Verivalhe: luku 22

Luku 22: Uusi veri (Lucilla, marraskuu 1940)

Silmieni takana läikkyvä valo himmenee. Levainen sanat kaikuvat hetken päässäni vailla merkitystä. Kun merkitys vihdoin aukenee, tunnen, miten epäuskoinen nauru juoksee minusta. Vien käden suuni eteen, mutta nauru vain jatkuu lähes hysteerisenä, luonnottoman korkeana.

”Avioitua? Levaine, ystäväni, mitä sinä oikein puhut?”

Levainen ilme pysyy tasaisena, vaikka itse olen hajonnut ilottomaan nauruun.

”Minä olen pohtinut sitä. Se olisi sekä taloudellisesti että asemallisesti ratkaisu, joka hyödyttäisi meitä molempia. En usko, että minun tarvitsee selittää sinulle miksi.”

Aiempien kyynelteni katkerat juovat kuivuvat hiljaa poskilleni. Onnistun hymyilemään hillittömän nauruni jäljiltä.

”En olisi koskaan uskonut sinun ehdottavan mitään tällaista.”

Ajattelen itseäni elämään tämän kartanon sisällä avioelämää Levainen kanssa. Hän kävisi töissä, parantaisi ihmisiä siitä, jota itsekin tahtomattaan levittää. Minä hoitaisin työasioita kartanolta käsin, kuroisin kokoon isäni luomaa verkostoa. Levaine palaisi kotiin, jakaisi vuoteen kanssani ja jakaisi rakastavia katseitaan ainoastaan palvelustytölleni. Eläisimme valheellista, täysin tunteista riisuttua elämää. Samassa ajatuksen absurdius menettää terävät kulmansa. Ymmärrän, mitä Levaine hakee takaa.

”Sinä uskot sellaisen ratkaisun tuovan meille kummallekin rauhan.” Kun sanon sen ääneen, se tuntuu oitis paljon järkevämmältä. Levaine on kuin onkin meistä se rationaalisempi. Jos avioituisimme, minusta tulisi tohtorin vaimo. Kukaan ei enää katsoisi vinoon Cartwrightin taloa, jossa ikinuori perijätär joutuu elämään jatkuvassa valheessa. Levaine voisi palata kotiin töistänsä itkemään kohtaloaan Lavinian vierellä, mutta silti iäksi erotettuna hänestä. Me kumpikin saisimme tyydytyksemme. Tappaisimme sen, jota emme voi myöntää olevamme. Kärsisimme, kenties, mutta emmekö tee niin nytkin?

”Minä ymmärrän sinua. Ymmärrän todella.”

”Tiedän tämän kuulostavan erikoiselta ratkaisulta ottaen huomioon, että olemme juuri puhuneet tunteittemme kohteista, mutta kaiken muun suhteen tämä on ainoa ratkaisu, johon voimme enää päätyä.”

”Paljonko se maksaisi sinulle? Olisitko todella valmis luopumaan vapaasta siviilisäädystäsi vain eristääksesi minut omasta mielestäni, jota en tahdo kohdata?”

”Sinä merkitset minulle enemmän kuin uskotkaan. Ja ymmärtänet, miksi tahdon löytää itseni juuri tästä kartanosta. Se on ainoa keinoni olla lähellä häntä edes jotenkin.”

Hymyilen. Olen varma, että ylöspäin kaartuvat suupieleni kielivät pelkästään surusta.

”Se todella auttaisi. Minä… minä en voi jatkaa näinkään.”

”Tiedän sen. Mutta Lucilla, eräästä asiasta sinun tulee olla täysin varma. Aion kysyä tämän kysymyksen siitäkin huolimatta, että et pidä sen luonteesta. Voitko olla varma, että Kaspar ei tappaisi sinua tämän vuoksi?”

Kuvittelen eteeni miehen, jota rakastan enemmän kuin opin koskaan rakastamaan eloon puhkeavaa luontoa, sodan alta henkiin kaivautuvaa maailmaa. Pystyn näkemään hänen vahvat ja kovat piirteensä, tummanruskeat suortuvat ja alati ryhdikkään kehon, jolle olen saanut tehdä asioita, joita en koskaan uskonut voivani tehdä. Kuvittelen hänen silmänsä, tummat ja tyhjät. Lähes elottomat. Silti hän on aina ollut se, joka kutsuu minun silmiäni yösilmiksi.

En osaa kuvitella Kasparia kohottamaan kättään satuttaakseen. Ja osaan kuitenkin. En vain samalla tavalla kuin Levaine kuvittelee. Kaspar ei pidä turhasta kuolemasta. Hän pitää verestä kynsiensä alla, mutta ei tavalla, joka vaikeuttaa hänen elämäänsä. Jos – kun – Kaspar saisi tietää suunnitelmastani avioitua, hän ei hukkuisi mustasukkaisuuteen. Hänellä on itselläänkin rakastaja. Me emme omista toisiamme. Yhteytemme on toisenlainen.

Silti voin nähdä tilanteen, jossa syvänpuna löytää tiensä Kasparin suoniin. Sykkii hänessä vahvana, kun hän näkee, että hänen rakkaansa on antanut itsensä maalliselle elämälle ja kuolettanut luontonsa. En ole varma, kuinka hän kestäisi sen. En ole varma, kestänkö itsekään. Minun täytyisi luopua Kasparin lisäksi myös ytimestäni.

Lopulta löydän huuleni päästämässä ulos vain: ”Kaspar ei ole mustasukkainen.”

”Hän ei vaikuttanut sellaiselta mieheltä, joka päästäisi omansa noin vain.”

”Kaspar ei omista minua.”

”En tahdo asettaa sinua vaaraan. Rakastunut ihminen voi tehdä mitä tahansa.”

Kaspar ei osaa rakastaa.

”Niin, niin hän voisikin. Mutta hän ei tee, koska tiedän häntä paremmin, mitä me olemme ja mitä emme voi koskaan olla.”

Varon yhdistämästä rakkautta ja Kasparia samaan lauseeseen. Levainekin huomaa sen. Olen käynyt tällä tiellä monesti ja tiedän, minne kääntyä sen alkaessa kadota edessäni. En tiedä, voinko koskaan täysin hyväksyä sitä, mitä aion tehdä kertomatta asiasta lainkaan Kasparille. Tunnistan kylmän veren juoksevan sisälläni. Aion valehdella sille. Muuttaa sen joksikin muuksi. Vereni ei enää koskaan juokse ulos minusta paljastamaan, millainen todella olen. Tulen toiseksi. Tulen, jos yritän riittävästi. Jos vain uskallan juosta päin elämää, jonka Levaine on minulle valmis tarjoamaan.

”Minä suostun.”

”Oletko varma? Tätä ei tarvitse päättää nyt.”

”Tarvitsee.” Erotan epätoivon äänessäni enkä erityisemmin pidä siitä. Aionko hylätä senkin? Millaiseksi oikein voinkaan tulla, jos elän jatkossa ihmisenä, erossa itsestäni?

”Lucilla. Oikeasti. En tahdo sinun tekevän hätiköityjä päätöksiä.”

”Me käymme ostamassa sormukset. Meidän on tehtävä tämä. Minun on tehtävä näin, tiedän sen.”

Levaine huokaisee syvään. Itse en ole enää varma, hengitänkö lainkaan, vai onko kehoni jo valmis siirtymään eteenpäin. Sota on lopussaan. Jokin muukin on. Kaspar ei enää koskaan tule takaisin luokseni. Levaine ojentaa minulle kätensä. Se on kalpea ja luiseva. Kun tartun siihen, kylmyys siirtyy siitä luihini. Otan sen vastaan. Minulla ei ole vaihtoehtoja. Vereni voi laulaa mitä tahansa, minä olen jo kääntynyt sen luota.