Verivalhe: luku 6

Luku 6: Kaiut (Kaspar, syyskuu 1940)

”Kenelle sinä kirjoitat?”

Heleä ääni herättää minut koukeroisten kirjainten labyrintista, palauttaa minut kelmeään valoon. Saan itseni kiinni kirjoittamasta. Minulle on vihdoin annettu paperia ja mustetta, – Noirelle kiitos – joiden avulla olen päässyt lähemmäs sekä itseäni että sitä, ketä ajattelen jaksaakseni.

”Sisarelleni.” Se ei ole kaukana totuudesta. En joudu valehtelemaan Antoniolle. Liiallinen epärehellisyys ei edistä yhtäkään ihmissuhdetta. Antonio ymmärtää sanan merkityksen, jos kykenee siihen. Ei ole valehtelua jättää osa merkityksestä riippumaan ilmaan.

”Sisarellesi? Kiinnostavaa”, Antonio sanoo ja kumartuu hartioideni ylitse lukeakseen. Käännän paperin toisin päin, vaikka muste ei ole ehtinyt vielä kuivua.

”Anteeksi”, Antonio nauraa poistamalla sanan merkityksen keveydellään. ”Tietenkään en saisi lukea toisten yksityisiä kirjeitä.”

Ei ole muunlaisia kirjeitä. Vain yksityisiä, niin henkilökohtaisia, että siihen voi kuolla.

”Onko sisaresi sinua vanhempi vai nuorempi?”

”Nuorempi.”

”Näköisesi?”

”Tavallaan.”

Antonio naurahtaa jälleen, istuutuu sängynlaidalle ja ristii jalkansa. Hän on jo riisuutunut meikeistään ja mekostaan, peseytynyt kokonaan. Noire on luvannut minulle saman mahdollisuuden. Paikalla on peseytymistilat, kuunvalo sallii suojateilleen mahdollisuuden lähes normaaliin elämään. Niin normaaliin kuin vainotuille on mahdollista.

Alan miettiä, onko sisareni todella näköiseni. Tuskin. Ehkä meissä on samanlaista hienostunutta kovuutta, sen osaan erottaa piirteidemme keskeltä. Osaan nähdä meidät vain yhdessä, piirteemme sekoittuneena. Hänen yksilöllisyytensä ei aina ole käsite, jonka osaisin repiä irti siitä, mitä olemme yhdessä muodostaneet.

”Ruskeat hiukset, siis? Entä silmät? Sinun ruskeasi?”

Ei. Hänellä ei ole minun silmiäni. Kenelläkään ei ole sellaisia silmiä kuin hänellä. Yösilmät.

”Hänellä ei ole samoja värejä kuin minulla, ei aivan”, vastaan, sillä se on lähimpänä totuutta. ”Hänen hiuksensa ovat kiharat ja sävyltään punertavammat kuin omani. Silmät taas… Ne ovat tummemmat.” Tumminta, syvintä, mitä maailmasta löytyy. Olen kadottanut itseni niiden pyörteisiin jo useita kertoja.

”Sinä taidat välittää hänestä todella. Olen nähnyt sinun kirjoittavan kerran aiemminkin”, Antonio sanoo aivan liian kevyesti. Hänellä on yllään puhdas paita ja polvihousut. Vaatteet vain korostavat hänen poikamaista viattomuuttaan. Hän ei ole ihminen, jonka kanssa kykenisin keskustelemaan tästä.

”Niin, meillä on varsin ainutlaatuinen ihmissuhde. Sitä paitsi on pakko kirjoittaa. Aivan pakko. Minun täytyy muistaa, kuka olin ennen kuin pitelin asetta.”

Antonio nyökkää. Huomaan haikean välähdyksen hänen silmäkulmissaan. Se katoaa pian pirteyden taa.

”Minä en ole kertaakaan kirjoittanut kotiin.”

Aiheen täytyy olla Antoniolle raskas. Hänen biologinen äitinsä miehineen tuskin osaa edes odottaa Antonion ilmoittavan itsestään. Poika palaa, jos on palatakseen.

”Oletko sinä kirjoittanut tänne? Noirelle?”

Vaaleat suortuvat keinahtavat puolelta toiselle, kun Antonio pudistaa päätään.

”Totta puhuen minä en osaa lainkaan ilmaista itseäni sillä tavalla. Sanat eivät varsinaisesti juokse minua pakoon, mutta en vain saa koskaan sanottua sitä, mitä pitäisi. Äidille minulla ei ole sanoja. Noirelle minä… minä en voisi koskaan ilmaista kiitollisuuttani.”

”Hän huomaa sen ilman sanojakin.”

”Huomaako?”

Ajattelen hopeisen naisen lämmintä, suojelevaa olemusta, joka muuttuisi lämmöstä roihuavaksi tuleksi, jos jokin koskettaisi jotakin hänelle rakasta. Noire todella on valmis tekemään mitä tahansa Antonion ja Lumieré de Lunen eteen. Sen vain näkee.

”Noire tuntuu välittävän sinusta kovasti. Arvosta sellaista lämpöä, jokainen ei saa sitä osakseen.”

”Kaspar...” Antonion ääni taittuu jälleen surumielisyyteen, jota en tavoita. Sellaiseen, joka ei kosketa häntä itseään. ”Sinä et ole koskaan puhunut omasta äidistäsi.”

”Minulla ei ole erityisemmin mitään sanottavaa hänestä.”

”Kaikilla on.”

Antonion kasvoilla käväisee ilme, joka kohottaa sydämen hetkeksi kurkkuuni. Jättää sen sinne kehon miettiessä, miten se voi pumpata kurkusta asti kehoni täyteen tummaa verta. Ilme on sekoitus tietoa ja ymmärrystä. Jotakin sellaista, jonka minä olen hänelle aiheuttanut. Aivan kuin hän näkisi lävitseni, ajatuksianikin pitemmälle.

”Millainen äitisi on? Muistuttaako sisaresi häntä? Kerro minulle edes jotakin.” Antonio olettaa, että haluan tulla vastaan. Hän on itse kertonut minulle paljonkin kylmenneestä äitisuhteestaan. Paljon kaikkea sellaista, mistä kaksi maan alta käsin maailmaa vartioivaa voivat keskustella tunteakseen itsensä eläviksi.

”Minun äitini on kuollut jo aikoja sitten. Hänen haudallaan kasvaa valkoisia ruusuja.”

”Olen pahoillani. Sinähän sanoit, että äitisi kasvatti sinut. Onko hänen hautansa Saksassa?”

Olen kuullut vastaavan kysymystulvan edellisen kerran huomattavasti nuoremmalla iällä. Sen esitti minulle kaksitoistavuotias luokkatoverini. Antonion suusta vastaavanlainen oksennus uteliaisuutta tihkuvia kysymyksiä tuntuu samaan aikaan täysin luonteenomaiselta että hirvittävän röyhkeältä. Mutta mikäpä minä olen sanomaan. Me olemme jakaneet ihomme, miksi sanat olisivat sen erikoisempia? Vaikka tiedänkin, että niin sanat kuin ihokin voivat polttaa toiseen lähtemättömän merkkinsä.

”Äitini tosiaan kasvatti minut, sillä isä menehtyi nuorella iällä”, vastaan. Siinä suhteessa minä ja Antonio olemme samanlaisia. Puuttuva isähahmo näkyy hänestä selvemmin kuin minusta. Hänessä on reikä, kohta, jota ei voi täyttää. Kenties hänen impulsiivisuutensa ja varomattomuutensa miesten suhteen johtuu pelkästä kadonneesta auktoriteetista elämässä.

”Sinäkin siis”, Antonio huokaisee. ”Joskus minusta tuntuu, ettei ihmisten pitäisi kuolla lainkaan. Menetykset jättävät niin monet tyhjäksi.”

”Meistä kumpikaan ei ole tyhjä.”

”Ehkä ei. Mutta tunnen monia, jotka ovat.”

”Tyhjyys on suhteellista.”

”Sinä et koskaan puhu siitä, mitä itse koet.”

Jätän kirjeen pöydälle, varmistan, että se pysyy alassuin. Kumarrun Antonion puoleen, istuudun hänen vierelleen pitäen hänet tietoisesti hyvin lähellä itseäni. Tartun häntä kädestä, kosketan luisevia, kylmiä sormia sitoakseni hänet hetkeen. Antonio on kova pakenemaan tilanteista, joissa ei osaa olla. En anna hänen tehdä niin.

”Kirjoitin sentään juuri kirjeeseen tuntemuksia, joita tunnistan itsessäni”, puolustaudun.

”Minä en osaa edes kirjoittaa. Ehkä olen huonompi kuin sinä.”

”Jokainen käsittelee itseään eri tavalla.”

”Haluaisin joskus kuulla, miten sinä käsittelet kaikkea. Sinussa on niin paljon sellaista, mitä en tiedä.”

Syytös tuntuu huvittavalta ottaen huomioon tilanteen, jossa olemme. Jos en olisi osannut itse lukea Antoniota ja tilannetta, olisin saanut tietää vasta viime kädessä, millaisessa paikassa olen. Minä sentään jaan Antonion kanssa kaiken sen, mitä juuri tällä hetkellä olen. Maailma, johon kirjoitan itseni koukerokirjaimin, maailma, joka oli ja tulee joskus olemaan, on täysin erilainen kuin se, jossa nyt olen. Tämä versio minusta kuuluu niille hetkille, joissa saan tarttua Antoniota kädestä ja välttyä siten tuntemasta koko todellisuuden painoa harteillani.

Koska en ymmärrä hetkeen sanoa mitään, Antonio vetää käden irti omastani ja vie sen kasvojani pitkin niskaani. Hän tulee lähemmäs, hengittää minua sisäänsä. Jokaisella on oma tapansa olla lähellä. Antonio on hyvin kokonaisvaltainen, täyttää tilan sillä, mitä tahtoo. Kenties juuri sellaisista tuntemuksista tavoitin hänen toisenlaisen sykkeensä, hänen vampyyriutensa. Ehkä se on juuri niin yksinkertaista.

Kosketus on lyhyt, mutta se kertoo minulle, että Antonio välittää. Välittää ja janoaa yhä niin paljon, että se alkaa tuntua kaikelta, mitä hänessä on. Antonio on esitellyt minulle uuden maailman, mutta hän itse alkaa olla lopussa. Hänessä ei ole enää kovinkaan useaa ovea, jota en olisi jo avannut.

”Minun täytynee käydä peseytymässä, jotta ehdimme nukkua ennen aamuista lähtöämme.”

Nousen ylös, jätän Antonion hapuilemaan pois hiipuvaa kosketusta. Hän ei näytä pettyneeltä, ainoastaan yllättyneeltä siitä, että olen todella yhä sitä mieltä, että seuraava aamu kuljettaa meidät takaisin sinne, jonne kuulumme.

”Kaspar, odota. Saanhan kertoa sinulle vielä yhden asian?”

Olen aikeissa pudistaa päätäni. Aika käy vähiin. Antonion enkelinkasvot eivät kuitenkaan salli minun olla käyttämättä armoani, lohtuni pientä sirpaletta.

”Kerro vain.”

”Minulla on toive.” Toive jää Antonion kurkkuun kiinni. Hän miltei nielaisee sen, mutta ei lopulta pystykään. Tunnelma muuttuu täysin, Antonio käy liekinpunaisen kamppailun kahdessa sekunnissa.

”Minä tahtoisin tulla satutetuksi. Lujaa.”

”Mitä?” huuliltani pääsee ennen kuin ehdin kunnolla reagoida hänen sanoihinsa.

”Anteeksi, tiedän, että tämä tulee täysin kulman takaa ja saattaa kuulostaa pahalta, mutta...”

Hetkeksi Antonio sammuu itseensä. Katse käy maassa, hengitys vaimenee. Antonio näyttää pieneltä karitsalta, joka ei enää muista, kumpaan suuntaan kadotti emonsa ja on täten jäänyt paikoilleen kykenemättömänä etenemään minnekään.

”Ehkä se johtuu isättömyydestäni. Huonosta äitisuhteesta. Miten vain, jollakin minua pätevämmällä ihmisellä olisi varmasti ulkomaailmaa kestävä selitys tällaiselle kieroumalle.”

En sano mitään. Antonion on saatava puhua tämä loppuun. Yksin.

”Olen niin väsynyt pitämään tätä piilossa sinulta. Sinun täytyy tietää. Minä haluan tulla satutetuksi kovaa, tahdon tippua korkealta niin, että se tuntuu. Minun täytyy saada tuntea olevani fyysisesti olemassa.”

Oli siis vielä yksi raolleen jäänyt ovi, jonka sisältä hehkuvaa punaista valoa en kyennyt näkemään ennen tätä. Nyt, kun Antonio on tuonut halunsa julki, en voi olla näkemättä häntä irrallisena tästä halusta. On enää vain Antonio, verenpunainen Antonio, joka tahtoo kipua. Minun ei tarvitse kysyä häneltä, onko hänen halunsa seksuaalista vai koskeeko se muunlaisia tilanteita. Tiedän kyllä. Sellainen halu vain on, jos on ollakseen, se määritetään syntymässä eikä se parannu tai muutu. Joskus ihminen syntyy kivun kanssa. Kivun, jota jahtaa silloinkin, kun sen on jo saavuttanut. Joitakin asioita ei voi koskaan lopullisesti sammuttaa.

”Joten jos kykenet, jos millään pystyt ja haluat… Seuraavalla kerralla, kun me… Minä tahtoisin sinun tekevän jotakin sellaista. Tahtoisin, että satutat minua.”

Nyökkään. Vain ja ainoastaan nyökkään.

”Jos se on sinulle epämukavaa, sinun ei tarvitse, mutta...”

”Ei. Minä voin tehdä sen.”

Antonio uskaltautuu hymyilemään.

”Kiitos”, hän lausuu tavalla, josta huokuu vuosien kiitollisuus. Antonio on saanut itsestään ulos jotakin sellaista, jota ei ole koskaan aiemmin voinut päästää häkistään. Minä olen entistä tyytyväisempi valintaani. Antonio on kuin onkin nähnyt minuun. Pöydälle jäänyt kirje saa jäädä sinne, kun nousen ylös. Jos Antonio lukee sen, se ei enää haittaisi minua. Tämä mies tietää, mistä puhun, kun kirjoitan sisällä juoksevasta tarpeesta. Meissä kaikissa on jotakin sellaista, josta ei voi puhua ääneen.

Kävelen ovelle ja suljen sen perässäni. Noire on luvannut järjestää minulle uutta päällepantavaa kylpytiloihin. Kävellessäni pois yritän olla ajattelematta mitään muuta.

***

Käytävällä ohitseni kävelee nuori mies, kenties muutaman vuoden yli kahdenkymmenen. Useimman kohdalla täällä tuntuu pelottavalta ajatella, että he todella ovat vampyyreita. Tämän miehen kohdalla ajatus tuntuu lähes itsestäänselvältä. Hän on pitkä, hyvin kalpea ja pitää tummia laseja sekä kävelykeppiä. Hetken ajattelen hänen olevan sokea. Takki on yhtä tumma kuin hiukset ja kulmatkin. Miehestä suorastaan huokuu se, mikä hän on. Aivan kuin hän olisi kirjoittanut otsaansa kansan hänen kaltaisilleen antaman nimen.

Nuori mies kävelee ensin tyynesti ohitseni välttäen katsomasta silmiin. Sitten kuulen, kuinka hän pysähtyy ja rykäisee kurkkuaan.

”Onhan Antonio vielä hereillä?” hän kysyy suoraan. Ääni on kuulas, mutta tumma. Hänellä on korostus, jollaista en ole koskaan kuullut Rosencranzin rajojen sisällä.

”On hän.” Käännyn miehen puoleen, kohtaan hänen tummien, pyöreiden lasien takaa katsovat silmät. Ne ovat samaa kylmää sinistä kuin Noiren silmät.

Päätän tuijottaa miestä niin pitkään, että hän ymmärtää esitellä itsensä. Mies on aikeissa kääntyä aivan kuin maalliset normit eivät koskisi häntä. Hän näyttää juuri sellaiselta, joka ei osaa suhtautua toisiin eläviin olentoihin kanssaihmisinä. Ihmiset ovat pelkkää massaa, josta ei tarvitse etsiä yksittäisiä kasvoja.

”Kaspar Rodriguez”, sanon lopulta ojentaen kättäni. En kestä jättää tilannetta sikseen. Nuori mies ojentaa valkoiseen hanskaan piilotetun kätensä aivan kuin en olisi koskaan aiemmin kätellyt toista ihmistä. Ele on kömpelö, mutta kädenpuristus voimakas.

”Kostya Volkov.”

Neuvostolainen. Hänen ei pitäisi edes olla täällä. Neuvostosotilaat ovat vihollisiamme. Tämä nuori mies näyttää erikoiselta, mutta hän ei tunnu samalta kuin tappamani viholliset. Jokin on pohjimmiltaan täysin erilaista.

Kostya ei jää keskustelemaan kanssani. Hän kääntyy nyökäten pienesti ja astelee suoraan ovelle, josta astuin itse hetki sitten ulos. Hän menee Antonion luokse. Jälleen kerran tapaan sellaisen henkilön, josta Antonio ei ole koskaan kertonut minulle. Täällä se lähinnä hämmentää minua. Tämä on maailma, joka hengittää eri suuntaan kuin minä. Vampyyrit kulkevat omaan tahtiinsa, kättelevät miten tahtovat. Antonio saa selittää tämänkin kohtaamisen minulle myöhemmin.

Ajattelen asioita seuraavan kerran vasta kylmän veden alla. Olen saanut puvun yltäni, riisunut toisia koskettaneet hanskat, miltei sopivat housut. Suihkutilat ovat yllättävän suuret, peseytymispaikkoja on usealle.

Vesi ei koskaan pese aivan täysin puhtaaksi. Se voi koskettaa pinnalta, hipoa jotakin sellaista, joka muuttuisi muutenkin. Iho uudistuu aina. Päivän aikana iholle kertyneet kosketukset peseytyvät irti minusta. Hiljainen kokoelma hiipuu pois.

En tunne oloani alastomaksi, vaikka kehoani ei kierrä yksikään vaate. Alastomuus on minulle turvattomuutta, raakaa pelkoa, joka sykkii syvimmästä kolkastani. Pelkkä vaatteettomuus ei riitä. Silloin olen useimmiten itseni herra. Alaston olen vain, jos joku katsoo minua ymmärtävin silmin, enkä tavoita heidän ajatuksiaan.

Antonio katsoi minua tänään juuri sillä tavalla. En vieläkään tiedä, mitä hänen mielessään liikkui, kun hän kysyi sisarestani ja äidistäni. Kohtasin hänessä jonkin sellaisen ymmärryksen muodon, jota en olisi koskaan tahtonut löytää hänen kasvoiltaan. Vesi ei pese minusta sen muistoa, se jättää sen yhä kaihertamaan sisustaa. Muisto ei satu. Se tuntuu pelkästään väärältä. Antonion ei kuulu ymmärtää minua sellaisella tavalla.

Minäkään en ymmärrä Antoniota. Näen millainen hän on – osaan yhdistellä syitä siihen, mitä todistan päivittäin. Tunnistan hänestä paljon rikkinäisyyttä, juuri sitä, josta Noire minua varoitti. Tai tiedotti, kenties hän ymmärsi, ettei hänen tarvitse enää varoittaa minua mistään.

Vampyyriutta sen sijaan en vieläkään täysin osaa yhdistää tähän paikkaan, sen hillittyyn arvokkuuteen. Kenties olen kuunnellut liikaa sitä, mitä vampyyreista kerrotaan julkisuudessa. Yksikään täällä ei ole huokunut sairautta tai suoranaista pahuutta. Sellaisia asioita rinnastaa toisiin vain ihminen, joka on kokenut menetyksen ja kivun liian läheltä.

Suljen silmäni ja yritän nauttia kehollani juoksevasta vedestä. En tahdo mennä vielä takaisin, jos neuvostolainen nuori mies on yhä Antonion huoneessa. Minulle on samantekevää, mitä hän siellä tekee ja mitä hän Antoniolta hakee. Minua huolestuttaa enemmän ajatus siitä, että vihollinen on päässyt keskuuteemme. Neuvostoliitosta ei niin vain paeta, ei ainakaan Rosencranziin asti.

Huomaan kehoni reagoivan uuvuttavaan määrään tietoa kerrankin tavalla, joka on ihmiselle ominainen. Väsymyksellä. Hymy kaartuu huulilleni, kun ymmärrän, että kykenen sittenkin vielä tuntemaan tavallista väsymystä. Minulla on ollut ikävä sen painoa luissa ja pistelyä lihaksissa. Koko ruumiini tahtoo vain painua hetkeksi tiedottomuuden pehmeän pinnan alle, hukkua sen huumaavaan tuntuun ihoa vasten.

Edellisten kahdenkymmenenneljän tunnin aikana on tapahtunut paljon. Olen käynyt mullan alla, kävellyt kotimaani katuja ensimmäistä kertaa aikoihin. Olen kävellyt siellä sotilaana, sellaisena ihmisenä, jollaiseksi en itseäni tunnista. Olen astunut uuteen maailmaan ja katsonut lähes ensimmäiseksi teokseni itseäni peilistä.

Olen kirjoittanut hänelle, jota kehoni osaa yhä kaivata. Kehoni voi olla väsynyt ja mieleni hetkeksi uuden informaation turruttama, mutta kaipuuseen minä vielä taivun. Uudet tuttavuudet ja uusi, enemmän avautunut Antonio eivät koskaan voi korvata minulle häntä. Hän on käsialani koukeroissa, mieleni poimuissa, väsyneen kehoni tunnistamattomassa janossa. Hän on kaikessa.

Kuin poistun veden alta, tiedän itseäni kuivatessani maailman avaavan jälleen minulle sivujaan. Ymmärrän nyt enemmän. Kaipuuni tykyttää minussa jatkuvasti, en saa sitä sammumaan. Kaikki muu on pekkää kaikua. Olen kuitenkin löytänyt jälleen keinon saada kaiut palautettua kokonaisiksi, oikeiksi ääniksi. Antonio haluaa minun satuttavan häntä. Hänen on täytynyt ymmärtää jotain paitsi itsestään, myös minusta, voidakseen tuoda sellaisen asian esille. Hän on myös esitellyt minut Noirelle ja tulee varmasti esittelemään monelle muullekin.

Minulla on keinoja saada äänet takaisin. En aio jäädä ikuisesti keskelle pakenevia kaikuja, tunteitteni jäämiä. Maailma huutaa apua, mutta en kuule muuta kuin himmentynyttä vaikerrusta. En osaa vastata sen kutsuun. En tunne lähes mitään enää samalla tavalla, mutta minulle on tarjottu useampi mahdollisuus päästä jälleen kiinni minuuteeni. Voin saavuttaa sen takaisin ja tuntea jälleen todellisuuden, johon kuulun. Sen, jossa hän minua odottaa. Voin maistaa verenpunan ja kuulla, kuinka kaikkeus huutaa kaikujen ylitse.