maanantai 29. lokakuuta 2018

Verivalhe: luku 5


Luku 5: Muurahaispesä (Kaspar, syyskuu 1940)

Salissa ei ole hiljaista, mutta kahden sivusta katsomani ihmisen välille tiivistyy tummaa, vahvaa hiljaisuutta, jonka juuret eivät ole äänettömyydessä itsessään vaan jossakin konseptina paljon monimutkaisemmassa. Ylpeydessä, tavassa, jolla he katsovat toisiaan.

Olen aina pitänyt Antoniota jollakin tapaa vahvana henkilönä. Hänellä on hennon rakenteensa vuoksi fyysisiä rajoitteita eikä hänen mielensä ole soveltuvin sodankäyntiin, mutta hänessä asuva huolettomuus ja ylpeys ovat muodostaneet hänelle kauniin auran. Sellaisen, joka pystyy taivuttamaan toisen omaa, jos saa siihen mahdollisuuden.

Noiressa vahvuuden aura on vain voimakkaampi. Kahta vahvaa ei sovi verrata keskenään, mutta Noiressa on jotakin ikuista, kestävää. Olen katsellut häntä vain muutaman pois juoksevan minuutin ajan, ja kykenen kertomaan, ettei kovin monella tapaamallani henkilöllä ole samanlaista tapaa kantaa itseään. Noire ei ole ylpeä tavalla, joka pistäisi silmään tai raivostuttaisi. Hän ei alenna kanssakulkijoitaan. Noire vain on, on sellaisella tavalla, joka saisi kenet tahansa kumartamaan edessään. Sellaisia on vain yksi sadoista tuhansista.

Olet tehnyt valintasi, ja luotan harkintakykyysi”, Noire sanoo pitäen Antonioon juuri sen etäisyyden, josta hänellä on tähän korkein valta. ”Minä jätän tilanteen sikseen.” Noire kääntyy puoleeni, hymyilee lähes pakotetusti ja nyökkää hiljaa.
Tervetuloa Lumieré de Luneen, herra Rodriguez. Oletan, että ymmärrät paikkamme merkityksen ja tiedostat visiittisi riskit.”
Itse asiassa, lady Noire, minulle ei ole suotu tietoa siitä, mihin tarkoitukseen näitä tiloja käytetään.”

Noire kääntyy jälleen Antonion puoleen.
Jos tuot tänne vieraan, – ihmisvieraan – on sinun asiasi tiedottaa häntä tapahtumista”, Noire huomauttaa. ”Vaikka voinenkin hoitaa tämän itse tästä eteenpäin.” Sen jälkeen hän kääntyy uudelleen puoleeni, lähtee kulkemaan eri suuntaan Antoniosta. Seuraan häntä oitis.
Antonio, suonet minulle hetkisen ystäväsi seurassa.”
Antoniolle jää mahdollisuudekseen vain nyökätä.

Minut kuljetetaan hiljaisempaan tilaan, kokonaan uuteen huoneeseen salista lähtevän käytävän päässä. Vampyyrit ymmärtävät antaa tietä naiselle, joka mahdollistaa heidän olonsa täällä. Minulla on riittävästi kunnioitusta, jotta pidän pääni ylhäällä ja ryhtini selkeänä, kun puhuttelen Noirea. Vampyyri tai ei, hän on paikan johtaja, ja minulla on aina kunnioitusta arvovaltansa ansainneille johtajille.

Herra Rodriguez, minun on saatava puhua kanssasi luottamuksellisesti”, Noire lausuu ja sulkee huoneen oven perässään. Olemme uudessa pukuhuoneessa, selvästikin sellaisessa, jossa oleillaan pitempään kuin hetkinen. Mietin, mahtaako Noire asua huoneessa vakituisesti henkilökohtaisten tavaroiden – hiusharjojen, kirjojen – määrästä päätellen.

Luonnollisesti”, nyökkään.
Oletko täällä puhtaasti siksi, että Antonio tahtoi näyttää sinulle Lumieré de Lunen?”
Olen.” Hetken kuvittelen Noiren epäilevän minua vakoojaksi.
Sinä siis todella olet ihminen.”
En tiedä, miksi hän epäilisi Antonion sanoja. Kenties siksi, että on lukenut minun ja Antonion ihmissuhteen jo yhdellä vilkaisulla. Hän on huomannut, etten ole sellainen, joka luottaa kaiken itsestään toiselle. Antonio on kaikessa innossaan melko tietämätön siitä, mitä oikeasti olen.

Sinä et kuitenkaan vaikuta yllättyneeltä tällaisen paikan olemassaolosta.”
Itse asiassa olen hyvinkin yllättynyt vampyyrien järjestäytyneisyydestä. En kuitenkaan siitä syystä, josta Noire olettaa.
Minusta on luonnollista, että… kaltaisenne tahtovat kokoontua. Muuta en tiedä. Kuten mainitsinkin, Antonio ei ole valaissut minua kovinkaan monesta seikasta. Hän tuskin olisi kertonut itsestäänkään, ellen olisi maininnut siitä hänelle.”
Sinäkö tiesit, millainen Antonio on? Onko hän ollut niin läpinäkyvä muiden nähden?”
Ei, hän ei ole erityisen läpinäkyvä sen suhteen.” Minä vain aistin hänet. Aivan kuten aistin Noirestakin hänen taakse taitetun janonsa. Vain vampyyreilla on sellainen tapa olla läsnä.

Joka tapauksessa sinä olet nyt täällä meidän keskuudessamme”, Noire huokaisee sävyyn, joka voi olla mitä tahansa väsyneen ja pettyneen väliltä. ”Herra Rodriguez, paljonko sinä tiedät kaltaisistamme?”
Tietämisellä hän ei tarkoita saksalaisten vampyyrienvastaista propagandaa eikä vuosisatoja vanhoja legendoja. Noire tarkoittaa pieneen rasiaan koottuja tosiasioita, sellaisia, joista vain perehtyneet ovat tietoisia.

Te ette erityisemmin nauti tulla kutsutuksi vampyyreiksi”, vastaan oitis, ”eivätkä kaikki teistä kanna ruttoa. Elätte päällisin puolin kuten ihmisetkin. Suurin osa teistä on vain ihmisiä, joiden tarvitsee juoda verta pysyäkseen elossa.”
Noiren siniset silmät siristyvät, naamio liikahtaa. Olen puhunut totta.
On totta, ettemme erityisesti pidä ihmisten meille antamasta nimestä. Se tarkoittaa, että olemme jotakin muuta kuin ihmisiä. Että on olemassa asetelma meistä ja heistä.”
Asetelmia lienee tässä vaiheessa vaikeaa purkaa. Saksalaisten leirit vampyyreina pidetyille eivät ole onnellisia paikkoja.”
Puhut saksalaisista kuin asettaisit itsesi eri viivalle.”
Sukuvika.”

Noire hymyilee.
Et ole typerä mies, herra Rodriguez.”
Niin olen saanut kuulla.”
Vaatimatonkin vielä.” Noire sipaisee harmaan hiussuortuvan korvansa taakse.
Olet oikeassa sen suhteen, että kaikki kaltaiseni eivät kanna ruttoa. Tosiasiassa vain harva meistä on rutonkantajia. Rutto on vain kaikki se, mitä ihmiset suostuvat näkemään. Oletko tietoinen siitä, mikä on vampirismin toinen ilmentymismuoto?”

En sano mitään, koska en voi olla varma, mitä Noire haluaa minun sanovan.
Minä, aivan kuten Antoniokin, olen ikuinen”, Noire sanoo ja viimeistelee ympärillään leijuneen, vahvan tunteen. Ikuinen. Tietenkin. Vain ikuisuus voi tehdä toisesta sellaisen kuin Noire on. Kuten kaikki täällä ovat. Antonio todella on avannut minulle oven uuteen maailmaan, sellaiseen, josta en palaa samoin silmin. Antonio itsekin täydentyy minulle, kertoo itsestään kokonaisuutena. Tietenkin hän on kuolematon, vain sellainen taakka voi tehdä hänestä niin keveän. Vain sellaista taakkaa hän voi kantaa viattomalla ylpeydellään.

Tulet ymmärtämään paljon erinäisiä seikkoja vampyyriudesta ja Antoniosta, jos aiot pysytellä hänen vierellään”, Noire sanoo. ”Siitä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen. Sinähän olet hänen rakastajansa, etkö olekin?” Ääni ei ole arvottunut. Noire ei tuomitse minua. Hänen on täytynyt untea Antonio kauan. Arvostan hänen suorapuheisuuttaan, raastavaa rehellisyyttään.
Niin voisi sanoa”, vastaan, sillä en ole itsekään varma, millaisen kokonaisuuden muodostan identiteettinsä salanneen ja impulsiivisen nuoren miehen kanssa. Antonio on minua kuusi vuotta nuorempi, kaksikymmentäkaksi, mutta se seikka pelkästään ei tee hänestä viatonta. Viattomuus on syvemmällä, hänen ytimeensä kirjoitettuna.

Sinun tulee tietää muutama seikka, jonka vain minä osaan sinulle Antoniosta kertoa”, Noire lausuu matalammalta kuin aiemmin. ”Olet varmaankin tietoinen siitä, että vampyyrius kulkee tartuntana. Myös ikuisuuden voi periä samaan tapaan kuin rutonkin.”
Nyökkään osoittaakseni, että ymmärrän.
Antonion verivanhempi, mies, joka muutti hänet vampyyriksi, oli hänen ensirakkautensa. Hän saattaa etsiä sitä miestä myös sinusta. Antonio on, kuten huomaat, hyvin ailahtelevainen ja tunteellinen nuori mies. Hän ei kenties näytä siltä, mutta hän särkyy hyvin helposti.”

Nainen edessäni pyytää minua olemaan rikkomatta hänelle rakasta poikaa. Hänen katseensa ja äänensävynsä anovat sitä minulta suoraan. Seison hänen edessään aseistamattomana, mutta tietoisena siitä, etten voi koskaan luvata hänelle sitä, mitä hän minusta tahtoo. En ole vastuussa muusta kuin omasta käytöksestäni. Antonio ei ole henkilö, jota tahdon satuttaa. Inhoan turhaa kipua, inhoan sodan turruttamaa mieltäni ja sitä, mitä merkityksetön tuska tekee yksilölle. En halua sitä kenellekään. En pyri satuttamaan Antoniota. Minulle ei kuitenkaan voida laskea taakkaa hänen hyvinvoinnistaan. Sellaisia lupauksia ei ole tehty ihmisen kielellä lausuttaviksi.

Minä kuvittelin, että sinä olisit hänen verivanhempansa”, vastaan, sillä en osaa vastata suoraan Noiren vaateisiin.
Ei, olen tutustunut Antonioon vasta hänen tultuaan vampyyriksi”, Noire valaisee. Nyt minulle ei ole enää lainkaan selvää, miten Antonio on päätynyt kutsumaan tätä naista äidikseen. Olin tiennyt jo pitkään Antonion olevan mitä hän on. Sen ajatuksen varjossa epäilin Noiren olleen se, joka teki Antoniosta ihmisestä seuraavan.

Hän voinee kertoa tarinan sinulle itse”, Noire toteaa, ”mutta tahdon vain saattaa sinut tietoiseksi siitä, ettei tämä nuori mies tee suhdetta sinulle helpoksi. Antoniota ei tarvitse kohdella silkkihansikkain, mutta hänen särkyvyytensä on seikka, jota sinun kannattaa ajatella.”

En tiedä, mitä sanoa. Löydän itseni yhä vain syvemmältä maan alta, paikasta, jossa valta ei ole minulla. Jos Antonion kanssa koskaan tapahtuu mitään, tiedän Noiren tekevän minut siitä hyvin tietoiseksi. Olen astunut paikkaan, jossa olen alati naamion takaa erottuvien silmien tutkinnan alaisena. Noire ei tule päästämään minua helpolla.

En voi sanoa yrittäväni parastani. Yritän selvitä hengissä päivästä toiseen. Kerätä Antoniolta elämänjanoa ja näkemyksiä, mahdollisuuksia tutustua tähän puoleen maailmasta. Tahdon myös löytää turvan toisen iholta, vaikka vain hetkeksi. Kunhan kosketuksemme tarkoittaa mahdollisuutta unohtua toiseen, lomittaa itsensä pieniksi sekunneiksi vieraalle iholle.

Lady Noire… Kerro minulle eräs seikka. Kun vampyyri on kuolematon, tarkoittaako se myös sitä, ettei häntä voi tappaa lainkaan?”
Noire pudistaa voimakkaasti päätään. Eleen vahvuudesta päätellen kysymykseni on täysin absurdi.
Vampyyrit vahingoittuvat ja kuolevat siinä missä ihmisetkin. Olemme tosiaan melkein ihmisiä, ikuisia vain, jos kukaan ei ammu tietoisuuttamme tahraksi seinälle.”
Ymmärrän. Siksi osa täältäkään ei ole sodassa, vaikka onkin täysin terve ja riittävän vanha puolustamaan… aatettaan.” En voi sanoa maataan. Minäkään en tässä vaiheessa enää tiedä, puolustanko Saksaa, Rosencranzia vai pelkkää ideaa siitä, että parannuskeino kuuluu yksin etuoikeutetulle osalle maailmasta. En edes usko parannuskeinoon. Vampirismista ei parannuta. Ruttotohtorit ovat pelkkää lumetta.

Niin, moni meistä joutuu pakoilemaan paitsi asevelvollisuuttaan maalleen, myös vampyyriuttaan”, Noire lausuu huokaisten. Huokaus ei ole teatraalinen, tavoitan siitä sävyn, joka löytyy vain sellaisista ihmisistä, jotka ovat nähneet elämässään tarpeeksi voidakseen huokaista siten. Noiresta ei voi nähdä, mitä hänen on täytynyt käydä läpi. Se ei paista mistään osasta häntä.
Näinä aikoina sitä sietääkin pitää piilossa. Sotilailtahan otetaan verinäytteitä, kaikki tarkistetaan epäilyttävien seikkojen valossa.”
Lumieré de Lune on ensisijaisesti turvapaikka sellaisille, jotka eivät voi mennä muualle. Täällä on paljon vampyyreita, jotka eivät koskaan astu ulos. He saavat verta muin keinoin, koska eivät yksinkertaisesti voi näyttäytyä ulkona.”
Sinäkö voit?”
Minä voin. Olen tämän paikan kasvot, minun täytyy osoittaa julkisesti tämän olevan pelkkä iltakerho. Klubi, jossa kokoontua. Omistan talon.”

En kysy, mistä Noire saa riittävästi pääomaa paikan ylläpitämiseen. Se ei kuulu minulle millään tavalla. Huomaan kuitenkin vierastavani ajatusta siitä, että tämä voimakasaurainen nainen joutuu pitämään yksin harteillaan usean vampyyrin hyvinvointia. Hänen ryhtinsä on säilynyt täydellisenä sellaisesta taakasta huolimatta.

Tämä paikka lienee siis elintärkeä monille”, sanon nyökytellen päätäni. ”Ymmärrän, että olet ryhtynyt tällaiseen toimintaan.”
Sinulla tuntuu olevan selkeitä kantoja asioihin, herra Rodriguez. Keskustelen kaikesta tästä mieluusti myöhemmin kanssasi.” Noire siirtyy taakseni, ilmaisee aikeensa poistua. Keskustelumme alkaa lähestyä loppuaan. ”Aiotteko Antonion kanssa yöpyä paikan päällä?”

En ole ajatellut asiaa. Uskomatonta, että olen täällä asti silkkaa uteliaisuuttani. Yleensä pyrin kartoittamaan tilanteen tarkasti itseäni varten, mutta nyt tunnen tarvetta lähinnä keskustella Noiren kanssa, juurruttaa itseäni tilanteeseen. Vastuu painaa luiden alla, mutta se ei enää satu. Tiedän palaavani paikalleni.

Sikäli sinulla ei ole mitään sitä vastaan”, vastaan tiedostaen, ettei auringonnousuun ole enää kovinkaan useaa tuntia. Olen oppinut arvioimaan osan ajan kulusta sisäisten tuntemusten perusteella.
Kuten sanoin, tämä on turvapaikka. Se on sitä kaikille sitä tarvitseville. Yöpykää, mutta palatkaa tehtäväänne aamunkoitteessa.”
Otat Antonion laittoman poistumisen vartiosta yllättävän keveästi.” Lauseeni kuulostaa aivan liian julkealta, mutta ymmärrän sen vasta sanottuani sen.
Minä olen nähnyt ihmisten menevän ja palaavan ennenkin”, Noire sanoo. Äänestä ei kuvastu vihaa tai hermostusta. Siinä on samanlaista syvempää tunnetta kuin aiemmassa huokauksessa. ”Antonio tulee aina olemaan lapsi, joka menee miten tunne häntä vie. Pidä hänestä huolta, herra Rodriguez, tai hän murtuu sellaisen luonteen taa. Hänessä on paljon sellaista, joka on pelkkää näytelmää.”

Sen kuuleminen Noirelta vahvistaa aiemmat tulkintani Antonion ailahtelevaisesta, huolettomasta luonteesta. Noiren täytyy tuntea Antonio pitemmältä ajalta. Hän kyllä tuntee tämän luonteen. Jostakin syystä tämän kuuleminen luonnostaan äidillisen Noiren suusta tekee kaikesta raastavampaa hyväksyä. En ole kuvitellut omiani. Antoniossa todella on jotakin suunnattoman surullista.

Kadun lausettani yhä enemmän. Noire ei ota Antonion ailahtelevuutta kevyesti, hänen kehonkielensä on terävää ja huolestunutta. Tämä nainen todella välittää nuoresta miehestä, jonka ihon ja kokemukset olen jakanut hyvin tiiviisti kuluneiden kuukausien aikana. Koen olevani jotakin velkaa Noirelle siitä, että olen pitänyt hänen poikaansa niin lähellä itseäni. Hän uskoo minun voivan huolehtia Antoniosta, mutta totuus on, että osaan vain arvioida, en parantaa.

Noire astelee ovesta ulos, sulkee sen heti, kun olen seurannut häntä käytävälle. Palaan hänen jalanjäljissään saliin, jossa liikkuva massa verta imeviä ihmisenkaltaisia on pysynyt ennallaan. Antonio juoksee luokseni piittaamatta juoksemisen epähienoudesta. En usko, että sota ja vampyyriuden raastavuus ovat tehneet hänestä piittaamattoman tietyille käyttäytymismalleille. Antonio vain on sellainen.

Pidä hänestä huolta, tai hän murtuu sellaisen luonteen alle. Hänessä on paljon sellaista, joka on pelkkää näytelmää.

Ja minun pitäisi olla se, joka piirtää pysyvän, aidosti onnellisen hymyn noille kauniille, herkille kasvoille. Minun pitää kiertyä sellaiseen muotoon, joka ei ole koskaan ollut minulle ominainen. Sydämeni sisältä minun tulee etsiä rakkaudesta se versio, joka ei tee minusta eläintä. Se versio, johon Antonio voi tehdä pesänsä.

Huokaisen syvään. Hymyilen Antoniolle ja tiedän, etten pysty siihen, mitä Noire minulta haluaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti