Verivalhe: luku 13

Luku 13: Hiljaiset luut (Lucilla, lokakuu 1940)

Vielä kolmen yön päästä Levainen lähdöstä tunnen oloni turraksi. Aivan kuin miehestä juominen olisi heikentänyt minua sen sijaan, että se ruokkisi minut ja vahvistaisi kaikkea sitä, jonka kuuluukin elää minussa.

Kukaan ei ole huomannut muutosta minussa. Palveluskuntani on keskittynyt levottomuuteen Rosencranzin pohjoisrajalla. Olen pyrkinyt pitämään itseni mahdollisimman etäällä sodasta, jotta sen mielettömyys ei pyyhällä ylitseni ja saa minua unohtamaan kaikkea merkityksekästä. Levainen tykyttävä kaulan suoni on yksi niistä asioista, joita en tahdo unohtaa. En vielä. Voin unohtaa Levainen vasta sodan lakattua, sillä sitten minua odottaa se, kenelle verenpunani todella kuuluu. Tällä hetkellä voin kuitenkin saada kaiken elämiseen tarvittavan vain Levainelta. Inhotan itseäni ajatellessani, että oikeastaan vain käytän miestä tarpeisiini.

Levaine on lähtenyt pohjoisrajalle, ranskankieliselle alueelle, mutta ei mennäkseen muurin toiselle puolelle. Levainea tarvitaan sairastuneiden tarkastamiseen. On levinnyt huhu siitä, että rutto olisi sittenkin päässyt levottomuuksien ansiosta Rosencranzin sisälle. Ajatus on liian vaarallinen varsinkin, kun tiedän tarkalleen, miksi rutto leviäisi juuri pohjoisosassa maata. Pohjoisessa on sairauden pesä, jonka olen itse sinne asettanut.

Viitisen vuotta sitten sota ei ollut vielä ilmoittanut itsestään, vampirismi ei ollut kehittänyt suunnattomia erimielisyyksiä ihmisissä. Silloin uskalsin vielä purra ketä tahansa. Minun ei täytynyt tyytyä vampyyrituttavieni vereen, sillä ylpeyteni ja vapauteni olivat rakentaneet minulle mielikuvan kykenevyydestä. Mielsin olevani kaikkivoipa. Uskalsin purra ihmisiä ja muuttaa heidät ikuisiksi.

Pohjoiseen levittämäni vampyyrius asettui kiinni sellaiseen naiseen, joka tiesi, miten sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nykyään tahdon sanoa itselleni, että olin nuori ja ymmärtämätön. Kyse ei ollut kummastakaan. Nuoruudeksi mieltämästäni ajasta oli jo silloin yli kolmekymmentä vuotta eikä ymmärtämättömyydestä ole koskaan voinut puhua yhteydessäni. Minä tiesin, mitä tein, kun imin verta ihmisistä useita kertoja kuussa. Sellaiselle ei ollut tarvetta. Kyse oli himosta ja jostakin syvemmästä, vaarallisemmasta, jonka jouduin kohtaamaan kunnolla vasta muutama vuosi sen jälkeen. Minussa on aina elänyt jotakin eläimellistä, joka ei halua tulla kontrolloiduksi. Vampyyrius sopii minulle. Se ei ole synnyttänyt eläimellistä puoltani, vaan pikemminkin herättänyt sen uudella tavalla eloon. Antanut sille mahdollisuuden kukoistaa.

Kaikesta huolimatta istutin tietämättäni vampyyriuden pysyvästi pohjoiseen. Purin naista, joka muutti tilanteen edukseen ja perusti vampyyreille turvapaikan keskelle ranskankielistä aluetta. Vanhaan teatteriin, jossa olin käynyt sen ollessa vielä hylätty rakennus. Uhrini ei suostunut jäämään uhriksi. Hän sädehti, teki itsestään tilanteen kuningattaren. En ole itse mieltynyt pohjoisempaan puoleen Rosencranzista. Sillä selitän puremalleni naiselle sen, miksi en kykene olemaan osa hänen valtakuntaansa. Totuus on toisenlainen, ja uskon sen liittyvän vahvasti siihen puoleen minussa, jota en tahdo aivan täysin omakseni tunnustaa. Minä en koe yhteisöllisyyttä. Tulen toimeen monien vampyyrien kanssa, mutta en voi olla osa suurempaa yhteisöä. Minusta ei ole sitomaan itseäni mihinkään niin maalliseen ja järjestäytyneeseen. Olen aina lopulta omillani. Levainekin on vain keino selviytyä hengissä.

En usko ainoaankaan jumaluuteen kaiken kertaalleen nähneenä, mutta rukoilen silti, että Levaine on lähtenyt pohjoiseen pelkästä väärinkäsityksestä. Jos joku on alkanut levittää ruttoa ja se pääsee etenemään koko Rosencranziin, maailmalla ei ole mahdollisuutta selviytyä. Se tuhoutuu omaan saastaisuuteensa. Sotaan ja vampyyreihin. Johonkin, jonka kulkuun ei voi enää yksittäinen olento vaikuttaa.

Silti mietin joskus, että eikö juuri yksittäinen olento ole se, jonka pitäisi päättää kaikki? Sota, lääkekiista, vampyyriuden leviäminen, koko ruumiin vievä sairaus? Yksittäisestä olennostahan tämä on lähtenytkin. Vääristyneestä yksilöstä, Azazelista. Ihmiset ovat jo oppineet puhumaan hänestä. Minä olen sekä kiittänyt että kironnut hänen nimeään. Suurimmat kiitollisuuden tunteeni liittyvät kaikkeen siihen, mitä olen itse saavuttanut olemalla vampyyri. Kaikki pyörii vain oman pääni ympärillä. Kiroukseni liittyvät ainoastaan siihen, että maailma luhistuu vampyyreiden aiheuttamien ongelmien alle. Ilman taudin alullepanijaa, Azazelia, mitään sotaa ei olisi syntynytkään. Vai osaavatko ihmiset itse sotkeutua lankoihinsa niin perinpohjaisesti?

Vaakakupissa enemmän painaa kiitokseni siitä, mitä olen saavuttanut vampyyriuden avulla. Kaikki sisälläni on siellä vain, koska vampyyrius on sallinut minun päästää irti kaikista niistä esteistä, jotka ihmisyys minulle asetti. Minun täytyi olla taustani mukainen rikkaan suvun tytär, rauhallinen ja hillitty. Jos tunsin jotakin harmaudesta poikkeavaa, se oli väärin, sillä naisen ei kuulunut haluta asioita, joita halusin. Tahdoin jo nuorena toisten verta kynsieni alle. Väkivalta ja julmuus elivät minussa tavalla, jota en uskaltanut päästää vapaaksi. Muovasin itsestäni jonkun muun, kunnes isäni kuolema sekä toisen olennon hampaat vapauttivat minut ihmisyyteni kahleista. Tulin pedoksi. Minun ei tarvinnut enää estellä itseäni.

Vampyyriuden minulle tuoma status aiheutti minussa niin suurta mielihyvää, että unohdin sen tarkoittavan myös kuolemattomuutta. Ajatus ikuisesta elämästä ei juuri vaivannut minua saati soittanut hälytyskelloja. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten hankalaa on saada yhteiskunta pysymään perässä – miten monta kertaa joutuu muuntelemaan tilannetta, muiden tietoja itsestään. Taikaa ei ole olemassakaan. On vain älykkäitä olentoja, jotka oppivat käyttämään jokaista tilannetta ja ihmistä hyväkseen. Yö pakottaa lapsensa kaltaisikseen.

Kuolemattomuus alkoi kuitenkin painaa, kun näytin liki neljäkymmenvuotiaana yhä nuorelta. Ryppyjä ei koskaan tullut, en ikinä saanut ikääntymisen viittaa riesakseni. Se ei ollut vaikeinta. Pahinta tilanteessa oli se, että kaikki se verenpunainen, jonka olin antanut elää kauttani jo vuosia, alkoi menettää hohdettaan. Väkivalta ei tuntunut miltään, veren juominen oli vain elinehto. En saanut enää minkäänlaista mielihyvää petoudestani. Särmät katosivat täysin, olin nähnyt maailmasta jo kaiken haluamani. Azazelin nimi alkoi sittenkin muodostua kirosanaksi suussani. Vampyyrien esi-isä aiheutti paitsi ruton, myös henkilökohtaisen tyhjyyteni. Ensin identiteettini vahvistui kuolemattomuuden laskeutuessa harteilleni, ja sitten se kalvoi kehoni tyhjäksi. Repi lihan ja jätti tyhjät, hiljaiset luut. Ei ollut enää sisältöä, värit olivat himmenneet.

Olin jo useamman vuoden kuvitellut menettäneeni kaiken, kunnes viimeinen valkoisten ruusujen kesä avasi uudelleen oven minuuteeni. Kyse oli yhdestä miehestä. On edelleenkin. Yksi ainoa olento tässä maailmassa voi saada värini kukoistamaan. Hän on ainoa, jonka kautta voin peilata itseni pelkäämättä sitä, kenet kuvajainen näyttää.

Olin jo aikaisemmin oppinut nauttimaan pimeydestä itsessäni. Pidin julmuudestani ja vampyyrius antoi sille hyväksyntänsä. Minussa sykkinyt väkivalta oli kuitenkin ehtinyt täysin laimentua ennen kuin tapasin hänet. Hän seisoi puutarhassaan ja kitki rikkaruohoja, joita oli niin näennäisesti, että hän olisi yhtä hyvin voinut istua sisällä juomassa teetä. Ruusut olivat valkoisia. Niiden ei missään nimessä olisi pitänyt olla. Mies, jonka silloin näin, oli syvän punainen, vahva ja intensiivinen. Valkoinen ruusu ei sopinut hänelle lainkaan.

Niinpä minä kysyin, miksei hän maalannut ruusuja punaisiksi. Monta vuotta eläneenä tunnistin väkivallan toisesta. Näin, millainen ihminen hän oli. En pelästynyt sitä lainkaan. Tiesin hänen ymmärtävän ruusujen maalaamiseen piilottamani viittauksen. Lewis Carrollin irvokkaat hahmot olivat maalanneet toisen käskystä puutarhan ruusut punaisiksi. Punainen kuningatar oli hahmona syystäkin korostetun punainen. Tiputin vihjauksen vaivihkaa ja huomasin hänen tarttuvan siihen. Hän huomasi minun nähneen ytimeensä siltä seisomalta.

Suhteemme eteni nopeammin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Hän tiesi heti, millainen olin, ja minä näin hänen värinsä selkeämmin kuin kenenkään aiemmin. Yhdessä saatoimme sukeltaa sellaisiin syvyyksiin, joista monikaan ei olisi luikerrellut tietään takaisin valoon. Seisoimme meremme pohjalla tiedostaen, mitä se aiheutti meissä. Hukuimme toistemme huumaavaan punaan, annoimme vihan ja väkivallan tanssia keholta toiselle. Satutimme. Nauroimme. Rakastimme. Elimme.

Mies antoi minulle nimen, jolla kutsua itseään. Kaspar. En ollut varma, kuuluiko nimi hänelle oikeasti, mutta paperit eivät valehdelleet. Mies oli kasvanut kiinni nimeensä, vaikka en tiennyt, kuuluiko paperien identiteetti lainkaan hänelle. Luotin häneen täysin siitä huolimatta, että kaikki hänessä saattoi olla valhetta. En uskaltanut epäillä, sillä olin antanut hänelle suurimman osan itsestäni. Ytimeni. Todellinen luonteeni ei ollut siihenastisessa elämässäni paljastunut kenellekään muulle kokonaisuudessaan. Kaspar oli ainoa, jonka sallin täyttää vajavaisuuteni ja tyydyttyä ruumiissani tanssivasta vihasta. Olin täynnä jotakin ihmisyyden toisella puolella olevaa, hirvittävän tummaa ja vaarallista. Hänessä eli sama pahuus yhtä hallitsemattomana. Meidän kuului löytää toisemme.

Nyt selviän yli lentävistä sotakoneista ja kyltymättömästä nälästäni vain, koska tiedän Kasparin palaavan vielä luokseni. Ajatus siitä suo minulle toivoa, mutta kasvattaa myös pelkoa alleen. Entä, jos en enää osaakaan palata ytimeeni? Sota ja alituinen valppaus ovat muuttaneet minua, vaikka en ole rintamalla. Johtajat eivät juuri kyseenalaista, millaisesta taustasta sotilas tulee, kunhan tämä ei kanna ruttoa tai ole kuolematon vampyyri. Naisetkin voisivat käydä sotilaista. Siihen minusta ei ole, mutta tunnen sodan vaikutukset kaikkialla itsessäni.

Värittömyys on alkanut palata. Ei tyhjänä, vaan pikemminkin turvallisena. Olen ollut yli vuoden erossa Kasparista ja tunnen jo nyt välimatkamme kasvavan. En voi tietää, onko hän löytänyt turvapaikan pohjoisessa. Käskin hänen etsiä viisi vuotta sitten tartuttamani naisen tukikohtineen. Noire osaa varmasti tutustuttaa hänet aivan toisenlaiseen maailmaan, sellaiseen, jossa hän ei saanut elää silloin, kun hän olisi sitä tarvinnut.

Matka välillämme kasvaa silti. Minussa on jo nyt niin paljon pelkoa, etten enää tiedä, voinko kohdata Kasparin ja sitä kautta todellisen luonteeni jälleen. Osa minusta kavahtaa jälleen sitä, miten paljon tahdon heittäytyä vaistojeni vietäväksi, juoda verta, satuttaa syvältä. Tulla pelkäksi eläimeksi, jonka ei tarvitse miettiä oikeaa ja väärää. Jokin minussa vastustelee ajatusta sellaiseen palaamisesta. Sota on rauhoittanut minua. Pakottanut minut muistamaan kaiken muun elämässäni. Sodan loputtua minun on pakko tehdä valinta. Silloin en voi olla oma itseni ja Kasparin täydentäjä sekä rikas ja maineikas Lucilla Cartwright. Ne kaksi eivät ole pohjimmiltaan sama henkilö. Minun täytyy kuolettaa syvin olemukseni lopullisesti, jos aion pitää julkisivuani yllä. Se tarkoittaisi myös eroa Kasparista.

Sellaisia seikkoja minun on täytynyt miettiä maailman tullessa yhä vain tietoisemmaksi itsestään ja mädistä nurkistaan. Jokin murtuu pian. Se on joko jokin sodan monesta puolesta tai ihmisyys kokonaisuudessaan. Maatessani sängylläni päivien lipuessa toiseen toivon, että se, joka murtuu, ei ole ytimeni. En ole vielä valmis luopumaan siitä, vaikka se on jälleen alkanut pelottaa minua. Minun on saatava elää veressä vielä kerran. Minun täytyy saada katsoa, kykenenkö yhä sellaiseen elämään.