Luku 11: Lattialla (Lucilla,
lokakuu 1940)
Veri on sotkenut mekkoni kauluksen.
Katson tahriintunutta kaulusta häpeäni lävitse ja yritän
tunnustella, mitä häpeä saa minut tuntemaan. Missä osissa kehoani
se asuu, mihin se sattuu eniten. Onko sen tarkoitus sattua?
Levaine on yhä kartanossani. Mies on
toisessa kylpyhuoneessa peseytymässä. Olen käskenyt jokaisen
talouteeni kuuluvan joko yöpuulle tai kotiinsa, kenenkään ei sovi
olla täällä näkemässä, kuinka kaksi olentoa maalaavat itsensä
uudelleen ihmisiksi. En kestäisi katsoa Levainea silmiin juuri nyt.
Hän saa jäädä vierashuoneeseen, annan hänen yöpyä kattoni
alla. Kunhan minun ei tarvitse ajatella sitä, mitä on tapahtunut.
”Lady Lucilla?” kuuluu suuremman
kylpyhuoneeni ovelta. Lavinia koputtaa kevyesti, mutta ei astu sisään
ilman lupaani. ”Oletteko te kunnossa?”
”Olen minä”, vastaan, ”käy
vain jo nukkumaan.”
”Jääkö vieraanne yöksi taloon?
Käyn sijaamassa vierashuoneen sängyn häntä varten.”
”Me pärjäämme hänen kanssaan,
kiitos vain, Lavinia. Mene vain.”
Lavinia on hetken hiljaa. Tiedostan,
että hän voi ymmärtää tilanteen hyvin väärin. Jostain syystä
sillä ei ole juuri nyt merkitystä.
”Hyvä on, lady Lucilla. Hyvää
yötä.”
Sallin itseni avata oven vasta, kun
kuulen Lavinian loittonevat askeleet. Kaulukseni on veressä, mutta
kasvoni ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silmäni
palautuvat hiljalleen punastaan takaisin syvänruskeiksi, lähes
mustiksi. Nälkä on lakannut tykyttämästä jokaisessa osassani.
Nyt, kun hahmotan tilanteen jälleen lähes ihmismäisin aistein,
tiedostan vetäneeni tohtori Levainen jälleen mukaan johonkin
sellaiseen, jossa hänen ei tarvitsisi olla. Tämä on minun
taakkani. Hänellä on omansa. Meille ei tee hyvää jakaa tätä
kaikkea tällä tavoin.
Kun kohtaan Levainen jälleen, hänen
kaulansa on jo lakannut vuotamasta. Olen jättänyt siihen kaksi isoa
reikää, rumaa ja rosoreunaista. En ole varonut lainkaan. Levainen
täytyy käyttää entistä teatraalisempia kauluksia pitkän aikaa.
”Anteeksi, ystäväni”, kuiskaan
miehelle katsoessani hänen kuvajaistaan kylpyhuoneen peilistä.
Kasvot ovat kalpeat ja silmät verestävät. Veren hän on jo
pyyhkinyt liinaan, joka lojuu lavuaarissa kauttaaltaan
tahriintuneena. Verta on lattialla asti. Olen juonut säästelemättä.
Etsin tyynesti ensimmäisen käteeni osuvan liinan suuresta kaapista,
joka on useimmiten Lavinian käytössä, ja alan siivota lattiaa.
Sillä, kastuuko mekkoni, ei ole enää tässä vaiheessa merkitystä.
Se on jo valmiiksi veressä.
”Ymmärrätkö nyt, miksi näin ei
voi enää tapahtua?”
Katson verta pienemmän kylpyhuoneeni
lattialla. Teollinen valo vain lisää vaikutelmaa tapahtuman
vääryydestä.
”Anteeksi.”
”Meidän on pakko tukahduttaa
tarpeemme.”
”Siihen kuolee.”
”Ei kuole.”
”Meidän ei pidä mennä niin
pitkälle, että ottaisimme selvää siitä.”
”Sinä et tiedä siitä mitään.
Olet arvostettu sekä ihmisten että vampyyrien keskuudessa, ja silti
onnistut pitämään matalaa profiilia. Et tiedä tämän elämän
kääntöpuolesta mitään.”
Levainen sanoissa on kohtuuttomuutta,
jota en aio sietää siivotessani hänen vertaan lattialta. Asetelma
on liian räikeä kestää. Olen tottunut säilyttämään
arvokkuuteni joka tilanteessa. Siinä, että hän vihjaa
tietämättömyydestäni minun polvistellessani lattialla, on jotakin
niin likaista, etten aio jäädä hyväksymään sitä.
”Kumpi meistä on ollut kauemmin
vampyyri, Levaine? Vastaa siihen ja mieti sitten, miten tietämyksemme
tästä elämästä eroaa”, sähähdän pitäen pääni alhaalla.
Asetelma on edelleen raju, mutta päätän pitää ylpeyden
äänessäni.
”Entä kumpi meistä on
rutonkantaja, kumpi elämän?”
Suljen suuni. Tiedän tämän olevan
aihe, joka hiertää välejämme jokaisella kerralla, kun suostumme
siitä toisillemme puhumaan.
Levaine on ollut rutonkantaja jo alle
täysi-ikäisestä lähtien, käytännössä katsoen kauemmin kuin
hän ehti koskaan olla ihminen. Jos veriruton toiselta vampyyrilta
saanut selviää rutosta, tämä jää vampyyriksi, mutta vanhenee
kuten ihminen. Kuolemattomuuden suoma hitaasti himmuva sädekehä ei
koske rutonkantajia. He ovat jopa vampyyrien keskuudessa kartettuja.
Kukaan ei voi olla varma, mistä rutto
alun alkaen syntyi. Köyhyyden ja kurjuuden vuosina epäpuhtaudet
ovat voineet olla niin suuri tekijä, että väärissä oloissa
tapahtunut verenjuonti on saattanut kehittyä infektioksi. Kukaan ei
tiedä tarkalleen, ei edes kukaan vampyyreista. Vika ei ole meissä
eikä uskoaksemme Azazelissakaan. Rutto vain syntyi, ja sen kerran
alettua levitä se ei ollut enää vain meidän ongelmamme.
Rutonkantajienkin täytyy juoda. Jos he selviävät sairaudestaan ja
näyttävät jälleen ihmisiltä, heihin jää silti vampyyrius. He
tarvitsevat verta, ja kun he sitä juovat, he tartuttavat sairautensa
seuraavaan. Kierre on loputon, sillä juomattakaan ei voi olla, ellei
tahdo kuolla.
Jokaisella kerralla, kun Levaine juo
ihmisuhrista, ihminen saa sairauden muistoksi tapahtumasta. Se on
väärin jo siihen tosiasiaan nojaten, että Levainen kuuluisi olla
mies, joka parantaa ihmisiä rutosta. Kenties mitään kuuria ei ole
olemassakaan. Hän vain tietää, miten välttyä pahimmalta, sillä
on itse taistellut sairautensa läpi selviten siitä. Koko tohtorin
identiteetti on vain pakoreitti.
”Niin”, Levaine huokaa useiden
minuuttien kuluttua, ”minustakin tuntuu, että minulla on parempi
tietämys siitä, miltä tuntuu elää vampyyriuden varjopuolta.
Aivan kuin sillä mitään valoisia puolia olisikaan.”
Mielikuvani viimevuoden kesästä
palaavat yksi kerrallaan. Aistini äärimmilleen viritettyinä,
ruusun, punaisen maalin ja veren tuoksut sekoitettuina
vastustamattomaksi kokonaisuudeksi. Elin sitä maailmaa. Olin osa
sitä. Kuuluin jonnekin, tiesin, kuka olen. Ilman vampyyriuttani en
olisi kuulunut hetkeksikään yhteenkään todellisuuden osaan.
”Ei vampyyrius ole pelkkää
kärsimystä”, sanon hiljaa, mutten avaa toteamustani sen
suuremmin. Levaine ei tahdo kuunnella.
”Kuten sanoin, sinä olet pidetty
kummallakin puolella. Sinun kaltaisellesi on helpompaa sopeutua
parveen.”
”Sopeutuminen on sinulle vaikeaa
vain, koska et tunnusta itseäsi. Olen ainoa vampyyri, jolle olet
paljastanut totuuden.”
”Minussa on vielä tarpeeksi ihmistä
näyttäytymään muille sellaisena.”
”Sinun ei tarvitsisi.”
”En voi enää kääntyä. Olen
tohtori. Parannan ihmisiä sairaudelta, jota itse levitän.”
Levainen tilanne ei ole millään
tasolla hallittavissani. Ei ole koskaan ollutkaan. Se, että olen
hänen ainoa tukensa vampyyrien versiossa maailmasta, ei tee minusta
olkapäätä, jota vasten itkeä. Levaine on ylpeä mies. Hän ei
antautuisi liiaksi tunteidensa vietäväksi. Tiedän hänen paenneen
vampyyriuttaan mitä epämiellyttävimmillä tavoilla. Hän on
maininnut minulle kolme kuukautta elämästään, jotka muuttivat
kaiken sen astisen likaiseksi ja saivat hänet pakenemaan entistä
kovemmin. En ole kysellyt sen tarkemmin. Sen aika ei ole tullut
vielä.
”Oletko kuullut mitään uutisia
pohjoisrajasta?” Levaine päättää vaihtaa puheenaihetta. En voi
syyttää häntä siitä.
Pudistan päätäni.
”En ole kuullut mitään koko
iltana”, vastaan ajatellen sitä, miten nopeasti kello kolmen tee
muuttui joksikin aivan muuksi, mustasi minuutit kunnes päädyimme
keskiyöhön, seuraavaan päivään.
”Olisimme kuulleet, jos raja olisi
menetetty.”
”Luonnollisesti. Neuvostoliitto
olisi tullut sisään.”
Kun Levaine on siivonnut itsensä ja
minä lattian, istumme hetken hiljaa kaakelilattialla. Levaine on
riisunut pitkän takkinsa. Valkean paidan kaulus on pitkältä auki
ja paljastaa kaistaleen valkeaa, luisevaa rintakehää. Sydän
pamppailee yhä ihon alla. Mietin, mahtaako Levainekin olla yhtä
nälkäinen kuin minäkin olin ennen iltapäivän tapahtumia.
Rutonkantajat ovat paljon elämänkantajia vaikeampia lukea. He ovat
tottuneet peittelemään nälkäänsä.
Tilanne pitkittyy ja alkaa hiljalleen
huvittaa minua. Siinä me istumme kumpikin vastikään verestä
siivotulla lattialla. Perijätär ja tohtori, yhä vain. Kumpikin
arvokkuudestaan riisuutunut ja kulunut. Se sopii meille. Hetken ajan
tahdon olla juuri niin avonainen kuin vain voin.
”Katso nyt meitä”, naurahdan,
”tähän olemme tulleet kaiken tämän jälkeen.”
Osoitan käsilläni huoneen rajoja,
kiiltäviä valkoisia kaakeleita. Mekaanista valoa, joka peittelee
meidät hehkullaan.
”Levaine, muistatko sinä, millaista
oli elämä ennen sotaa?”
”Muistan, mutta en muista elämää
ilman ruttoa. Se on elänyt niin paljon pitempään.”
”Minkä ikäisenä sinä sait
tartunnan?”
”Olin kuusitoista.”
Kuvittelen nuoren, mustahiuksisen
Levainen mustia pisteitä kielessään, silmiensä valkuaisissa ja
muilla ihon limakalvoilla. Saan päähäni terävät, nuoret
piirteet, mutta en osaa kuvitella, missä Levaine on ollut, mitä hän
on tehnyt saati ajatellut. En tunne häntä lainkaan. En edes tiedä,
missä maassa hän silloin oli.
”Muistatko yhä tartuttajasi
kasvot?” kysyn, sillä uskon, että sen tarkempia yksityiskohtia
minulle ei vielä uskota.
”Etäisesti”, Levaine vastaa
huokaisten. ”Muistatko sinä? Olen kuullut sinun joskus maininneen,
että jokaisessa tartunnassa on aina tunnelataus. Sinun omassasi siis
oli.”
”Sinun omassasiko ei ollut?”
Levaine irvistää kuin muisto tekisi
fyysisesti kipeää.
”Pelkkää nälkä se oli. Mies vain
kävi kimppuuni, raastoi elämäni rikki kahdella pienellä
kulmahampaallaan. Siihen ei liittynyt minkäänlaista emotionaalista
latausta. Hänellä oli vain nälkä, siinä se.”
Muistikuvat omasta muuttumisestani
ovat kaukana, vuosikymmenten takana. Muistan isäni hautajaiset,
perinnönjakotilaisuuden ja haudalle asetetut valkeat kukat. Inhosin
niiden valkoisuutta. Kuolema ei ole koskaan valkoinen. Nainen, joka
hautasi isänsä, ei ollut vielä verenpunaan kiedottu. En ollut kuin
pahainen kaksikymmentä vuotta nähnyt tyttö isän kuollessa ja
jättäessä vastuun minulle. Sen jälkeen elin vielä kahdeksan
vuotta ihmisenä. Muistan ne vuodet selkeämmin kuin viisikymmentä
niitä seurannutta.
Tuli mies, jonka kasvoja en muista, ja
muutti elämäni ikuiseksi, väsyttäväksi jatkumoksi, josta värien
etsiminen on lähes mahdotonta yksin. Kun katson palvelustyttöäni
Laviniaa ja ihmettelen hänen olevan vanhempi, tiedän ajatuksen
olevan virheellinen. Lavinia on minua fyysisesti kaksi vuotta
vanhempi, se pitää paikkaansa. Todellisuudessa minä olen se, joka
on saanut elää liian pitkään, koska joku, jonka kasvoja en enää
kykene kuvittelemaan eteeni, vei minulta elämäni ihmisenä. En ole
osannut edes kaivata sitä takaisin. Minun on ollut pakko tehdä
kotini tähän todellisuuden tasoon.
”Vuosi oli 1888”, lausun hiljaa,
”se on kaikki, jonka muistan varmaksi. Olin kaksikymmentäkahdeksan
ja elämässäni menestynyt. Pidetty. Muistan verivanhemmastani vain
sen, miltä hän tuntui minulle. Saatoin olla rakastunut. En ole enää
varma.”
”Et siis muista hänestä enää
juurikaan?”
Pudistan jälleen päätäni.
”En. Tiedän, että tilanteessa oli
vahva lataus. Epäilen sen olleen rakkautta minun suunnaltani.
Kenties kyseessä oli jokin niistä miehistä, joiden luota hain
hyväksyntää siihen aikaan. Hän vain sattui olemaan vampyyri.”
”Tämäkö saa sinut päättelemään,
että kaikki tuntevat jotakin verivanhempaansa kohtaan?”
”Ei varsinaisesti. Se vain tukee
havaintojani.”
Olen itse muuttanut lukuisia ihmisiä
vampyyreiksi. Luonnollisestikaan en ole enää lähes yhdenkään
kanssa tekemisissä, sillä he ovat olleet minulle pelkkiä
aterioita, tapoja jatkaa etenpäin elämässä. Silti, kun ajattelen
verivanhempaani, kasvotonta miestä, sama tunne palaa luokseni. Hänen
on täytynyt merkitä minulle jotakin. Jokaisella uhrillani on
varmasti samankaltaisia mielikuvia minusta, koska minä olin heille
se, joka muutti heidän elämänsä pysyvästi. Lahjoitin heille
kuolemattomuuden sekä elämän varjoissa, vihattuna ja
halveksittuna. Silti ikuisempana kuin kukaan heidän ympärillään.
En tiedä, kiittäisikö kukaan uhreistani minua. Minä en ainakaan
kiittäisi verivanhempaani. Kiitollisuus ei ole niin yksinkertaista.
Tunnen paljon hankalampia tunteita tätä elämää kohtaan.
”Tietysti muutokseen liittyy vahvoja
ajatuksia. Kyse on loppuelämästä. Minä en koskaan unohda sitä
tunnetta, kun hampaat porautuivat kaulaani ja tekivät minusta
tällaisen.”
”Meillä on varmastikin erilainen
tapa tuntea asioita. Minä muistan vain kivun ja elämäni kolme
tuskaisinta kuukautta.”
Pysyn jälleen hiljaa. Levainen kolme
kuukautta eivät vieläkään ole udeltavissani. Nostan itseni
hitaasti ylös, jotta veri ei pakkaannu liian nopeasti päähäni ja
saa minua pyörtymään. Aistini ovat aavistuksen turtuneet
ylikuumentumisen jäljiltä.
”Käydään nukkumaan”, sanon ja
katson, kuinka Levainekin nousee ylös. Hän näyttää yhä
huonovointiselta.
”Tarvitsetko jotakin kaulaasi?”
”Olen tohtori, kiitos vain
huolenpidosta.”
Sellainen seikka sattuu usein
unohtumaan, kun kuvittelee puhuvansa toiselle, tasavertaiselle
vampyyrille. Me katselemme silti tätä maailmaa aivan eri tavoin. Ei
ole kuin yksi, joka on samalla viivalla kanssani, ja häntä en tohdi
ajatella juuri nyt.
Astelen yläkertaan tietoisena siitä,
miltä näytän ja mitä olen tehnyt. Hiukset valuvat väsähtäneinä
kasvoilleni. Kaulukseni on yhä veressä. Olen istunut oman
kylpyhuoneeni lattialla. Pelkkiä unohdettavissa olevia, lievästi
häpeällisiä asioita. Ylpeyteni on tyynnytettävissä. Sekin on
hieman väsynyt ja lopussa kaiken sen jälkeen, mitä olen pistänyt
sen käymään läpi. Viimeisen portaan kohdalla käännyn vielä
katsomaan, onko Levaine yhä takanani. Mies on jäänyt seisomaan
tasanteelle katsomaan sukuni jäsenten maalauksia lasittunut ilme
silmissään. Maalaukset ovat vanhempia kuin hän. Olen ollut
olemassa ennen kuin hän on edes syntynyt. Sellaisia asioita on
joskus lähes mahdotonta hyväksyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti