Verivalhe: luku 25

Luku 25: Junan ikkuna (Kaspar, tammikuu 1941)

Höyry kohoaa lumiselle taivaalle. Juna viheltää kerran. Toinen vihellys olisi merkki minulle. Juna-asema täyttyy ihmisistä, mutta kenelläkään ei ole juurikaan kantamuksia. Omassa laukussani on tyhjät nurkat ja muutama Noiren mukaan pakkaama vaate. Naamiokin on mukana. Noire antoi sen mukaani nauraen sille, että tuskin osaan Lumieré de Lunessa viettämieni kuukausien jälkeen enää olla ilman sitä.

Rauhan astuessa näyttämölle elämäni on ollut pelkkää kaaosta suuntaan ja toiseen. Virallisia kuulusteluja, kyselyä kyselyn perään, papereiden etsimistä ja usean eri asian todentamista. Nimeni, identiteettini, synnyinvuoteni. Vanhempieni kuolinaikojen. Asuinpaikkani. Sotapetturuuteni. Sen, josta minua ei koskaan varsinaisesti syytetty. Kaltaiseni rivisotilas, jonka kasvot unohtuvat ensimmäisen kymmenen sekaan, ei kiinnosta loppupeleissä ketään. Puuttumistani ei huomattu.

Antonio ei päässyt yhtä helpolla. Häntä hiillostettiin useita päiviä peräjälkeen. Kun hän vihdoin palasi Lumieré de Luneen, hänen katseensa oli alas painettu ja ryhtinsä olematon. Hän kuljetti pitkää ja honteloa ruumistaan kuin ei olisi enää aivan ollut sen sisällä. Sen katsominen teki pahaa jopa kaiken sodassa näkemäni jälkeen.

Ulkoilma on purevaa, mutta rakastan sen kylmää tuntua kasvojani vasten. Kun viettää tarpeeksi aikaa pelkästään sisätiloissa, sitä oppii kaipaamaan tavallisia asioita, kuten kylmää pohjoistuulta tai kasvoille tippuvaa lunta.

Juna ei lähde vielä. Kenelläkään ei tunnu olevan kiirettä. Kukaan ei kuitenkaan palaa kotiin ennallaan. Kaikilla Rosencranzissa asuvilla sentään on yhä koti. Saksalaisille ei käynyt yhtä hyvin. Jos en olisi asunut vaadittua vuosimäärää Rosencranzissa, minä olisin yhtä lailla teloituslistalla, vihaisten ja väärinkohdeltujen kirousten kohteena. Papereiden mukaan minä olen saksalainen. Sodassa puolet unohtuvat. Tarttuessani aseeseen en koskaan miettinyt, miksi ammuin. Tein niin vain, koska ei ollut muutakaan keinoa. Koska takerruin elämään, joka minulla yhä oli. Seistessäni rautatieasemalla kiireettömien ihmisten kanssa tiedän meidän kaikkien jakavan saman painon. Kannan mukanani jokaista elämää, jonka otin vasten tahtoani.

Jokainen rosencranzilainen mies, joka ei todistanut työkyvyttömyyttään tai jota ei tarvittu enemmän toisaalla, – kuten tohtori Levainea – joutui sotatantereelle. Rosencranzin kohtalo on edelleen lasinhauraalla pinnalla. En kuitenkaan jaksa ajatella maatani junan viheltäessä toisen kerran. Palaan siihen, mitä muistelen lämpönä ihon alla, verenä suonissani. Minä palaan kotiin.

Antonio palaa myös kotiinsa. Hänen paksuun, kauniisti leikattuun harmaaseen takkiin sonnustettu kehonsa on aivan vierelläni. En tunne hänen lämpöään. Hänen kasvonsa punoittavat, mutta en usko kylmyyden olevan ainoa syy.

”Kaksi minulle”, kuiskaan Antoniolle ja tunnen jännityksen kipristyvän kehoni laitamille. Kehoni pyrkii kovasti olemaan tuntematta sitä, mutta en voi olla aistimatta, miten se pistelee kulkiessaan. ”Minun täytyy lähteä.”

”Odota. Kaspar, odota.”

Antonio astuu lähemmäs, kuljettaa paljaat kätensä omilleni. Tunnen, miten kohmeessa hän on. Vampyyrien aistit eivät ole lainkaan sen ihmeellisempiä kuin ihmistenkään, vaikka ihmiset kuvittelisivatkin jotakin muuta. Mekin tunnemme kylmää, erityisesti sellaisina hetkinä, jolloin joudumme lähtemään paikasta, joka on merkinnyt meille turvaa.

”Sinä tiedät, mitä tekisin, jos olisimme kahden. Sinä tiedät.”

Antonio ei voi lähestyä minua täällä kaikkien nähden. Hänen seksuaalisuutensa on edelleen rikos. Jotkin asiat eivät muutu.

”Kaiken tämän ajan olen odottanut tätä hetkeä.” En sano Antoniolle, että olen pelännyt tätä. Satutin häntä tahtomattani ja tahallani. Olemme jakaneet yhdessä sellaisia asioita, joilta lasten korvat peitetään.

”Älä. Älä sano, että nämä ovat hyvästit.” Antonion silmät kiiltävät, mutta hän pitää itsensä hallinnassa. ”Minä kerroin sinulle, millaisen tulevaisuuden näen meitä odottavan. Me olemme ikuisia.”

”Ssh, hiljempaa. Täällä on aina korvia, jotka kuulevat.” Katsahdan junaan astuvien virtaa ohjastavia miehiä.

”Sinun on luvattava, että annat minun palata luoksesi. Lupaa se minulle. Sinun täytyy. Minä en selviä, jos en saa palata rinnallesi.”

Mieleeni palaa hetki, jolloin kohotin ensimmäisen kerran käteni satuttaakseni Antoniota hänen pyynnöstään. Hänen silmänsä näyttävät samanlaisilta kuin silloin. Ne ovat saaliseläimen silmät. Kukaan hänen kaltaisensa ei oikeasti tahdo tulla lyödyksi.

Ja minä joudun satuttamaan häntä uudelleen.

”Sinä tulet liikkumaan varmasti pitkin Rosencranzia sitten, kun sodan levottomuus on hälvennyt. Palaat katsomaan Noirea ja Kostyaa. Et minua.” Puristan hänen kylmiä käsiään.

”Kaspar, ole kiltti...”

Minä en kuulu hänelle. Olen lukenut hänet kokonaan jo ensimmäisinä päivinä. Vaikka hän saisi minusta koko maailman, hänessä ei ole enää mitään minulle.

”Addio, Antonio Cariello. Me koimme paljon yhdessä. Vie Noirelle terveiseni aina, kun tapaat häntä.”

Päästän irti Antonion käsistä. Hän jää katsomaan minua, tiedän sen, vaikken käänny enää kohtaamaan hänen läikehtiviä merisilmiään. Kun astun junaan, tunnen, miten jännitys sisälläni vain suurenee. Se ei enää mahdu pelkästään reunoille, koska se tietää, että pahinta ei ole jättää taa vaan kohdata uudelleen.

Olen jättänyt todellisen kotini taa jo kerran. Silti minusta tuntuu, että kun etsin istumapaikan lähes täydestä junasta ja painan käteni huurteiselle ikkunalle, jätän taakseni enemmän kuin jätin sotaan lähtiessäni. En enää näe Noirea poikineen, en Antoniota ilo silmissään. Minä hylkään kokonaisen elämän.

Junan lähtiessä liikkeelle näen, kuinka Antonio painaa ensin kätensä kasvoilleen kuin jäädäkseen häneen jättämääni kosketukseen, sitten romahtaa polvilleen ihmisten kävellessä ohi. Kenelläkään ei oikeasti ole kiire, mutta kuitenkin aina sen verran, että toisen kärsimykseltä kykenee ummistamaan silmänsä. Niin minäkin teen. Kun juna etenee, en enää katso Antoniota. En tahdo viimeisen mielikuvani hänestä olevan se heikko, tunteensa kieltävä ja silti täysin niiden pohjalta elävä nuori mies, joka hän nyt on. Muistelen mieluummin valhetta. Sitä poikaa, joka hymyili aina nähdessään minut.

* * *

Kolmas katu on edelleen yhtä hiljainen. Pääkatu on useiden metrien päässä, valaistus on huonompi kotikadullani. Koti. Sen ajatteleminen saa kehoni miltei luovuttamaan kesken matkan. Lähes tyhjä laukku painaa tekojeni verran, jalkani ovat rautaa, raskasta ja taipumatonta. Pelko pitää minut kiinni menneesä. Kun palaan kotiin, kaikki on lopullisesti takanani.

Yötaivas on puhtaan sininen. Syvä indigo ja kylmänä tuikkivat tähdet. Lumi kaikkialla on ohutta, mutta hohtavaa ja kylmää. Talvi toivottaa minut tervetulleeksi. Eniten olen ikävöinyt puutarhaani, muistoani viimeisestä punaisten ruusujen kesästä yhdessä verisisareni kanssa. En saa kesää palatessani tutusta portista sisään.

Kun portti vihdoin näkyy, tunnen, miten jalkoihini siirtynyt jännitys miltei jättää minut paikalleni. Lumi on tehnyt kinoksensa pihaan, rautaportin päälle ja ruusupensaisiin. Kaikki on jäänyt talven viitan alle. Silti kaikki on raastavan tuttua. Muistan koukeroiset kuviot pihan portissa, ikkunoiden muodon ylemmässä kerroksessa. Puiden oksat sen sijaan kurottavat portin yli, pitemmälle kuin aiemmin. Ne ovat nähneet yhden kesän ilman minua.

Pääsen yhä portista sisään. Kävelen pihan läpi ajatellen, miten autiolta se näyttää, miten hauraalta ja hylätyltä. En ole ollut huolehtimassa siitä enkä mistään muustakaan. Olen pitänyt itseni hengissä, kadottanut kaiken, löytänyt uudelleen etsimättä. Talo on yhä täällä, liikkumattomana, hengittämättömänä. Se on taltioinut jokaisen muiston, jonka olen painanut syvemmälle sodan äänien täyttäessä pääni.

Avatessani oven tuttu tuoksu täyttää aistini turvalla. Tähänastisessa elämässäni vain veri on voinut täyttää minut näin, vain rakkauteni, vain yhteyteni verisisareeni. Huone ei kuitenkaan suo minulle armoaan, se heittää tuoksunsa päälleni, kunnes se on tunkeutunut jokaiseen nurkkaan minussa. Suljen oven perässäni, kun vielä voin piilottaa tämän maailmalta. Sillä kun kukaan, ei sota, ei toinen vampyyri tai ihminen, ei maailman viha ole näkemässä, voin sallia itseni laskeutuvan polvilleni maahan ja vuodattaa kaikki ne kyyneleet, joiden kuvittelin jo kuolleen minuun. Ne pyyhkivät ylitseni kuumana ryöppynä, kunnes painan pääni alas ja tiedän, että sisälläni ei ole enää mitään ulos päästettäväksi.