Luku 32: Kaikki anteeksi (Kaspar,
maaliskuu 1941)
Ennen kuin astun junaan, joka vie
minut lopullisesti pois kaiken tekemäni luota, käväisen vielä
Antonion haudalla viemässä hänelle pienestä putiikista ostamani
kirkkaanpunaisen ruusun. En tiedä, kuinka ruusu on saatu pysymään
niin hyvänä, mutta tiedän, että kaiken jälkeen Antonio ansaitsee
tulla muistetuksi kirkkaasti. Ruusu on kalleinta, mitä voin antaa.
Se ei tarkoita, että katuisin hänen tappamistaan. Minä en vain
kestä ajatusta siitä, etten osoittaisi kunniotusta riistämääni
elämää kohtaan. Antonio ei ollut kiinnostava eikä värikäs
ihminen, mutta hänessä oli omanlaistaan hohtoa. Se hohto ansaitsee
tulla muistetuksi punaisella ruusulla.
”Sinä et kantaisi minulle kaunaa”,
kuiskaan kuljettaen kättäni kivisellä haudalla. ”Sinä et
osannut vihata.” Suljen silmäni odottamattoman aallon kulkiessa
lävitseni. Jos se on surua, en halua vastaanottaa sitä. En suostu
tuntemaan surua siitä, että vapautin itseni itse luomastani
kahleesta.
”Onko tuo katumusta, jota erotan
kasvoiltasi?” kuulen tutun korostuksen vierestäni. Säpsähdän.
Kostya seisoo mustaan, pitkähihaiseen takkiin ja pitkävartisiin
kenkiin sonnustautuneena vieressäni. Hänen kasvonsa ovat
ulkoilmassa entistäkin kalpeammat ja selvästikin aiempaa
riutuneemmat. Suru on riepotellut häntä.
Jos Kostyan kohtaaminen oli aiemmin
ajatuksena epämukava, nyt se on suorastaan vaarallinen. Minä olen
riistänyt häneltä kaiken. Ajatus Noiren kuolleista silmistä on
liian tuore. Viimeöinen. Kostyan täytyy tietää jo.
”Tervehdys, Kostya”, sanon nostaen
kehoni haudan ääreltä. Kostya on minua pitempi. Unohdan sen aina,
sillä olen ollut hänen kanssaan niin vähän tekemisissä.
”Mitä sinä olet tehnyt äitini
ruumiille?”
Kostya tietää. Se on erikoista
ottaen huomioon sen, etteivät hänen silmänsä kiillä surusta.
Hänen olemuksessaan ei ole mitään, mikä antaisi ilmi hänen
havainneen äitinsä kuolleeksi.
Mietin, mahtaako Kostya olla kuten
minäkin. Tietynlaisista tunteista riisuttu tai itsensä riisunut.
Hän tietää ristimänimeni, kenties jopa sen, että olen
vampyyreista ensimmäinen. Katsoessani häntä aurinkoisella
hautausmaalla hänen parhaan ystävänsä haudalla, en osaa kuvitella
tappavani häntä. Olen tuhonnut liian useita elämiä. En voi vajota
syvemmälle itseeni tappamalla vielä hänetkin. Ei ole kuitenkaan
lainkaan huono asia, että hän kuvittelisi minun tekevän niin.
”Minä en tule koskaan kertomaan
sitä sinulle”, sanon osittain siksi, etten tahtoisi itsekään
muistella Noiren kehon kohtaloa. Jotakin sille oli tehtävä, jotta
se ei löytyisi hotellihuoneesta. Kostya on varmasti käynyt
kirjaamassa heidät molemmat ulos.
”Oletko sinä nyt onnellinen? Tekikö
Antonion ja äitini henkien riistäminen sinusta vapaan?”
”Teki.”
”Hyvä. Sinun kannattaa muistaa se
aina.”
Kostya ei osoita vieläkään
merkkiäkään surusta tai raivosta. Hänen kehonsa on täysin rento,
kasvonsa ilmeettömät. Edes puheesta ei erota sävyä, joka kertoisi
hänen hukkuvan tuskaansa.
”Etkö sinä aio kysyä minulta,
miksi tein, mitä tein?” kysyn vain saadakseni Kostyasta edes yhden
rehellisen reaktion.
”En”, hän vastaa oitis, ”sillä
minä tiedän jo, miksi tapoit heidät.” Kostyalla on samanlainen
katse silmissään kuin äidillään viimeisinä elinminuutteinaan.
Tietävä. Liian tietävä. Hän näkee sisälleni aivan kuten
Noirekin. Raivoni yrittää herätä, mutta käsken sitä hiljenemään
vielä, kun kykenen tekemään niin. En siedä sitä, että Kostya
kuvittelee tietävänsä, millainen olen. En vain voi tehdä hänelle
mitään. Minun on pidettävä kiinni edes jostakin kohtuudesta.
”Vai niin. Mutta etkö sure heitä?
Miksi sinä et huuda päin kasvojani, että vein sinulta kaiken, mitä
rakastat?”
”Miksi antaisin sinulle jotakin niin
yksityistä? Sinä et ansaitse suruani tai vihaani.” Kostya on
aikeissa kääntyä. En anna hänen mennä vielä, en niin kauan, kun
olen tietämätön hänen tulevista liikkeistään.
”Minne sinä muka aiot mennä?
Takaisin Lumieré de Luneenko?” Kuvittelen vanhan
teatterirakennuksen ilman Noirea. Tunnen uuden väristyksen
kehossani.
”Takaisin Neuvostoliittoon sitten,
kun se on jälleen mahdollista.”
”Oi”, sanon naurahtaen, ”sinä
aiot siis paeta minua lopun ikääsi.”
”En minä aio paeta, minulla ei ole
mitään syytä sellaiseen. Pakeneminen tarkoittaisi, että olisin
peloissani.”
Olen erottavinani pienen hymyn Kostyan
huulilla hänen kääntäessään minulle selkäni. Hänellä pitäisi
olla satoja syitä pelätä minua, juosta karkuun pitkillä
jaloillansa. Olen tuhonnut kaiken hänen rakastamansa. Vein Antonion,
vein Noiren ja sitä kautta myös Lumieré de Lunen, vaikka Noire ei
olisikaan sen ylläpitoa jatkanut. Kostya ei osoita merkkiäkään
pelosta kävellessään pois luotani. Tiedän, etten tule enää
koskaan näkemään häntä. Minä en tahdo tappaa häntä. Pyyhin
mielestäni ajatuksen siitä, että Kostya katsoi minua viimeiseksi
aivan kuin olisi nähnyt minusta kaiken. Päästän tietoisesti pois
ihmisen, joka katsoi minua sillä tavalla.
Tiedän, ettei Kostya aio pistää
minua vastuuseen mistään, mitä olen tehnyt. Sen näki hänen
ilmeestään. En ymmärrä lainkaan, miksei hän aio tehdä niin. Se
tuntuu erikoiselta, väärältä. Aivan kuin olisin saanut kaiken
anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti