Luku 22: Uusi veri (Lucilla,
marraskuu 1940)
Silmieni takana läikkyvä valo
himmenee. Levainen sanat kaikuvat hetken päässäni vailla
merkitystä. Kun merkitys vihdoin aukenee, tunnen, miten epäuskoinen
nauru juoksee minusta. Vien käden suuni eteen, mutta nauru vain
jatkuu lähes hysteerisenä, luonnottoman korkeana.
”Avioitua? Levaine, ystäväni, mitä
sinä oikein puhut?”
Levainen ilme pysyy tasaisena, vaikka
itse olen hajonnut ilottomaan nauruun.
”Minä olen pohtinut sitä. Se olisi
sekä taloudellisesti että asemallisesti ratkaisu, joka hyödyttäisi
meitä molempia. En usko, että minun tarvitsee selittää sinulle
miksi.”
Aiempien kyynelteni katkerat juovat
kuivuvat hiljaa poskilleni. Onnistun hymyilemään hillittömän
nauruni jäljiltä.
”En olisi koskaan uskonut sinun
ehdottavan mitään tällaista.”
Ajattelen itseäni elämään tämän
kartanon sisällä avioelämää Levainen kanssa. Hän kävisi
töissä, parantaisi ihmisiä siitä, jota itsekin tahtomattaan
levittää. Minä hoitaisin työasioita kartanolta käsin, kuroisin
kokoon isäni luomaa verkostoa. Levaine palaisi kotiin, jakaisi
vuoteen kanssani ja jakaisi rakastavia katseitaan ainoastaan
palvelustytölleni. Eläisimme valheellista, täysin tunteista
riisuttua elämää. Samassa ajatuksen absurdius menettää terävät
kulmansa. Ymmärrän, mitä Levaine hakee takaa.
”Sinä uskot sellaisen ratkaisun
tuovan meille kummallekin rauhan.” Kun sanon sen ääneen, se
tuntuu oitis paljon järkevämmältä. Levaine on kuin onkin meistä
se rationaalisempi. Jos avioituisimme, minusta tulisi tohtorin vaimo.
Kukaan ei enää katsoisi vinoon Cartwrightin taloa, jossa ikinuori
perijätär joutuu elämään jatkuvassa valheessa. Levaine voisi
palata kotiin töistänsä itkemään kohtaloaan Lavinian vierellä,
mutta silti iäksi erotettuna hänestä. Me kumpikin saisimme
tyydytyksemme. Tappaisimme sen, jota emme voi myöntää olevamme.
Kärsisimme, kenties, mutta emmekö tee niin nytkin?
”Minä ymmärrän sinua. Ymmärrän
todella.”
”Tiedän tämän kuulostavan
erikoiselta ratkaisulta ottaen huomioon, että olemme juuri puhuneet
tunteittemme kohteista, mutta kaiken muun suhteen tämä on ainoa
ratkaisu, johon voimme enää päätyä.”
”Paljonko se maksaisi sinulle?
Olisitko todella valmis luopumaan vapaasta siviilisäädystäsi vain
eristääksesi minut omasta mielestäni, jota en tahdo kohdata?”
”Sinä merkitset minulle enemmän
kuin uskotkaan. Ja ymmärtänet, miksi tahdon löytää itseni juuri
tästä kartanosta. Se on ainoa keinoni olla lähellä häntä edes
jotenkin.”
Hymyilen. Olen varma, että ylöspäin
kaartuvat suupieleni kielivät pelkästään surusta.
”Se todella auttaisi. Minä… minä
en voi jatkaa näinkään.”
”Tiedän sen. Mutta Lucilla, eräästä
asiasta sinun tulee olla täysin varma. Aion kysyä tämän
kysymyksen siitäkin huolimatta, että et pidä sen luonteesta.
Voitko olla varma, että Kaspar ei tappaisi sinua tämän vuoksi?”
Kuvittelen eteeni miehen, jota
rakastan enemmän kuin opin koskaan rakastamaan eloon puhkeavaa
luontoa, sodan alta henkiin kaivautuvaa maailmaa. Pystyn näkemään
hänen vahvat ja kovat piirteensä, tummanruskeat suortuvat ja alati
ryhdikkään kehon, jolle olen saanut tehdä asioita, joita en
koskaan uskonut voivani tehdä. Kuvittelen hänen silmänsä, tummat
ja tyhjät. Lähes elottomat. Silti hän on aina ollut se, joka
kutsuu minun silmiäni yösilmiksi.
En osaa kuvitella Kasparia kohottamaan
kättään satuttaakseen. Ja osaan kuitenkin. En vain samalla tavalla
kuin Levaine kuvittelee. Kaspar ei pidä turhasta kuolemasta. Hän
pitää verestä kynsiensä alla, mutta ei tavalla, joka vaikeuttaa
hänen elämäänsä. Jos – kun – Kaspar saisi tietää
suunnitelmastani avioitua, hän ei hukkuisi mustasukkaisuuteen.
Hänellä on itselläänkin rakastaja. Me emme omista toisiamme.
Yhteytemme on toisenlainen.
Silti voin nähdä tilanteen, jossa
syvänpuna löytää tiensä Kasparin suoniin. Sykkii hänessä
vahvana, kun hän näkee, että hänen rakkaansa on antanut itsensä
maalliselle elämälle ja kuolettanut luontonsa. En ole varma, kuinka
hän kestäisi sen. En ole varma, kestänkö itsekään. Minun
täytyisi luopua Kasparin lisäksi myös ytimestäni.
Lopulta löydän huuleni päästämässä
ulos vain: ”Kaspar ei ole mustasukkainen.”
”Hän ei vaikuttanut sellaiselta
mieheltä, joka päästäisi omansa noin vain.”
”Kaspar ei omista minua.”
”En tahdo asettaa sinua vaaraan.
Rakastunut ihminen voi tehdä mitä tahansa.”
Kaspar ei osaa rakastaa.
”Niin, niin hän voisikin. Mutta hän
ei tee, koska tiedän häntä paremmin, mitä me olemme ja mitä emme
voi koskaan olla.”
Varon yhdistämästä rakkautta ja
Kasparia samaan lauseeseen. Levainekin huomaa sen. Olen käynyt tällä
tiellä monesti ja tiedän, minne kääntyä sen alkaessa kadota
edessäni. En tiedä, voinko koskaan täysin hyväksyä sitä, mitä
aion tehdä kertomatta asiasta lainkaan Kasparille. Tunnistan kylmän
veren juoksevan sisälläni. Aion valehdella sille. Muuttaa sen
joksikin muuksi. Vereni ei enää koskaan juokse ulos minusta
paljastamaan, millainen todella olen. Tulen toiseksi. Tulen, jos
yritän riittävästi. Jos vain uskallan juosta päin elämää,
jonka Levaine on minulle valmis tarjoamaan.
”Minä suostun.”
”Oletko varma? Tätä ei tarvitse
päättää nyt.”
”Tarvitsee.” Erotan epätoivon
äänessäni enkä erityisemmin pidä siitä. Aionko hylätä senkin?
Millaiseksi oikein voinkaan tulla, jos elän jatkossa ihmisenä,
erossa itsestäni?
”Lucilla. Oikeasti. En tahdo sinun
tekevän hätiköityjä päätöksiä.”
”Me käymme ostamassa sormukset.
Meidän on tehtävä tämä. Minun on tehtävä näin, tiedän
sen.”
Levaine huokaisee syvään. Itse en
ole enää varma, hengitänkö lainkaan, vai onko kehoni jo valmis
siirtymään eteenpäin. Sota on lopussaan. Jokin muukin on. Kaspar
ei enää koskaan tule takaisin luokseni. Levaine ojentaa minulle
kätensä. Se on kalpea ja luiseva. Kun tartun siihen, kylmyys
siirtyy siitä luihini. Otan sen vastaan. Minulla ei ole
vaihtoehtoja. Vereni voi laulaa mitä tahansa, minä olen jo
kääntynyt sen luota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti