Luku 17: Murtumapiste (Lucilla,
marraskuu 1940)
Posliini särkyy naurettavan helposti.
Sitä pitelee kädessään niin varomattomasti, kuvittelee, että
siitä voi nauttia teensä vaivatta. Kaikki on niin haurasta.
Posliini hajoaa useaksi epäsymmetriseksi säpäleeksi, ja jokin
kaikkien niiden palasten epäsymmetrisyydessä saa minut painamaan
pääni alas, kastamaan kasvoni kuumiin kyyneliin. En tiedä, olenko
surullinen vai pelkästään uupunut. Kuppi on joka tapauksessa
särkynyt, enkä halua koota itseäni lattialta. Minusta ei ollut
edes pitelemään niin pientä esinettä. Tiesinhän minä, että se
menee rikki, jos en varo.
Nostan pääni vasta, kun kuulen
Lavinian huutavan. En ole koskaan aiemmin kuullut hänen korottavan
ääntään korkeaksi kiljahdukseksi. Kuvittelin, että kaikista
maailman elävistä olennoista juuri Lavinia olisi se, joka ei
kauhistuisi mistään. Vaikka huutavathan ihmiset muustakin kuin
kauhusta ja pelosta, sydämensä vanhimmista tunteista. Minä en ole
vieläkään saanut kyllikseni huutamisesta. Aloitin syntyessäni, ja
jatkan edelleen, kunnes kurkkuni palaa tuhkaksi ja huutoni kipinöi
sen matkassa.
”Lady Lucilla, oletteko te…
oletteko te kunnossa?” Lavinian ääni ei ole koskaan kuulostanut
tältä. Se on huolesta haparoiva, miltei yhtä särkynyt kuin
posliini lattialla. Lavinia ei ole nainen, joka hermostuisi turhasta.
Hän on toiminnan ihminen. Hänen äänensä kuuleminen tällaisena
tuntuu vääremmältä kuin mikään pitkään aikaan.
”Olen”, sanon, mutta itku
aaltoilee yhä sisälläni. Kiellän sitä tulemasta. Se toisi
mukanaan paljon kaikkea muutakin, jota en osaa pukea sanoiksi.
”Lady, minä siivoan. Te voitte –”
”Ei, ole kiltti. Anna minun tehdä
tämä itse. Minä vain… minä...” Itku palaa uutena kuohuna,
pyyhältää ylitseni hallitsemattomana.
”Lady...”
Lavinia kumartuu luokseni, kiertää
kätensä ympärilleni ja puristaa minua kuten ystävä. En muista,
milloin joku olisi koskenut minua siten. Olen aina säilyttänyt
etäisen asemani jopa tuttavieni ja ystävien keskuudessa. Lady
Lucilla Cartwright ei ole nainen, joka itkisi ja antaisi toisen
halata itseään. Kasparkaan ei koskaan osoittanut hellyyttä minua
koskaan, koska en sietänyt sitä. Inhoan ajatusta heikkouteen
taipumisesta, kannateltavana olemisesta. Ja nyt Lavinia koskee minuun
siirtäen kaiken lämpönsä kehooni. En ole koskaan tiennyt
tarvitsevani sellaista kosketusta. En tahdo päästää irti siitä.
Puristaudun Laviniaa vasten, annan
palvelustyttöni pitää minusta kiinni. Otteessa on jotakin hyvin
äidillistä ja suojelevaa. Kosketuksesta tiedän, että Lavinia on
osannut odottaa tämän tapahtuvan. Hän on nähnyt minussa
särkymisen merkit ja kykenee nyt antamaan minulle lämpöään.
Ajatus saa minut itkemään entistä hillitsemättömämmin.
Vasta tunnin jälkeen posliini on
siivottu. En saattanut enää koskea siihen, Lavinia keräsi palaset
ja vei ne kartanon ulkopuolelle, jonnekin, josta en enää näe
niitä. Istun yhä keittiössä, mutta olen saanut koottua itseni
lattialta. Tuoli allani on kova ja pitää minut järjissäni. En
liiku. Olen itkenyt aivan liikaa ja odotan Laviniaa saapuvaksi.
Kenties ensimmäistä kertaa elämässäni aion avata itseni
toiselle. En tiedä, pystynkö siihen.
Lavinian katse pyyhkii kaiken turhan
minusta. Se ei ole pelkkää sääliä ja huolta, se on myös
ymmärrystä, niin syvää, että nöyrryn sen edessä. En voi
muutakaan. Kukaan muu ei saisi minua tällaiseksi. Kukaan muu ei ole
koskaan nähnyt.
”No niin, lady Lucilla”, Lavinia
sanoo ja vetää itselleen tuolin minua vastapäätä, ”te
halusitte keskustella kanssani.”
”Ole kiltti, ja kutsu minua vain
Lucillaksi edes tämän keskustelun ajan.”
”Hyvä on.” Ymmärrys ei poistu
katseesta. En saa sitä peloteltua pois.
”Minä… Minä en ole aivan varma,
miten olen päätynyt tähän.” Lavinia ei sano mitään, hän
antaa minulle mahdollisuuden koota ajatuksiani. Arvostustani ei voi
pukea sanoiksi, ei koristella hopeaan ja kultaan. ”Oikeastaan olisi
parempi, jos sinä vain kysyisit.”
Lavinia nyökkää. Hänen tummat
hiuksensa ovat korkealla kampauksella, kasvojen herkät piirteet
korostuvat.
”Te… Sinä et itkenyt vain
teekupin vuoksi, ethän?”
”En.”
”Sinä et ole tainnut itkeä moneen
vuoteen.”
”En.” En moneen vuosikymmeneen.
”Tämä on siis eräänlainen
murtumapiste.”
En osaa vastata. Hukun Lavinian
ääneen, mutta en löydä itseäni hänen sanoistaan. Onko minuun
todella sattunut jo vuosia? Ehkä. Pakoilinhan luonnettani pitkään.
Löysin Kasparin, menetin hänet sodalle ja nyt en tiedä, minkä
värinen ytimeni on. Kasparista on jo vuosi, kaikesta sitä aiemmasta
useampia. Olen kadonnut itseltäni. Piiloutunut niin hyvin, etten
tiedä, jaksanko enää etsiä.
”En tiedä”, parahdan peläten
ääneni sortuvan itkuun jälleen, ”en tiedä, Lavinia, ja se
pelottaa minua. Kaikki painaa niin hirveästi.”
”Mikä on sinulle kaikki?”
Katsoin keittiötä ympärillämme.
Sen massiivisia kaappeja, muuttumatonta arkisuutta. Tällaisena
muistan keittiön lapsuudestani. En ole muuttanut mitään.
”En enää tiedä, mitä haluan. En
tiedä, kuka olen.”
Sanon sen ensimmäistä kertaa.
Kasparin kanssa minun ei tarvinnut sanoa värieni himmenneen, sillä
hän sai ne kaikki hehkumaan, sytytti ne liekkeihin, joista nautin.
Jotka eivät polttaneet minua hengiltä. Nyt ne voisivat polttaa, ja
silti huomaan kaipaavani niitä. En osaa enää elää ilman hirviötä
itsessäni, niin paljon kuin tahtoisinkin kuolettaa sen.
”Liittyykö tämä sotaan? Siksikö
tunnet kadottaneesi merkitykset?”
”Osittain. Sota vei minulta hänet,
rakkaani, mutta...” En kykene sanomaan lausettani loppuun. En voi
koskaan kertoa Lavinialle, millainen olen. Jos hän tietäisi
kaikesta siitä verestä, joka kiertää elimistössä olematta
omaani, hän ei enää koskaan soisi ymmärrystään osakseni.
”Mutta eihän se mies ole kuollut.
Hän on sodassa, mutta jos sallit minun olla hetkeksi julkea, myönnän
huomanneeni hänen lähettävän sinulle kirjeitä.”
Lavinian huomautus saa minut
hymyilemään. Uskallan hymyillä hampaat näkyen, sillä nälkä ei
syki minussa vahvana. Ei vielä. Ei ole sen aika. Hampaat pysyvät
tasaisina.
”Niin, Kaspar on hengissä”,
naurahdan, ”mutta niin surullisen kaukana, etten tiedä, osaisinko
enää olla hänen kanssaan samalla tavalla.” Näin minä sen
kierrän. Vain näin voin asettaa sanani paljastamatta, mitä olen,
mitä olemme yhdessä.
”Sota muuttaa ihmistä. Sitäkö
tarkoitat?”
”Sitäkin.”
Hän odottaa. Ja minä avaan suuni.
Kerron Lavinialle, kuinka etsin vuosia
itseäni. En kerro hänelle siitä, miten vampyyriksi muututtuani
koin tuntevani itseni ja kadotin kaiken vasta kauan sen jälkeen.
Häivytän kokonaisen elämänvaiheen, sillä Lavinia ei hyväksyisi
sitä. Ei koskaan. Hän saa tietää vain, kuinka hukassa olin
turruttuani siihen, mitä olin aina halunnut olla. Kuinka löysin
kaiken uudelleen Kasparin kanssa ja nyt pelkään menettäneeni sen
iäksi.
”Minä olen pahoillani”, Lavinia
sanoo hiljaa ja huokaa raskaammin kuin toivoisin tässä tilanteessa,
”mutta joudun kysymään, mitä tarkalleen ottaen tarkoitat sillä,
ettet enää ole varma, voitko löytää todellista minuuttasi? Onko
se silloin edes todellista, jos et enää osaa palata siihen?”
Lavinia osaa aina asetella sanansa.
Hän on minua kymmeniä vuosia nuorempi, mutta vaarallisen tietoinen
maailmasta ympärillään. Vaikka pelko sykkii minussa, vaikka tunnen
alentuneeni useita portaita, olen kiitollinen, että valitsin kertoa
juuri hänelle.
”Tiedätkö, miltä tuntuu viettää
koko ikänsä helvetissä, johon on rakastunut kaikkien selkien
takana? Sitä voi väittää, mitä tahtoo, sanoa, että inhoaa sitä,
missä on, mutta sisimmässään tietää, ettei voi koskaan rakastaa
mitään muuta niin paljon.”
Lavinia pysyy hetken hiljaa.
Prosessoi.
”Sellaiseltako minuutesi tuntuu?”
”Sellaiselta.”
”En usko, että helvetti on lainkaan
taivasta parempi. Taivaskin on lopulta vain hauta.”
”Ja vaikka kuinka rakastaisin
helvettiäni, se on silti helvetti.”
”Oletko koskaan paennut sitä?”
Lavinia näkee, että olen. Ei asioita
vain keräänny ovien taakse odottamaan niiden avaamista ilman
kunnollista syytä. Tietenkin olen paennut, juossut lujaa, jotta
minun ei koskaan tarvitsisi avata ovia. Nyt hajonnut teekuppi on
tehnyt sen puolestani. En pääse enää juoksemaan. Jalkani eivät
suostu siihen.
”En ole mitään muuta tehnytkään”,
parahdan, miltei jälleen itkien. Ovet eivät enää suostu menemään
kiinni. ”Tuntuu, että vuoroin pakenen itseäni ja juoksen ydintäni
kohti. Nyt en enää tiedä sen väriä. Se pelottaa minua. Entä,
jos se on yhä punainen? En kestäisi sitä. Pelkään sitä.”
”Mitä punainen ydin tarkoittaa
sinun kohdallasi?” Lavinia siis tietää, mitä se tarkoittaa
jonkun muun kohdalla. Toivottavasti ei hänen itsensä. Lavinia on
viimeinen, joka ansaitsee sellaisen minuuden.
”Elän väkivallasta. Janoan sitä.
Haluan satuttaa, tulla satutetuksi, elää kuin olisin pelkkää
mustaa yön kantta.”
Hetken huone lepää hiljaisuudessa.
Pelkään sanoneeni liikaa, vaikka sanat ovat omille korvilleni
onttoja. Ne eivät kaiuta kaikkea sitä, mitä tahdon Lavinian
tietävän. En kuitenkaan osaa tuoda niitä paremmin ulos itsestäni.
”On pahempiakin helvetin muotoja”,
Lavinia sanoo lopulta katsoen minua suoraan silmiin. Kullanruskeista
silmistä ei erotu sääliä. Ymmärrys on yhä tallessa.
”Ei minulle. Se on niin kaukana
siitä, mitä olen oppinut ihmisyydestä. Minun ei kuulu olla
sellainen.”
”Sinä”, Lavinia sanoo hitaasti,
hengähtää katkonaisesti kuin pidättelisi itsekin itkua, ”olet
lämpimin, kaunein ihminen, jonka minä tiedän. Kukaan ei tule
koskaan ottamaan paikkaasi. Vaikka tahtoisit elää kuten
entisaikojen brutaalit kuninkaat, olisit silti silmissäni hohdokkain
kaikista.”
Sanat viimeistelevät sisälläni
jylläävän aallon. Se sylkee itsensä ulos, kyyneleet ryöppyävät
hallitsemattomana, kehoni taipuu kaksin kerroin. Odottamaton lohtu,
odottamaton arvostus on enemmän kuin olen koskaan kyennyt ääneen
pyytämään, ja se lankeaa ylleni kuin kirous. Kipuni on
viimeistelty, kaikki, mitä minussa on vielä jäljellä, syöksyy
ulos minusta paineaaltoina ja särkee kulkiessaan.
En tartu Laviniaan. Pidän pään
sylissäni, alas painettuna. Lavinia on yhä lähellä, tunnen hänen
läsnäolonsa, haistan hänen suonissaan kiertävän veren. Hän ei
pakene luotani, vaikka annan itseni hajota toistamiseen. Kyse ei ole
enää pelkästä antamisesta. Ei ole muuta vaihtoehtoa. En pysy enää
rajojeni sisällä.
”Minun täytyy elää tätä
elämää”, päästän ulos enemmän avunhuutoa muistuttavan
äännähdyksen, ”tätä tavallista, rutinoitunutta elämää, joka
ei muutu ympärilläni, mutta joka on turvallinen ja...” Uusi aalto
vie sanat mukanaan. Lavinia antaa minulle aikaa. Kestää hetki
tavoittaa, kuinka henki kulkee ruumiissani. Ilma valuu keuhkoihini
tahmeana, vastustelevana.
Kohtaan Lavinian uudelleen. Nostan
pääni. Tunnen, kuinka kehoni pyristelee elämää vastaan, mutta
pakotan aaltojen viimeiset kuohut sisääni. Ovet ovat auki, mutta
niiden sisältö pysyy sisällä silkalla tahdonvoimallani.
”Jos elän, kuten asemalleni sopii,
tulen kuolettamaan osan itsestäni lopuksi elämääni. Se tulee
sattumaan”, sanon ja huomaan, miten lamaantuneelta kuulostan.
”Mutta sinähän kutsut sitä
ytimeksesi. Voiko ydintä ilman elää?”
Kasvoni ovat pelkkää sotkua. Huulet
värisevät, kulmat kohoavat, kieleni päällä tanssii ainoastaan
yksi kysymys. Voiko? Voiko tosiaan?
Nousen ylös, vaikka kehoni on vielä
vieras tunnepurkauksen jäljiltä. Ei ole enää sanoja sanottavaksi.
Minussa on pelkkiä kysymyksiä ja tekemättömiä valintoja, joita
Lavinia ei voi tehdä puolestani.
”Kiitos, että annoit minun tehdä
tämän. Voit palata töihisi.”
Lavinia katsoo minuun vielä ystävän
silmin.
”Oletteko varma, että pärjäätte?”
Hymyilen. Se ei satu.
”Olen.”
Lavinia kävelee lähelleni ja painaa
siroluisen käden omalleni.
”Lady Lucilla”, Lavinia sanoo
hiljaa, ”te ette millään voi pitää kaikkea tätä sisällänne
ikuisuuksia. Muistattehan sen?” Hänen paluunsa tavalliseen,
muodolliseen kieleen tekee miltei kipeää. Se etäännyttää hänet
jälleen kauemmas minusta.
”Muistan minä. Kiitos, Lavinia.”
Puristan käteni hänen omaansa vasten, otan kosketuksesta kaiken,
mitä se voi minulle antaa. ”Minullahan on vielä aikaa ajatella.
Sitten, kun sota on ohi ja Kaspar on luonani, valinnan täytyy olla
tehty.”
Puristan vielä kerran lujaa ennen
kuin käännyn ja jätän Lavinian yksin keittiöön. Astelen
käytävälle tietäen, etten voi koskaan vain valita mitään. Olen
vampyyri, ja ytimekseni nimittämäni osa minusta ei voi koskaan
vääntyä kokonaan pois päältä. Kaikessa on kyse siitä, mihin
ratkaisuun mieleni päätyy minun kohdatessani jälleen väriltään
lämpimät, mutta katseeltaan jääkylmät silmät. Jäänkö pelkoon
ja pakenen koko ikäni, vai taivunko itseeni, tummaan syvänpunaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti