Luku 5: Muurahaispesä (Kaspar,
syyskuu 1940)
Salissa ei ole hiljaista, mutta kahden
sivusta katsomani ihmisen välille tiivistyy tummaa, vahvaa
hiljaisuutta, jonka juuret eivät ole äänettömyydessä itsessään
vaan jossakin konseptina paljon monimutkaisemmassa. Ylpeydessä,
tavassa, jolla he katsovat toisiaan.
Olen aina pitänyt Antoniota jollakin
tapaa vahvana henkilönä. Hänellä on hennon rakenteensa vuoksi
fyysisiä rajoitteita eikä hänen mielensä ole soveltuvin
sodankäyntiin, mutta hänessä asuva huolettomuus ja ylpeys ovat
muodostaneet hänelle kauniin auran. Sellaisen, joka pystyy
taivuttamaan toisen omaa, jos saa siihen mahdollisuuden.
Noiressa vahvuuden aura on vain
voimakkaampi. Kahta vahvaa ei sovi verrata keskenään, mutta
Noiressa on jotakin ikuista, kestävää. Olen katsellut häntä vain
muutaman pois juoksevan minuutin ajan, ja kykenen kertomaan, ettei
kovin monella tapaamallani henkilöllä ole samanlaista tapaa kantaa
itseään. Noire ei ole ylpeä tavalla, joka pistäisi silmään tai
raivostuttaisi. Hän ei alenna kanssakulkijoitaan. Noire vain on,
on sellaisella tavalla, joka saisi kenet tahansa kumartamaan
edessään. Sellaisia on vain yksi sadoista tuhansista.
”Olet tehnyt valintasi, ja luotan
harkintakykyysi”, Noire sanoo pitäen Antonioon juuri sen
etäisyyden, josta hänellä on tähän korkein valta. ”Minä jätän
tilanteen sikseen.” Noire kääntyy puoleeni, hymyilee lähes
pakotetusti ja nyökkää hiljaa.
”Tervetuloa Lumieré de Luneen,
herra Rodriguez. Oletan, että ymmärrät paikkamme merkityksen ja
tiedostat visiittisi riskit.”
”Itse asiassa, lady Noire, minulle
ei ole suotu tietoa siitä, mihin tarkoitukseen näitä tiloja
käytetään.”
Noire kääntyy jälleen Antonion
puoleen.
”Jos tuot tänne vieraan, –
ihmisvieraan – on sinun asiasi tiedottaa häntä tapahtumista”,
Noire huomauttaa. ”Vaikka voinenkin hoitaa tämän itse tästä
eteenpäin.” Sen jälkeen hän kääntyy uudelleen puoleeni, lähtee
kulkemaan eri suuntaan Antoniosta. Seuraan häntä oitis.
”Antonio, suonet minulle hetkisen
ystäväsi seurassa.”
Antoniolle jää mahdollisuudekseen
vain nyökätä.
Minut kuljetetaan hiljaisempaan
tilaan, kokonaan uuteen huoneeseen salista lähtevän käytävän
päässä. Vampyyrit ymmärtävät antaa tietä naiselle, joka
mahdollistaa heidän olonsa täällä. Minulla on riittävästi
kunnioitusta, jotta pidän pääni ylhäällä ja ryhtini selkeänä,
kun puhuttelen Noirea. Vampyyri tai ei, hän on paikan johtaja, ja
minulla on aina kunnioitusta arvovaltansa ansainneille johtajille.
”Herra Rodriguez, minun on saatava
puhua kanssasi luottamuksellisesti”, Noire lausuu ja sulkee huoneen
oven perässään. Olemme uudessa pukuhuoneessa, selvästikin
sellaisessa, jossa oleillaan pitempään kuin hetkinen. Mietin,
mahtaako Noire asua huoneessa vakituisesti henkilökohtaisten
tavaroiden – hiusharjojen, kirjojen – määrästä päätellen.
”Luonnollisesti”, nyökkään.
”Oletko täällä puhtaasti siksi,
että Antonio tahtoi näyttää sinulle Lumieré de Lunen?”
”Olen.” Hetken kuvittelen Noiren
epäilevän minua vakoojaksi.
”Sinä siis todella olet ihminen.”
En tiedä, miksi hän epäilisi
Antonion sanoja. Kenties siksi, että on lukenut minun ja Antonion
ihmissuhteen jo yhdellä vilkaisulla. Hän on huomannut, etten ole
sellainen, joka luottaa kaiken itsestään toiselle. Antonio on
kaikessa innossaan melko tietämätön siitä, mitä oikeasti olen.
”Sinä et kuitenkaan vaikuta
yllättyneeltä tällaisen paikan olemassaolosta.”
Itse asiassa olen hyvinkin yllättynyt
vampyyrien järjestäytyneisyydestä. En kuitenkaan siitä syystä,
josta Noire olettaa.
”Minusta on luonnollista, että…
kaltaisenne tahtovat kokoontua. Muuta en tiedä. Kuten mainitsinkin,
Antonio ei ole valaissut minua kovinkaan monesta seikasta. Hän
tuskin olisi kertonut itsestäänkään, ellen olisi maininnut siitä
hänelle.”
”Sinäkö tiesit, millainen Antonio
on? Onko hän ollut niin läpinäkyvä muiden nähden?”
”Ei, hän ei ole erityisen
läpinäkyvä sen suhteen.” Minä vain aistin hänet. Aivan kuten
aistin Noirestakin hänen taakse taitetun janonsa. Vain vampyyreilla
on sellainen tapa olla läsnä.
”Joka tapauksessa sinä olet nyt
täällä meidän keskuudessamme”, Noire huokaisee sävyyn, joka
voi olla mitä tahansa väsyneen ja pettyneen väliltä. ”Herra
Rodriguez, paljonko sinä tiedät kaltaisistamme?”
Tietämisellä hän ei tarkoita
saksalaisten vampyyrienvastaista propagandaa eikä vuosisatoja
vanhoja legendoja. Noire tarkoittaa pieneen rasiaan koottuja
tosiasioita, sellaisia, joista vain perehtyneet ovat tietoisia.
”Te ette erityisemmin nauti tulla
kutsutuksi vampyyreiksi”, vastaan oitis, ”eivätkä kaikki teistä
kanna ruttoa. Elätte päällisin puolin kuten ihmisetkin. Suurin osa
teistä on vain ihmisiä, joiden tarvitsee juoda verta pysyäkseen
elossa.”
Noiren siniset silmät siristyvät,
naamio liikahtaa. Olen puhunut totta.
”On totta, ettemme erityisesti pidä
ihmisten meille antamasta nimestä. Se tarkoittaa, että olemme
jotakin muuta kuin ihmisiä. Että on olemassa asetelma meistä ja
heistä.”
”Asetelmia lienee tässä vaiheessa
vaikeaa purkaa. Saksalaisten leirit vampyyreina pidetyille eivät ole
onnellisia paikkoja.”
”Puhut saksalaisista kuin asettaisit
itsesi eri viivalle.”
”Sukuvika.”
Noire hymyilee.
”Et ole typerä mies, herra
Rodriguez.”
”Niin olen saanut kuulla.”
”Vaatimatonkin vielä.” Noire
sipaisee harmaan hiussuortuvan korvansa taakse.
”Olet oikeassa sen suhteen, että
kaikki kaltaiseni eivät kanna ruttoa. Tosiasiassa vain harva meistä
on rutonkantajia. Rutto on vain kaikki se, mitä ihmiset suostuvat
näkemään. Oletko tietoinen siitä, mikä on vampirismin toinen
ilmentymismuoto?”
En sano mitään, koska en voi olla
varma, mitä Noire haluaa minun sanovan.
”Minä, aivan kuten Antoniokin, olen
ikuinen”, Noire sanoo ja viimeistelee ympärillään leijuneen,
vahvan tunteen. Ikuinen. Tietenkin. Vain ikuisuus voi tehdä toisesta
sellaisen kuin Noire on. Kuten kaikki täällä ovat. Antonio todella
on avannut minulle oven uuteen maailmaan, sellaiseen, josta en palaa
samoin silmin. Antonio itsekin täydentyy minulle, kertoo itsestään
kokonaisuutena. Tietenkin hän on kuolematon, vain sellainen taakka
voi tehdä hänestä niin keveän. Vain sellaista taakkaa hän voi
kantaa viattomalla ylpeydellään.
”Tulet ymmärtämään paljon
erinäisiä seikkoja vampyyriudesta ja Antoniosta, jos aiot pysytellä
hänen vierellään”, Noire sanoo. ”Siitä pääsemmekin
seuraavaan aiheeseen. Sinähän olet hänen rakastajansa, etkö
olekin?” Ääni ei ole arvottunut. Noire ei tuomitse minua. Hänen
on täytynyt untea Antonio kauan. Arvostan hänen suorapuheisuuttaan,
raastavaa rehellisyyttään.
”Niin voisi sanoa”, vastaan, sillä
en ole itsekään varma, millaisen kokonaisuuden muodostan
identiteettinsä salanneen ja impulsiivisen nuoren miehen kanssa.
Antonio on minua kuusi vuotta nuorempi, kaksikymmentäkaksi, mutta se
seikka pelkästään ei tee hänestä viatonta. Viattomuus on
syvemmällä, hänen ytimeensä kirjoitettuna.
”Sinun tulee tietää muutama
seikka, jonka vain minä osaan sinulle Antoniosta kertoa”, Noire
lausuu matalammalta kuin aiemmin. ”Olet varmaankin tietoinen siitä,
että vampyyrius kulkee tartuntana. Myös ikuisuuden voi periä
samaan tapaan kuin rutonkin.”
Nyökkään osoittaakseni, että
ymmärrän.
”Antonion verivanhempi, mies, joka
muutti hänet vampyyriksi, oli hänen ensirakkautensa. Hän saattaa
etsiä sitä miestä myös sinusta. Antonio on, kuten huomaat, hyvin
ailahtelevainen ja tunteellinen nuori mies. Hän ei kenties näytä
siltä, mutta hän särkyy hyvin helposti.”
Nainen edessäni pyytää minua
olemaan rikkomatta hänelle rakasta poikaa. Hänen katseensa ja
äänensävynsä anovat sitä minulta suoraan. Seison hänen edessään
aseistamattomana, mutta tietoisena siitä, etten voi koskaan luvata
hänelle sitä, mitä hän minusta tahtoo. En ole vastuussa muusta
kuin omasta käytöksestäni. Antonio ei ole henkilö, jota tahdon
satuttaa. Inhoan turhaa kipua, inhoan sodan turruttamaa mieltäni ja
sitä, mitä merkityksetön tuska tekee yksilölle. En halua sitä
kenellekään. En pyri satuttamaan Antoniota. Minulle ei kuitenkaan
voida laskea taakkaa hänen hyvinvoinnistaan. Sellaisia lupauksia ei
ole tehty ihmisen kielellä lausuttaviksi.
”Minä kuvittelin, että sinä
olisit hänen verivanhempansa”, vastaan, sillä en osaa vastata
suoraan Noiren vaateisiin.
”Ei, olen tutustunut Antonioon vasta
hänen tultuaan vampyyriksi”, Noire valaisee. Nyt minulle ei ole
enää lainkaan selvää, miten Antonio on päätynyt kutsumaan tätä
naista äidikseen. Olin tiennyt jo pitkään Antonion olevan mitä
hän on. Sen ajatuksen varjossa epäilin Noiren olleen se, joka teki
Antoniosta ihmisestä seuraavan.
”Hän voinee kertoa tarinan sinulle
itse”, Noire toteaa, ”mutta tahdon vain saattaa sinut tietoiseksi
siitä, ettei tämä nuori mies tee suhdetta sinulle helpoksi.
Antoniota ei tarvitse kohdella silkkihansikkain, mutta hänen
särkyvyytensä on seikka, jota sinun kannattaa ajatella.”
En tiedä, mitä sanoa. Löydän
itseni yhä vain syvemmältä maan alta, paikasta, jossa valta ei ole
minulla. Jos Antonion kanssa koskaan tapahtuu mitään, tiedän
Noiren tekevän minut siitä hyvin tietoiseksi. Olen astunut
paikkaan, jossa olen alati naamion takaa erottuvien silmien tutkinnan
alaisena. Noire ei tule päästämään minua helpolla.
En voi sanoa yrittäväni parastani.
Yritän selvitä hengissä päivästä toiseen. Kerätä Antoniolta
elämänjanoa ja näkemyksiä, mahdollisuuksia tutustua tähän
puoleen maailmasta. Tahdon myös löytää turvan toisen iholta,
vaikka vain hetkeksi. Kunhan kosketuksemme tarkoittaa mahdollisuutta
unohtua toiseen, lomittaa itsensä pieniksi sekunneiksi vieraalle
iholle.
”Lady Noire… Kerro minulle eräs
seikka. Kun vampyyri on kuolematon, tarkoittaako se myös sitä,
ettei häntä voi tappaa lainkaan?”
Noire pudistaa voimakkaasti päätään.
Eleen vahvuudesta päätellen kysymykseni on täysin absurdi.
”Vampyyrit vahingoittuvat ja
kuolevat siinä missä ihmisetkin. Olemme tosiaan melkein ihmisiä,
ikuisia vain, jos kukaan ei ammu tietoisuuttamme tahraksi seinälle.”
”Ymmärrän. Siksi osa täältäkään
ei ole sodassa, vaikka onkin täysin terve ja riittävän vanha
puolustamaan… aatettaan.” En voi sanoa maataan. Minäkään
en tässä vaiheessa enää tiedä, puolustanko Saksaa, Rosencranzia
vai pelkkää ideaa siitä, että parannuskeino kuuluu yksin
etuoikeutetulle osalle maailmasta. En edes usko parannuskeinoon.
Vampirismista ei parannuta. Ruttotohtorit ovat pelkkää lumetta.
”Niin, moni meistä joutuu
pakoilemaan paitsi asevelvollisuuttaan maalleen, myös
vampyyriuttaan”, Noire lausuu huokaisten. Huokaus ei ole
teatraalinen, tavoitan siitä sävyn, joka löytyy vain sellaisista
ihmisistä, jotka ovat nähneet elämässään tarpeeksi voidakseen
huokaista siten. Noiresta ei voi nähdä, mitä hänen on täytynyt
käydä läpi. Se ei paista mistään osasta häntä.
”Näinä aikoina sitä sietääkin
pitää piilossa. Sotilailtahan otetaan verinäytteitä, kaikki
tarkistetaan epäilyttävien seikkojen valossa.”
”Lumieré de Lune on ensisijaisesti
turvapaikka sellaisille, jotka eivät voi mennä muualle. Täällä
on paljon vampyyreita, jotka eivät koskaan astu ulos. He saavat
verta muin keinoin, koska eivät yksinkertaisesti voi näyttäytyä
ulkona.”
”Sinäkö voit?”
”Minä voin. Olen tämän paikan
kasvot, minun täytyy osoittaa julkisesti tämän olevan pelkkä
iltakerho. Klubi, jossa kokoontua. Omistan talon.”
En kysy, mistä Noire saa riittävästi
pääomaa paikan ylläpitämiseen. Se ei kuulu minulle millään
tavalla. Huomaan kuitenkin vierastavani ajatusta siitä, että tämä
voimakasaurainen nainen joutuu pitämään yksin harteillaan usean
vampyyrin hyvinvointia. Hänen ryhtinsä on säilynyt täydellisenä
sellaisesta taakasta huolimatta.
”Tämä paikka lienee siis
elintärkeä monille”, sanon nyökytellen päätäni. ”Ymmärrän,
että olet ryhtynyt tällaiseen toimintaan.”
”Sinulla tuntuu olevan selkeitä
kantoja asioihin, herra Rodriguez. Keskustelen kaikesta tästä
mieluusti myöhemmin kanssasi.” Noire siirtyy taakseni, ilmaisee
aikeensa poistua. Keskustelumme alkaa lähestyä loppuaan. ”Aiotteko
Antonion kanssa yöpyä paikan päällä?”
En ole ajatellut asiaa. Uskomatonta,
että olen täällä asti silkkaa uteliaisuuttani. Yleensä pyrin
kartoittamaan tilanteen tarkasti itseäni varten, mutta nyt tunnen
tarvetta lähinnä keskustella Noiren kanssa, juurruttaa itseäni
tilanteeseen. Vastuu painaa luiden alla, mutta se ei enää satu.
Tiedän palaavani paikalleni.
”Sikäli sinulla ei ole mitään
sitä vastaan”, vastaan tiedostaen, ettei auringonnousuun ole enää
kovinkaan useaa tuntia. Olen oppinut arvioimaan osan ajan kulusta
sisäisten tuntemusten perusteella.
”Kuten sanoin, tämä on
turvapaikka. Se on sitä kaikille sitä tarvitseville. Yöpykää,
mutta palatkaa tehtäväänne aamunkoitteessa.”
”Otat Antonion laittoman poistumisen
vartiosta yllättävän keveästi.” Lauseeni kuulostaa aivan liian
julkealta, mutta ymmärrän sen vasta sanottuani sen.
”Minä olen nähnyt ihmisten menevän
ja palaavan ennenkin”, Noire sanoo. Äänestä ei kuvastu vihaa tai
hermostusta. Siinä on samanlaista syvempää tunnetta kuin aiemmassa
huokauksessa. ”Antonio tulee aina olemaan lapsi, joka menee miten
tunne häntä vie. Pidä hänestä huolta, herra Rodriguez, tai hän
murtuu sellaisen luonteen taa. Hänessä on paljon sellaista, joka on
pelkkää näytelmää.”
Sen kuuleminen Noirelta vahvistaa
aiemmat tulkintani Antonion ailahtelevaisesta, huolettomasta
luonteesta. Noiren täytyy tuntea Antonio pitemmältä ajalta. Hän
kyllä tuntee tämän luonteen. Jostakin syystä tämän kuuleminen
luonnostaan äidillisen Noiren suusta tekee kaikesta raastavampaa
hyväksyä. En ole kuvitellut omiani. Antoniossa todella on jotakin
suunnattoman surullista.
Kadun lausettani yhä enemmän. Noire
ei ota Antonion ailahtelevuutta kevyesti, hänen kehonkielensä on
terävää ja huolestunutta. Tämä nainen todella välittää
nuoresta miehestä, jonka ihon ja kokemukset olen jakanut hyvin
tiiviisti kuluneiden kuukausien aikana. Koen olevani jotakin velkaa
Noirelle siitä, että olen pitänyt hänen poikaansa niin lähellä
itseäni. Hän uskoo minun voivan huolehtia Antoniosta, mutta totuus
on, että osaan vain arvioida, en parantaa.
Noire astelee ovesta ulos, sulkee sen
heti, kun olen seurannut häntä käytävälle. Palaan hänen
jalanjäljissään saliin, jossa liikkuva massa verta imeviä
ihmisenkaltaisia on pysynyt ennallaan. Antonio juoksee luokseni
piittaamatta juoksemisen epähienoudesta. En usko, että sota ja
vampyyriuden raastavuus ovat tehneet hänestä piittaamattoman
tietyille käyttäytymismalleille. Antonio vain on sellainen.
Pidä hänestä huolta, tai hän
murtuu sellaisen luonteen alle. Hänessä on paljon sellaista, joka
on pelkkää näytelmää.
Ja minun pitäisi olla se, joka
piirtää pysyvän, aidosti onnellisen hymyn noille kauniille,
herkille kasvoille. Minun pitää kiertyä sellaiseen muotoon, joka
ei ole koskaan ollut minulle ominainen. Sydämeni sisältä minun
tulee etsiä rakkaudesta se versio, joka ei tee minusta eläintä. Se
versio, johon Antonio voi tehdä pesänsä.
Huokaisen syvään. Hymyilen
Antoniolle ja tiedän, etten pysty siihen, mitä Noire minulta
haluaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti