Verivalhe: luku 4

Luku 4: Kuunvalo (Kaspar, syyskuu 1940)

Kuljen ohi vanhojen käytävien, hienostuneiden kynttilöiden ja vanhan sisustuksen. Käytävät ovat selvästikin käyttämättömiä, mutta silti kauniiksi laitettuja. Sisustus ei ole tältä tai edelliseltäkään vuosikymmeneltä, tuskin edes samalta vuosisadalta. Kynttelikköjen muoto on satojen vuosien takaa. Kaikki tuntuu pysähtyneen, jatkaneen elämäänsä muun maailman kehittyessä omaa tahtiaan. Osa minusta sanoo, että täällä maailma on paljon kauniimpi kuin ulkona. Maailma, joka on säilytetty hieman pysähtyneenä, jotta saapuva kykenee keskittymään jokaiseen hentoon pölyhiukkaseen, jonka kynttilänvalo paljastaa.

Antonio kulkee edelläni. Meidän univormumme eivät kuulu tänne. Tähän paikkaan on onnistuttu taltioimaan menneiden vuosisatojen loistoa, sellaista, jota emme voi enää samanlaisena tavoittaa. Likaiset ja virttyneet pukumme eivät kuulu tähän todellisuuteen. Ne tuntuivat vääriltä jo Rosencranzin pimeillä kaduilla. Minä ja likainen olemukseni kuulumme Rosencranzin muurin toiselle puolelle, laukausten ja kivun maailmaan.

”Tänne”, Antonio sanoo ja avaa kelmeässä valossa erottuvan oven, jonka yläreunassa on kuuta ja tähtiä esittäviä, koukeroisia kuvioita. Niitä ei ole lisätty jälkikäteen. Ne kuuluvat tänne. ”Me emme voi mennä päätiloihin tämän näköisinä.”

Kun astun Antonion avaamasta ovesta sisään, en osaa enää sanoa, monesko ovi se on tältä yöltä. Antonio on avannut jo niin monta. Olen astunut sisään aina vain erilaisiin maailmoihin. Minun ei pitäisi enää yllättyä.

Huone ei ole suuri, sen huomaan heti. Sinne taktisesti asetetut peilit luovat kuitenkin toisenlaisen mielikuvan. Huone on tarkoitettu laittautumiseen. Erotan rekkejä, joilla on näyttäviä pukuja kuin suoraan teatterin puvustusosastolta. Kun kuljetan kättäni silkkisen mekon helmassa, huomaan, etteivät nämä ole teatteripukuja. Ne ovat aitoja ja mitä ilmeisemminkin hirvittävän kalliita.

Huoneessa on kevyt, kelmeä valaistus ja vanhanaikaisia tuoleja sekä peilipöytiä. Näyttämön takainen huone. Jokin, jossa valmistaudutaan suureen tapahtumaan. En ole katsonut Antonioon hämmästykseni keskeltä, ja kun kohtaan hänen kasvonsa jälleen, huomaan lämpimän sävyn hänen ilmeessään. Antonio nauttii siitä, että voi tarjota minulle jotakin uutta.

Hymyilen hänelle varoen ja käännyn yhden peilin puoleen. Valot kiertelevät sitä, luovat teatraalisen kaaren pilaamatta peiliä heijastuksilla. Diivan peili. Istuudun tuolille tiedostaen, ettei minun olisi lainkaan soveliasta tehdä niin. Katson peilistä miestä, jota en ole nähnyt useampaan kuukauteen. Hämmästyksekseni tunnistan itseni vielä peilin tarjoamasta hahmosta.

Hiukseni ovat kasvaneet otsalle. Ruskeat suortuvat roikkuvat likaisina miltei silmille asti, kasvot ovat likaiset ja peruuttamattomasti erilaiset kuin aiemmin. Silmäni ovat säilyttäneet ruskean sävynsä, mutta niiden katseessa on jotakin syvästi väärin. Sota todella muuttaa ihmistä. Olen kadottanut särmäni. Olen pelkästään haalea kuva, rajaton ja kalpea. Näky on vain ja ainoastaan surkea, se ei herätä edes myötätuntoa.

Käännän katseeni pois. Peileihin ei koskaan saisi katsoa liian kauan, sillä peilikuvan katseella on aina vaaransa viedä mukanaan. Käännyn Antonioon päin ja naurahdan, kun huomaan hänen arvioivan katseensa.

”Siitä taitaa olla aika kauan, kun olemme viimeksi näyttäneet ihmisiltä”, naurahdan. Antonio nyökkää.

”Olen alusta asti haaveillut näkeväni sinut sellaisena kuin olit ennen sotaa. Pystyisitkö antamaan minulle edes häivähdyksen siitä miehestä?” Antonio nyökkää miesten pukuja kohti.

En usko pystyväni siihen. Tunnen yhä miehen, joka nautti teensä juuri tietyn lämpöisenä, luki iltapäivän lehden tarkalleen neljältä ja arvosteli muiden huonosti asettuvia pukuja illanviettäjäisissä. Miehen, joka rakasti ruusutarhaansa ja pieniä hetkiä, joita vain toiset ihmiset osasivat hänelle tarjota. Elämänkerääjä. Ihminen, joka nautti toisten antamista kokemuksista.

Sillä tiellä olen edelleen. Keräämässä toisten näkemyksiä maailmasta. Silti vaatisi useita viikkoja, kuukausia, kenties jopa vuosia kerätä takaisin kaikki se, mitä peilistä katsova mies oli ennen sotaa. En säiky valoja tai huuda nähdessäni kuvani, mutta silmieni kiilto ei ole palannut. Vaatisi aikaa saada entisen elämän palo takaisin. Siltikään se ei palaisi samanlaisena.

”Voin yrittää”, vastaan silti, vaikka tiedänkin, etteivät hienot puvut ja hiusten sukiminen palauta minuudesta irronneita palasia. Katson vähintään yhtä likaista ja resuista Antoniota ja ymmärrän, että hän pystyy palauttamaan kaiken pelkällä ehostuksella. Hän ei ole murtunut. Antoniossa on vielä tallella riittävästi valoa. Sen näkee siitä, kuinka väsymyksenkään keskellä hän ei ole lakannut pursuamasta energiaa. Hänellä on silmää kaikelle hyvälle maailmassa. Riittävästi intoa ja ilkikurisuutta jättää paikkansa vartiossa vain näyttääkseen minulle oman maailmansa. Kenties olen arvioinut hänet väärin. Sinisinä tuikkivien silmien takana saattaa sittenkin olla rakkautta minulta piilossa.

Riisuessani en katso peilistä omaa kehoani. Tiedän, että luut pistävät ihon alta ja haavat peittävät koko selkää. Sellaisille seikoille ei tarvitse antautua. Voin riisua ihoani vasten hien, veren ja muiden nesteiden painamat vaatteet vaivalloisesti yltäni, mutta en voi ottaa pois merkkejä iholtani. Kun katson miesten vaaterekkiä huoneen perällä, havaitsen, etten enää tiedä omaa kokoani. Ajatus iskee vasten kasvoja, viiltää vasenta poskea. Otan arviolta kaksi kokoa pienemmän puvun kuin olisin aiemmin valinnut. Se ei voi mennä hirvittävästi pieleen.

Vaatteet mahtuvat minulle kiristämättä mistään. On melkoista rikkautta säilyttää takahuoneessa tällaista valikoimaa erilaisia vaatteita näin monessa eri koossa. Katson itseäni vielä kerran peilistä. Olen pitempi kuin muistin. Kehoni ei ole käynyt minulle liian vieraaksi. Vedän tummat hiukseni taakse yhdellä sipauksella; ne ovat riittävän likaiset pysyäkseen siellä. Ajatus kuvottaa minua. Pujotan käteni valkoisiin hansikkaisiin estääkseni itseäni koskemasta kaikkialle likaisilla käsilläni.

Viereisellä pöydällä Antonio on ehtinyt valmistautua kunnolla. Hätkähdän, kun havaitsen likaisen ja ylikasvaneen hiuskuontalon muuttuneen pitkäksi kiharapilveksi. Minulta kestää hetki ymmärtää, että Antonio on vetänyt ylleen peruukin. Kun hän kääntyy minuun päin, erotan kasvoilta poskipunan, heleän ja sinisen luomivärin sekä hennon vaalean huulipunan. Tarkasti rajatut huulet. Kaunis. Hän on jumalaisen kaunis.

Tiedän tämän hetken piirtyvän verkkokalvoilleni lopuksi elämääni. Tällaisena tulen muistamaan Antonion aina. Peilin valojen kirkastamana, tarkasti meikattuna, sirojen piirteiden koristamana. Jumalallisena. Ymmärrän oitis, miksi olemme tulleet tänne. Näiden kiharoiden takaa Antonio voi katsoa minuun sellaisena kuin hän on.

”Yllätyitkö?”

Hiljaisuuteni kertoo hänelle tarpeeksi. En oikeastaan ole niin yllättynyt, kuin hän olettaa minun olevan. Jokin kuvassa on värittynyt oikeilla väreillään. Vanhat jäävät taa, säilyvät, mutta eivät erotu uusien taustalta niin kauniina kuin aiemmin.

”Niin”, Antonio huokaa, ”tällaisena minä useimmiten esiinnyn täällä. Meikattuna. Mekossa. Kysy vain.”

Ei ole mitään kysyttävää. Näen hänet vihdoin kokonaisena.

”Et ole vietellyt itsellesi naista, älä huoli. Minä vain nautin tästä. On uskomattoman vapauttavaa olla joskus joku aivan muu.”

Minusta Antonio ei ole nyt joku muu, vaan syvin itsensä, loistelias ja dramaattinen. Juuri tällainen hänen kuuluu olla. Kasvojen reunoilla on yhä likaa. Sota ei kuulu tälle miehelle. Hänen kuuluu olla pelkästään yliampuva. Jokainen nuoren miehen persoonallisuuden osa täydentyy, kun katselen häntä peruukkiin ja meikkiin sonnustautuneena.

Odotan sivussa ja katson, kuinka Antonio pukee siron sifonkimekon ylleen. Yönsininen sävy hivelee hänen hentoa kehoaan, sulautuu yhteen vaaleiden kiharoiden kanssa. Antonio on huomattavan vapautunut. Hän on ollut koko matkan. Suljen hetkeksi silmäni, unohdan katumuksen ja vastuun. Tämä on jotakin, jonka olen halunnut kokea jo pitkään. Elämäkokoelmani täydentyy jälleen yhdellä, kun pääsen astumaan syvälle Antonion ytimeen, kurkistamaan maailmaan hänen silmiensä takaa.

Antonio seisoo peilin edessä, samaisen suuren ja näyttävän, jonka edestä olin itseäni tarkastellut. Hän alkaa nauraa. Nauru pulppuaa hänestä hentona purona ja levittäytyy koko huoneeseen.

”Me näytämme oikeastaan aika kamalilta. Ajattele nyt. Ryömimme märän mullan keskeltä, kävelimme pimeitä katuja jäämättä kiinni ja yritimme pukea itsemme ihmisiksi. Hirveää. Olen häpeäksi kaikille niille, jotka tänään kohtaamme.”

”Olemme tulleet tänne vartiosta, en tiedä, mitä sinä oletit.”

Antonio jatkaa nauruaan. Tällä kertaa se on pakotetumpaa.

”En ole varma. Sinä et taida olla nyt se henkilö, joka olit ennen sotaa. Vaikka näytätkin upealta puvuntakissa, et näytä… itseltäsi.”

Minusta on osittain huvittavaa, että Antoniokin huomaa sen. Minun ei kuulu näyttää tältä. Tämä on halpa kopio entisestä. Antonio ei ole se, joka saa ytimeni värit ennalleen. Mutta se ei haittaa, täällä minä voin hyvin olla haalistuma. Olenhan täällä vain nähdäkseni Antonion kokonaisena.

”Odota hetki, meiltä puuttuu vielä jotakin olennaista”, Antonio sanoo ja katoaa huoneen perälle, suuren mahonkisen peilikaapin luo. Hän etsii pitkään, hihkaisee innoissaan, kun löytää. Hän palaa luokseni kahden naamion kanssa. Toinen on sininen, vaaleampi kuin hänen mekkonsa. Se on täynnä jalokiviä. Reunoja koristavat tummat sulat, tällä kertaa juuri mekon sävyä. Mietin, millä sulat on maalattu.

Toinen naamio on yksinkertaisempi. Kapea ja selkeästi leikattu, silkkinen valkoinen. Ei korukiviä tai liiallisuuksia. Pelkkä kaunis muoto. Sellaisenako Antonio minut näkee? Hän ojentaa naamion minulle, asettaa sen kasvoilleni. Merkitsee minut. Piilottaa ja nimeää samaan aikaan. Ele aiheuttaa minulle kylmiä väreitä.

”Me tarvitsemme näitä, sillä täällä on tärkeää pysytellä nimettömänä”, Antonio kertoo. ”Siis jos tahtoo. Vakiokävijät tietenkin tuntevat toisensa. Naamio on vain muodollisuus.”

Tapa, jolla hän asetti sen kasvoilleni, kertoi toisesta. Naamio on tärkeä. Tiedän sen tavasta, jolla Antonio kantaa omansa. Ylpeydellä. Kuin toisen identiteetin.

Antonion sanat ovat ristiriitaiset, mutta en aio tiputtaa itseäni niihin.

”Pitääkö minun valmistautua johonkin? Tuleeko minun olla tietoinen muista muotoseikoista?”

Antonio pudistaa päätään.

”Tänä iltana ei ole minkäänlaista ohjelmaa. Astelet vain perässäni.”

Antonio on jo miltei ovella, kun hän kääntyy vielä puoleeni huomatessaan, etten ole lähtenyt seuraamaan häntä.

”Kaspar? Mitä nyt?” Antonio kohottaa kulmiaan. ”Ei kai omatuntosi tässä vaiheessa enää…?”

”Koska sinä olit ajatellut kertoa minulle?”

”Kertoa mitä?” Antonion sinisilmät suurenevat. Hän tietää, mistä minä puhun. Suu voi vielä leikkiä tietämätöntä, mutta silmät kertovat minulle kaiken.

”En ole sokea. Eikä hajuaistini ole ruudin sumentama.”

”Minä en tiedä lainkaan, mistä sinä –”

”Verta!” Ääneni kohoaa kenties aavistuksen korkeammalle kuin olin ajatellut. Huomaan sen Antonion säpsähdyksestä. ”Minä haistan veren sakeana ilmassa. Täälläkin.”

”Minä...”

”Antonio. Minä tiedän jo. Olen tiennyt jo pitkään. Et valehtele enää minulle, ainoastaan itsellesi. Sellaisella on pitkät seuraukset.” Kiristelen hampaitani.

”Me olemme menossa tilaan, jossa on muita kaltaisiasi. Ajattelitko, ettei minun ole hyvä tietää, millaiseen seuraan olemme siirtymässä?”

Antonio näyttää lyödyltä. Hän ei ole näyttänyt yhdessä viettämämme ajan aikana kertaakaan tällaiselta. Ei yhtä heikolta, haavoittuvaiselta. En usko sen johtuvan siitä, että hän joutuu kertomaan. Se olisi ollut edessä muutenkin. Antonion vaaleilta kasvoilta huokuu suunnatonta pettymystä, joka ei kohdistu minuun.

”Milloin sinä sait tietää? Mikä sinulle kieli siitä?” Antonion ääni on yhtä lyöty kuin hänen olemuksensa. Ylpeys on hetkeksi täysin poissa. Tiedän kuitenkin sen vielä palaavan, Antonio ei ole lannistuvaa tyyppiä.

”Sinun kehosi”, sanon hiljaa, hymyilen. Vain siten hän tietää minun tulevan vastaan.

”Vai niin.” Antonio huokaisee raskaasti, naurahtaa, astuu lähemmäs. ”Vai kertoi minun kehoni sinulle. Niin suureksiko nälkäni on ehtinyt?”

Minä vain hymyilen. Se on naamiota kepeämpi tapa piiloutua.

”Olet oikeassa”, Antonio huokaa uudelleen. ”Olen juuri sitä, mitä kuvittelet. Hirviö, vampyyri. Ihmiskunnan vihollinen.” Antonio sävähtää sanan vampyyri kohdalla. Aivan kuin sen ja itsensä asettaminen samaan lauseeseen aiheuttaisi fyysistä kipua.

”Tässä paikassa, kuunvalon alla, jokainen on sellainen.”

”Ymmärsit siis paikan nimen viittauksen.”

”Se on jokseenkin ilmeinen.” Ja varomaton.

Antonio pysyy hiljaa. Hän avaa suutaan, sulkee sen, avaa jälleen. Paljastaa tasaisen hammasrivistönsä, ei teräviä kulmahampaitaan. Ne eivät näy ilman suurta nälkää, polttavaa tarvetta. Antonio haluaisi kysyä. Oikeuttaa olemassaolonsa kauttani. Hän jättää kysymästä, koska se tarkoittaisi, että hän voisi aivan oikeasti saada vastauksen. Kovin harva todella tahtoo tietää.

”Me ehdimme käymään tämän keskustelun koska tahansa myöhemminkin”, sanon tiedostaen, että jokainen päivä voi jättää meidät hiiltyneeksi ruumiiksi maahan. ”Nyt olemme täällä. Lupasithan esitellä minut äidillesi.”

”Otatko sinä tämän näin rauhallisesti?”

”En näe syytä paniikille. Olen tiennyt jo kauan.”

”Maailma sotii kaltaisteni vuoksi.”

Ei sodi. Antonion kaltaiset lapset eivät koskaan aiheuta sotia, vaikka eivät osaakaan katsoa eteensä tai siivota jälkiään. Maailma ei ole sortunut oman painonsa alle yhdenkään Antonion kaltaisen vuoksi. Hän on nuori poika, joka on saanut harteilleen jotakin uutta ja ihmeellistä, joka pelottaa häntä, mutta josta hän ei malta olla innostumatta. Keho kertoo yhä ylpeydestä, lapsekkaasta innostuksesta. Antonio on onnellinen siitä, mitä hän on. Hänellä on jotakin, joka tekee hänestä erityisen, saa hänen kasvonsa hohtamaan uudessa valossa.

”Menemmekö me?”

Otan askeleen kohti ovea. Astun Antonion ohi, hänen kasvoillaan käväisee hämmennys, sitten pelko. Kun astelen oikeaksi olettamaani suuntaan, – siihen, jossa veren haju on vahvimmillaan – hän kirii ohitseni. Ei tartu käteeni, sille ei ole tarvetta. Sulin koristellun naamion takaa minuun katsoo tuttu silmäpari. Antonio ei ole valmis, mutta hän aikoo silti johdattaa minut kohti maailmaa, josta minun ei pitäisi tietää mitään. Kohti uutta, hänelle sopivaa todellisuutta.

***

Takahuoneisto viettää suureen, kuhisevaan saliin. Sävyt ovat himmennettyjä, kynttilät heittävät pitkiä varjoja seesteiseen tilaan. Edessä on lava, ja vasta siihen katsoessani havaitsen, mihin tarkoitukseen tätä rakennusta on käytetty. Teatteri. Tämän on täytynyt olla teatteri. Monimutkaiset takahuoneet, teatraaliset peilit ja vaatevarustelu eivät ole pelkästään vampyyrien haalimaa ylellisyyttä. Niitä on käytetty toisenlaiseen teatteriin. Ihmisten näytelmät tuntuvat groteskilla tavalla aidommalta kuin mikään täällä.

Massa sivistyneitä, kauniita olentoja kiertää salia. Kukaan ei astu lavalle, kiertelee vain. Kun katson naamioituja olentoja ja heidän kauniita, yksityiskohtaisia kampauksiaan, alan ymmärtää, miten suuri osa yhteiskunnasta on vaipunut mustan siiven alle. Saksalaisten sanat vampyyreiksi nimetyistä olennoista pitävät osin paikkaansa. Jokainen täältä on laittautunut parhaimpaan muotoonsa, kietonut itsensä kuolemattomaan silkkiin. Heidän kasvonsa eivät hehku, mutta heissä on jotakin ikuista ja syvää.

Antonio kuljettaa minut kuhisevan joukon ohi sinisessä mekossaan. Hän on löytänyt kohteensa ja suuntaa tätä kohti piittaamatta siitä, sotkeudunko hänen perässään kalliisiin helmoihin ja takinliepeisiin.

”Noire!” Antonio huutaa ja heiluttaa kättään, joka on yhä osittain maan sotkema. Aluksi kukaan ei reagoi seuralaiseni huudahdukseen. Puheensorina on riittävän kova sekoittaakseen huudon joukon jatkeeksi.

”Noire!” Antonio toistaa.

Suurimmaksi osaksi naisista koostuvan seurueen keskeltä Antonion puoleen kääntyy harmaahiuksinen nainen. Hän on sonnustautunut erikoisen leikkauksen omaavaan hopeanhohtoiseen iltapukuun. Jopa naisen lainehtivissa, avonaisissa hiuksissa on koristeita. Hänestä huokuu niin voimakasta arvovaltaa suoraan luihini asti, etten epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi tämän paikan omistaja. Kuunvaloksi kokoontumistilansa nimennyt nainen tuntuu olevan itsekin eräänlainen kosmisen valon tiivistymä.

Nainen katsoo hetken hämmennyksissään Antonion suuntaan. Sitten, huolimatta seurueestaan, joka on pysähtynyt tuijottamaan mekkoon verhoutunutta Antoniota, hän ottaa nopeita askelia kohti nuorta miestä, joka pitää häntä äitinään. Nainen kietoo Antonion tiukkaan halaukseen, rajumpaan kuin kaksi verisukulaista voisivat toisilleen antaa. En ole koskaan nähnyt Antonion koskettavan ketään tällä tavoin. En tavoita tunnetta, joka hänen kasvoillaan on, kun nainen päästää irti. Sen lämpö ei ole koskaan ollut minulle tuttu.

Kun halaus on ohitse, Noire ja Antonio antavat toisilleen ranskalaiset suudelmat. Ele tapahtuu aivan liian myöhässä, ja tapa, jolla sen annetaan tapahtua, tuntuu huomattavan väärältä. Antoniolle virheellisessä järjestyksessä tapahtuva ja räikeä tervehdys sopii, mutta naiselle ei. Naisella on ranskalainen nimi ranskalaisella alueella. Ranskan kansalainen tietäisi, miten toimia tällaisessa tilanteessa.

Tervehdysten jälkeen kuulen, kuinka nainen alkaa suoltaa Antoniolle huolestunutta monologiaan ranskaksi. Kieli on virheetöntä, siitä ei ole epäilystäkään. Kenties tunnepurkaus todella meni etiketin edelle ja nainen salli itselleen tämän pienen hetken. En ole koskaan ymmärtänyt sellaista.

Nainen moittii Antoniota hänen pakenemisestaan. Äänensävy kuitenkin kertoo, että juuri tätä hän oli odottanutkin. Ennemmin tai myöhemmin hänen suojattinsa olisi palaava turvapesäänsä. Antonion näkeminen tässä ympäristössä todella auttaa minua ymmärtämään hänen persoonaansa.

Pitkän, yksipuolisen keskustelun jälkeen nainen huomaa minun seisovan yhä muutaman metrin päässä Antoniosta.

”Antonio, kuka tämä herra on?” hän kysyy vaihtaessaan lennosta englantiin.

Antonio kääntyy ja hymyilee tyypilliseen tapaansa.

”Noire, saanko esitellä – ystäväni Kaspar”, Antonio sanoo äänessään aivan uudenlaista ylpeyttä. Hän on elementissään. ”Minun oli saatava tuoda hänet mukanani.”

Nyökkään naiselle.

”Kaspar, tässä on Noire, nainen, josta olen puhunut äitinäni.”

Noire huokaisee aivan kuin nimitys ei miellyttäisi häntä laikaan. Hänen Antonion seurassa rentoutuneesta olemuksestaan voi kuitenkin päätellä toista. Eläväinen ja naiivi seuralaiseni on selvästikin tämän hienostuneen naisen suosiossa. Tällaisissa piireissä se lienee ehdottoman hyvä asia.

”Lady Noire”, Noire sanoo ja ojentaa hopeaan verhotun kätensä minulle, ”mutta voitte kutsua minua vain Noireksi.”

”Kaspar Rodriguez”, vastaan kädenpuristukseen. Noiren asenne sallii minun sinutella häntä jatkossa.

”Rodriguez?” Kyseenalaistus äänessä kertoo kaiken.

”Isäni oli espanjalainen”, korjaan erehdyksen, ”mutta hän ei kasvattanut minua. Äitini puolelta olen saksalainen.” Hymyni jää vaisuksi.

Noire nyökkää. Hänen seisoessaan lähempänä havaitsen, että naamion takaa erottuvat silmät ovat haalean siniset. Silmien alla olevat hienoiset rypyt kertovat naisen olevan ainakin neljäkymmentä vuotta kohdannut. Ikäänsä nähden hän on hyvin kaunis.

Hetken Noire katsoo minua kuin arvioiden. Tiedän, miltä tilanteen täytyy hänen silmissään näyttää. Hänen suojelemansa poika palaa kesken sodan mukanaan mies, joka haisee ihmisen lialta ja vereltä, joka odottaa suonissa juomistaan. Olen saattanut tehdä virheen astuessani tämän naisen valtakuntaan. Silti olen näkevinäni jääsilmissä luottamuksen hivenen jo nyt. Noire vaikuttaa naiselta, jonka kanssa voi neuvotella.

”Antoniolla täytyy olla omat syynsä tuoda sinut tänne. Et ole ihminen, ethän?”

”Enkö?”

Antonio katsoo ensin Noireen, sitten minuun ja alkaa nauraa miltei hysteeriseen sävyyn.

”Ei, Noire, olet ymmärtänyt väärin. Kaspar on ihminen.” Antonio sanoo sanottavansa aivan liian suureen ääneen. Olennot ympärillämme kääntävät ihmiskasvonsa minuun, tuntevat hajuni entistä vahvemmin. En pelkää. Heidän silmiensä takaa kumpuava nälkä on samanlaista kuin ihmistenkin. Ihmiset eivät vain ilmaise sitä samalla tavalla.

”Oletko varma? Tarkoittaako tämä sitä, että olet varoittamatta karannut velvollisuudestasi ja tuonut mukanasi ihmismiehen?”

”Minä en tiennyt hänen aikeistaan ennen univormujen vaihtamista pukuun”, puolustaudun, vaikka en usko Noiren kaipaavan sanojani.

Noire katsoo kiinteästi Antonioon. En erota naisesta vihaa tai eläimellisyyttä, en mitään sellaista, mitä propaganda vampyyreista maalaa. Kukaan täällä ei kanna ruttoa. Sali voisi olla täynnä pelkkiä juhlallisia ihmisiä. Tunnelma on vain erilainen. Noire ei ole uhka, hänellä on vain vahva auktoriteetti kaikkien näiden sielujen ylitse.

”Minä voin selittää kaiken. Usko minua. Kaspariin voi luottaa”, Antonio kiirehtii puolustautumaan. Hänen ilmeessään ei ole katumusta. Hän ei ymmärrä rikkoneensa omiensa periaatteita.

Noire astuu lähemmäs Antoniota, pitää huolen, että syyllisyys tapahtuneesta on yksin hänen. Minä seison vieressä ja katson, kuinka hopeanhohtoinen Noire astelee poikana pitämänsä miehen eteen. Jos osaisin pelätä kunnolla, pelkäisin Antonion puolesta.