti
hyvyyttä, jollaista en ole saanut keneltäkään muulta osakseni.
Lady Lucilla, teette minkä päätöksen tahansa, tuen teitä siinä.”
Tunnen kuumat kyyneleet silmieni
takana. Ne polttavat kuin tuli.
”Minua pelottaa edelleen.”
”Oletteko varma, että avioutuminen
tohtorin kanssa auttaa siihen?”
”Olen. Sen on pakko auttaa. Minä en
kestä itseäni enää lainkaan.”
”Entä herra Rodriguez? Miten aiotte
toimia hänen suhteensa?”
Sotilaat ovat alkaneet palata
koteihinsa. Osa palaa rikkinäisenä, täysin korjaamattomana, osa
raajarikkona, osa ulkoisesti ehjänä. Kaikki heistä palaavat
muuttuneena. Minä tiedän, ketä odotan, kun pakotan itseni istumaan
puutarhassani kylmällä penkillä. Otan hansikkaani aina pois, koska
minun on lakattava tuntemasta mitään, minun on saatava jäätyä
kaikkialta unohtaakseni kaipuuni kivun. Kaipuuni pohjaa vain vereen,
suonieni sisällä juoksevaan nesteeseen, joka määrittää minusta
kaiken. Minä ja Kaspar olemme verellä yhdistetyt. Mutta veri ei ole
rakkautta.
”Minä aion tehdä selväksi, että
olen avioitumassa toisen miehen kanssa.” En koskaan voisi naida
Kasparia. En edes haluaisi. Meidän yhteytemme ei kuulu kahleisiin.
”Oletteko varma, että hän hyväksyy
sen? Te erositte sotaa edeltävinä päivinä aikomuksenanne palata
yhteen.”
”Hänkin on muuttunut. Hän hyväksyy
sen.” Hän ei hyväksy sitä. Hän ei koskaan voisi jäädä
toiseksi. Minun täytyy vain rukoilla, että hänen rakkaudeton
sydämensä ei enää jaksa janota minua samalla tavalla kuin
aiemmin.
”Te rakastatte yhä herra
Rodriguezia, mutta uskotte, että hän ei enää tunne samoin.”
Lavinia huokaisee. ”Minä toivon, että te olette oikeassa.”
Lavinian kasvoilla on samanlainen ilme kuin Levainella aina, kun
keskustelemme hänen kanssan Kasparista. Jokainen hänestä puhuva
kantaa hänen nimeään kielellään aivan kuin se voisi koska
tahansa satuttaa.
”Kaspar ei ole koskaan rakastanut
minua.” Minun ei pitäisi sanoa niin Lavinialle. Hän ei saa
tietää, millaisia minä ja Kaspar olemme. Jos tahdon pitää hänet
lähelläni, hän ei koskaan saa tietää vampyyriudestani.
”Anteeksi kuinka?”
”Kaspar ei osaa rakastaa.”
”Mutta tehän...”
”Ei. Hän ei rakasta minua. Siitä
olen varma.”
Käteni ovat alkaneet saada tuntoaan
takaisin. Tunnen jälleen sormieni päät, teekupin kuuman hehkun
niitä vasten. Lämpö palauttaa minut ainoaan hetkeen, jolloin
muistan keskustelleeni rakkaudesta Kasparin kanssa. Kirjeissään hän
on kuvaillut värikkäin ilmaisuin kaipuutaan minuun. Hän kaipaa
minussa vain sitä, että täydennän häntä. Saan hänet tuntemaan
jotakin.
Muitossani istumme olohuoneen salissa
ja siemailemme isän kellariin jättämää viiniä. Sen maku ei
tyydytä kumpaakaan meistä kuten veri tekisi, mutta pakotamme
itsemme näyttämään hienostuneilta, jotta voisimme nauraa sille
jälkikäteen. Muistolla on tavattoman terävät reunat. Satutan
itseni niihin joka kerta.
Sinä iltana Kaspar kysyi minulta,
rakastanko minä häntä. Vastasin hänelle myöntävästi, otin
paremman asennon tuolissani. Palvelusväki oli jo siirtynyt
nukkumaan. Me olimme ainoat hereillä. Kaspar avasi minulle itseään,
kertoi, kuinka olin ensimmäinen, joka ymmärsi häntä. En epäillyt
sitä. Kun hän sitten kertoi rakastavansa minua, katsoin häntä
silmiin. En nähnyt niissä mitään. En edes omaa kuvajaistani.
”Sinä et rakasta minua”, sanoin
hänelle suoraan, ”sinä vain löydät tien itseesi ainoastaan
minun kauttani. Tunnet palasia rakkaudesta vain, koska minä tunnen
niin sinua kohtaan.”
”Mitä sinä sillä tarkoitat? Mitä
sellaista sinussa on, jota minussa ei ole?”
”Minä osaan rakastaa. Osaan
hiljentää ytimeni hetkeksi. Kykenen elämään kuten ihminen. Sitä
sinä etsit minusta, jotakin, jota et koskaan saavuttanut.”
Kaspar ei koskaan vastannut mitään.
Hän antoi minun sanoa mitä sanoin, koska uskoi minun olevan
väärässä. En ole kertaakaan nähnyt Kasparin silmissä mitään
inhimilliseen viittaavaa. Hän on aina ollut pelkästään
impulssiensa ja tuntemustensa vietävissä. Kenties Levaine on
oikeassa, ja me kaikki etsimme itseämme väärästä paikasta. Minä
ja Kaspar väkivallasta ja verestä.
”Emme voi enää palata toistemme
luokse, koska se ei olisi oikein kummallekaan meistä”, sanon
Lavinialle ja tiedän sulkevani aiheen sanoillani. Lavinia nyökkää
hiljaa ja korjaa tyhjän teekuppini pöydänkulmasta. Katson, kuinka
hän ryhtyy siivoamaan jälkiäni käsillä, joilla hän on
kuristanut miehensä. Tässä maailmassa ei kukaan pysy puhtaana. En
voi syyttää Laviniaa mistään. Hyväksyisin hänet millaisena
tahansa, koska hänessä on luonnostaan enemmän tulta ja tahtoa kuin
minussa koskaan.
Nousen pöydästä tietämättä,
minne kävellä. Kartanoni on vanginnut minut jo kauan sitten. Kun
kävelen käytävältä eteisen portaikkoon, huomaan tuijottavani
vasempaa nimetöntäni. Se on vielä tyhjä, pelkästään kylmä.
Rengas ei ole vielä määrittänyt loppuelämääni. Sydämeni ei
sano enää mitään. Se on väsynyt. Väsymys ei tarkoita samaa kuin
luovuttaminen. Joskus ei vain enää jaksa juosta jaloilla, joiden
pohjat ovat kuluneet puhki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti