Verivalhe: luku 12

Luku 12: Tervetullut (Kaspar, lokakuu 1940)

Aamu on yön kaltainen. Ainoa asia, joka erottaa valoon valjenneen maailman öisestä hunnusta on raukeus kehossani. Tunnen, kuinka unettomien öiden verosta on lohkaistu pieni, ensimmäinen osa irti. Olen saanut nukuttua kunnolla useita tunteja. En ole herännyt edes siihen, että Antonio on siirtynyt pois viereltäni. Hänen jättämänsä jäljet ovat piirtyneet lakanaan. Painanteet muistuttavat minua siitä, että olen yhä hengissä. Olen sotapetturi keskellä vampyyreja, mutta elossa, veri sykkivänä suonissani. Toinen elävä olento on kyennyt nukkumaan hengittäen niskaani.

Nousen ylös pidellen kiinni päästäni. Keho muistaa yhä räjähtäneen maan, äkisti pois vedetyn turvan. Vaikka pitäisihän sotilaan tietää, ettei missään ole turvallista. Varsinkaan paikassa, jonka on tietoisesti jättänyt vartiotta. Pystyn kuvittelemaan, miten paljon meidät halutaankaan leirien jatkoksi, vampyyriksi epäiltyjen kuihtuneiden ruumiiden rinnalle.

Huomaan kirjoituspöydälle jätetyn naamion vasta, kun olen jo miltei kävellyt sen ohi. Se on yhä sama valkoinen, joka minulla oli aiemmalla visiitilläni. Tämä ei ole enää pelkkä visiitti. Minun kuuluu tottua toistensa kaltaisiin päiviin, väsyneisiin tunteihin vieraiden henkilöiden seurassa. Ihminen tottuu mihin tahansa. Totuinhan kaikuihinkin huudon sijasta. Maailmaan ilman värejä. Pelkkään sodan sotkemaan versioon minun todellisuudestani.

Huoneessa ei ole ainuttakaan peiliä. Kun laitan naamion kasvoilleni, tiedän piilottavani itseni jälleen yhden tason taakse. Aina löytyy jotakin, jota pitää naamion takana. Tällä hetkellä on hyvä jopa itselleni, etten katso peilistä sellaista miestä, joka on satuttanut heikompaansa. Antoniossa on paljon sellaisia vahvuuksia, joita en koskaan voisi itse saavuttaa. Silti tiedän satuttaneeni häntä niin pahasti, etten voi antaa sitä anteeksi. Näin, miten hänen kehonsa taittui, antoi periksi allani. Menin liian pitkälle hänen kanssaan. Aion silti katsoa häntä silmiin. Joudun tekemään sen naamioni takaa, koska täällä sitä ei voi toteuttaa muutenkaan.

Olen avaamassa ovea käytävään, kun korvani tavoittavat keskustelun, jota on tuskin niille tarkoitettu. Erotan Antonion kiihkeän italialaisen korostuksen lisäksi tummemman, selkeämmän puheäänen. Tunnen oloni entistä pahemmaksi jäädessäni oven taa kuuntelemaan keskustelua. Antonio on toinen osapuoli. Minun on hyödyllistä tietää, vaikka syyllisyys saakin minut epäilemään itseäni. Enhän minä ole syyllinen, jos satun kuulemaan ilmaan tiputettuja tavuja lähes vahingonomaisesti. Naamio kasvoillani pahentaa mielikuvaa epärehellisyydestä, mutta päätän olla ajattelematta sitä. Suljen kaiken muun pois ja keskityn Antonioon ja minulle tuntemattomaan mieheen.

”Tämä on täysin minun hallinnassani”, kuulen Antonion sanovan. Minua häiritsee, etten näe hänen kasvojaan. Antoniota on helpompi lukea eleistä kuin puheesta. Ihmiset harvemmin valehtelevat kehoillaan. Jos he taitavat sellaista, he ovat nähneet toisenlaisen puolen maailmasta.

”Toisen ihmisen elämä ei voi olla sinun hallinnassasi!”

”Minä olen tietoinen siitä. Toin Kasparin tänne tiedostaen sen riskit.”

”Ja kuvittelit, että hänen muuttaminen kaltaiseksemme korjaisi sen, että hän ylipäätään on täällä?”

Minulta kestää hetki ymmärtää, kenen kanssa Antonio vaihtaa sanojaan. Hänen neuvostoliittolainen ystävänsä paljastaa itsensä äänteillään. Kostya Volkovin englanti kuulostaa hädin tuskin englannilta. Minusta on vähintäänkin ironista, että hänen asemassaan oleva henkilö kyseenalaistaa minun läsnäoloani täällä.

”Noire hyväksyy hänet”, Antonio puolustelee. Inhoan hänen tapaansa puhua kuin hän itse olisi paras puhumaan puolestani. Hän tekee minusta tahtonsa alaisen haluamattani.

”Noire hyväksyy hänet omista syistään.”

”Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa. Emme voi sysätä Kasparia ulos nyt, kun olemme käytännössä tehneet rikoksen.”

”Olet maanpetturi, Antonio, älä kaunistele sitä.”

”Onneksi sinulla on kovin paljon parempi tilanne.”

Voin kuvitella, kuinka Antonio kohottaa päätään hivenen ylemmäs ja kenties sipaisee hiuksiaan. Hänen on saatava tuntea olevansa tilanteessa ylempänä kuin ystävänsä edes pienien seikkojen tukemana. Ajatus on minusta hirvittävän huvittava.

”Käymmekö me tätä keskustelua oikeasti tällä tasolla?”

”Minä tunnen Kasparin. Tiedän, ettei hän aiheuta konflikteja olemalla ainoa ihminen keskuudessamme. Jos se minusta on kiinni, hän ei ole sitä kauaa.”

”Ymmärräthän, ystäväni, että me emme keskustele nyt vain siitä, että hän on täällä? Minä olen huolissani siitä, että olet taas… tuolla. Paikassa, josta en saa sinua pois.”

”En ymmärrä lainkaan, mitä tarkoitat.”

Hetken hiljaisuus. Kuulen jälleen hengitykseni, joka on kiihtynyt tuskin lainkaan. Sydämeni tykyttää yhä paikallaan. Tieto siitä, että Antonio puhuu minusta ystävälleen kuin tietäisi kaiken minusta ei tee minua lainkaan levottomaksi. Hengitän rauhallisesti. Olen miltei tukehtunut multaan ja omiin aisteihini. Maa on räjähtänyt allani. Olen nyt pelkkä naamioon sonnustautunut ihminen hienostuneiden petojen keskellä. Kestän kaiken tämän.

”Sinä olet vaaraksi itsellesi, kun rakastut”, Kostya jatkaa. Hänen korostuksensa on luja, mutta sitäkin vahvempi on hänen tapansa tuoda itseään ilmi. Ei ihmekään, että Antonio kokee olevansa altavastaavana tilanteessa.

Antonio ei vastaa mitään. En osaa kuvitella ilmettä hänen kasvoillaan.

”Et tiedosta minkään tilanteen haittoja niin kauan, kun saat kuljettaa rakastamaasi miestä perässäsi. Täällä hän on täysin ehdoillasi. Ei heikko, mutta silti meistä kaikista poikkeava. Se tekee sinusta hurjan kiinnostavan hänen silmissään, eikö teekin?”

”Kostya!” Antonion ääni rikkoutuu.

”Et tiedosta lainkaan tilanteen vakavuutta! Sinulle on olemassa vain oma romanssisi ja erityisyytesi tämän britin silmissä.”

”Kaspar on saksalainen.”

”Paljonpa sinäkin uskot. Juuri tätä minä tarkoitan – et tiedosta ollenkaan koko tilannetta, näet vain itsesi loisteliaampana toisen silmissä. Tässä voi käydä hyvin huonosti.”

”Epäiletkö, etten tiedä edes Kasparin kansalaisuutta?”

”Hän käyttäytyy kuten britit. Ei kannata uskoa kaikkea, mitä itselle tärkeä ihminen sanoo.”

”Aivan, olet oikeassa. Rakastan sinua, mutta en anna ystävyytemme hämätä sitä, ettet tiedä, mitä puhut.”

”Tiedän tismalleen mistä puhun, ja niin tiedät sinäkin.”

En kuule loppua keskustelusta. Käännyn vielä hetkeksi sänkyyn päin, vedän syvään henkeä. En vieläkään hengitä väärin. Sisään, ulos, sisään, ulos. Olen rauhallinen, vaikka neuvostoliittolainen vampyyri on sitä mieltä, että identiteettini on valheellinen. Antonio ei voi pitää puoliaan keskustelussa. Tiedostan, että seuraava katse, jonka saan häneltä, tulee olemaan täynnä kiiltävää epäilystä. Hän antaa ystävänsä sanojen upota. Silloin minulla ei ole enää mitään mahdollisuutta puolustella itseäni. Kenties Antonio ei edes kysy mitään vaan alkaa pelkästään tarkkailla käyttäytymistäni. Hän tosiaan voisi olla juuri sellainen. En aio kertoa hänelle kuulleeni keskustelusta mitään, hän saa itse ilmaista epäilynsä. Tällaisista keskusteluista harvoin kerrotaan niiden aiheelle.

Hetki kuluu puhki. Astun lopulta käytävään ja etsin salin, josta uskon löytäväni Noiren. Antoniota ystävineen ei näy missään. Salissa ei ole ketään. Näyttämö on tyhjä, mutta ei sen vuoksi, että sillä ei seiso yhtään ihmistä. Se on tyhjä valottomuutensa vuoksi. Yksikään valokeila ei ole kohottamassa olentoja toisiaan ylemmäksi.

”Huomenta, herra Rodriguez”, kuulen tutun, melodisen äänen takaani. Kääntyessäni näen Noiren tummanharmaaseen silkkiasuun sonnustautuneena. Se on saman tyylinen kuin kaikki aiemmatkin. Kallis ja hienostunut. Hänellä täytyy olla tällaisia mekkoja jokaiselle päivälle.

”Huomenta, lady Noire. Olinkin juuri etsimässä sinua.” Noiren sinutteleminen tuntuu vieläkin vieraalta, sillä en tiedä, mihin hän pyrkii antamalla minulle sellaisen luvan.

”Kaspar!” Huudahdus Noiren takaa täydentyy isossa tilassa kaikuvilla askelilla.

Antonio juoksee luokseni ohittaen Noiren. Hän kietoo kätensä kaulalleni vailla ajatustakaan siitä, mitä teimme edellisen yön aikana. Vailla hienoistakaan epäilyn kiiltoa. Hän sallii itsensä suudella minua Noiren nähden. Itse en ole aivan yhtä mieltynyt ajatukseen Noiren edessä hempeilystä, joten pyrin antamaan Antoniolle kaiken yhdellä kosketuksella.

Olen aliarvioinut Antonion. Hän on vain muutamia minuutteja sitten puhunut minusta ystävänsä kanssa. Kuvittelin edes hienoisen syyllisyyden tai vähintäänkin epäilyn läikkyvän silmien sinisissä merissä, mutta silmät ovat yhtä kirkkaat kuin aina. Antonio peittää kaiken. Ehkä hän oli oikeassa. Me tuskin enää koskaan puhumme siitä, mistä viimeyönä yritimme. Annoin tilaisuuden hukkua väsymykseni alle ja tiedän katuvani sitä vielä joskus.

”Ystävällesi täytyy esitellä paikkoja ja Lumieré de Lunen käytäntöjä”, Noire sanoo Antoniolle koskettaen hellästi tämän olkapäätä. Antonio naurahtaa heleästi ja päästää otteensa minusta.

”Onnistuu kyllä.”

”Ei, minun täytyy tehdä se itse”, Noire tokaisee pyyhkien innostuneisuuden Antonion kasvoilta. ”Ymmärrät kyllä, että paikan emäntänä vastaan siitä, että jokainen tulokas tulee tutuksi tapojen ja paikkojen kanssa. Mitä, jos valmistaisit meille jotakin syötävää sillä välin? Te olette tuskin syöneet vuoden aikana kokonaista aamiaista.”

Ajatus iskee lujaa luitteni väliin. Olen ollut vuoden poissa kotoani, vuoden sodassa. Monta päivää on kulunut eläen toisen ihmisen rinnalla, taistellen ja todistaen muiden kaatumista. Muistan ensimmäiset sotapäivät ja sotilastoverit, joilla riitti vielä intoa maansa puolustamiseen. Vaikka vain harva meistä todella asui Saksan maalla, moni oli silti puolustamassa ajatusta maasta. Edistimme Saksan suunnitelmia ja suojasimme Rosencranzia, Euroopan ainoaa puhtaana pysynyttä maata.

Yli vuosi sitten tutustuin Antonioon, hänen eläväisiin silmiinsä ja kaikkeen siihen, miten hän maailmaa katseli. Osan itsestään hän osasi antaa yhdessä päivässä. Häntä oli helppo lukea jo silloin. Enää en ole aivan yhtä varma. Olen saanut tietää hänestä paljon sellaista, joka sahaa luottamustani häneen. Nyt olen astunut Antonion maailmaan, enkä tunne olevani turvassa siellä.

Antonio jättää minut kaksin Noiren kanssa. Naisen ilmeet ja eleet ovat yhtä aistikkaita kuin vaatteensakin. Silti hänen silmissään on jotakin sellaista, joka pyrkii puhuttelemaan minua syvemmällä tasolla. Aivan kuin hänen puheensa lähettäisi minulle viestin, jonka takaiset merkitykset minun pitää onkia katseesta.

Hetken me vain kierrämme rakennusta. Pääsen katsomaan näyttämön taakse, rikkomaan illuusion. Käyn ylemmissä kerroksissa sekä alakerran sokkeloisissa takahuoneissa, joissa seikkailimme Antonion kanssa jo aiemmin. Noire kertoo minulle vakioporukasta, joka on jatkuvasti Lumieré de Lunessa erilaisten syiden vuoksi. Heitä on minut, Antonion ja hänet mukaan lukien kaksitoista. Noire ei kerro minulle syitä näiden vampyyrien pakoilulle, mutta osaan kuvitella ne itse. Ei ole kovinkaan vaikeaa päätellä, miksi vampyyrit joutuvat piilottelemaan sodan aikana maailmalta.

Saan kuulla, että kahdestatoista kolme ovat verivastaavia. He järjestävät tilanteen siten, että ehdottomasti piilossa pysyvät saavat verta säännöllisin väliajoin. Kenenkään ei anneta kuivua tyhjiin. Noire ei sano sitä suoraan, mutta ymmärrän rivien väleistä, että osa täältä kantaa ruttoa. He eivät muutenkaan voisi puhtaana pidetyssä Rosencranzissa juoda suoraan ihmisestä ja levittää täten ruttoa puhtaan maan sisällä.

Kun pääsemme Lumieré de Lunen entiseen vaatevarastoon, Noire sulkee oven takanamme ja antaa kelmeän valon valaista vaatteita täyteen sullottua huonetta. Vaatteet eivät ole pelkästään teatterista peräisin. Niiden joukossa on eri vuosikymmeniltä mukaan tarttuneita yksilöitä. Paikan täytyy olla hyvin vanha. En ole riittävän tuttu Rosencranzin ranskankielisen alueen kanssa tietääkseni, kauanko teatteri on ollut pystyssä.

Noire on sulkenut huoneen oven. Hän tahtoo olla erityisen varma siitä, että se, mitä hän seuraavaksi aikoo minulle kertoa, ei päädy toisten korvien kuultavaksi. Tila on kapea, mutta pitkä. Rekit jättävät vain hieman tilaa hengittää, ummehtunut vanhan vaatteen haju kiertyy ympärillä tehden tilasta entistä tunkkaisemman. Tulen epämukavan tietoiseksi siitä, että olen hyvin lähellä paitsi vanhoja vaatteita, myös Noirea.

”Olen pahoillani huonevalinnasta”, Noire sanoo vaikuttaen aivan yhtä kiusaantuneelta kuin minäkin, ”tämä on käytännössä ainoa paikka, jonne kenelläkään muulla ei ole koskaan asiaa.”

Nyökkään.

”On muutamia seikkoja, joita sinun tulee näin Lumieré de Lunessa viipyessäsi tietää.”

”Kuulun siis automaattisesti sisäpiiriin?” sanon aavistuksen huvittuneena. Noiren luottamus imartelee minua, mutta olen valitettavasti joutunut oppimaan, että vieraiden ihmisten luottamus maksaa aina. Mitään ei anneta ilmaiseksi pois. Noire ei ole sellainen ihminen, joka olisi miellyttävä vieraalle vain silkasta hyväsydämisyydestään.

”Ei ole olemassakaan sisäpiiriä. On vain sanomattomia asioita”, Noire vastaa tyynesti puuttumatta sivumerkityksiin sanoissani. Häntä ei huvita antaa minulle tilanteen johtoa.

”Nyt nämä seikat sattuvat vain kuulumaan minulle? Koska olen sotapetturi ja päädyin tänne pakon sanelemana?”

Noire kurtistaa kulmiaan. Hänen silmänsä erottuvat helmiäishohtoisen naamion takaa. Erotan muutaman rypyn siristyneiden silmien viereltä. Ne paljastavat hänen todellisen ikänsä, vaikka mikään muu hänessä ei huuda hänen olevan yli kolmenkymmenen.

”Kuulehan, herra Rodriguez”, Noire lausuu pehmeästi, ”me joudumme elämään tilanteen mukaisesti. Sinä tulet viettämään täällä oletettavasti hyvin pitkän ajan, joten minä suhtaudun sinuun sen mukaisesti. Perehdytän sinut tapoihin asiaankuuluvalla tavalla.”

”Minun ei ole mikään pakko päästä perille sisäpiirin seikoista. Tyydyn siihen, mitä annat. Olen valmis jopa poistumaan, jos niin tahdot.”

Noiren kasvoilla käväisee ilme, joka on lähimpänä haavoittuvaista mitä olen hänen kasvoillaan tähän mennessä nähnyt. Raottuneissa huulissa ja hetkeksi kiristyvissä leukaperissä on jotakin haurasta, varovaista. Hänen täytyy käydä läpi jotakin sellaista, jota minun ei kuuluisi hänessä aiheuttaa. Mietin, mikä osa puheestani tämän mahtoi synnyttää.

”Täältä ei käännytetä pois yhtäkään avun tarpeessa olevaa”, Noire sanoo aivan erilaisella äänellä kuin aiemmin. Muutamassa sekunnissa hän on kivettänyt itsensä, mutta en osaa enää nähdä häntä ilman sitä hienoista herkkyyttä, josta olen nyt nähnyt pilkahduksen. Hän on luonnollinen johtaja, mutta hänessä on jotakin niin haurasta ja hajoavaa, ettei edes ylpeys kykene pitämään sitä sisällä.

Merkitys herkkyyden takana saattaa piillä sanoissa. Noire painottaa sanansa tietyllä tavalla. Niissä on henkilökohtainen taustasävy. Vielä tässä vaiheessa en koe asiakseni kysyä, mikä saa hänet päästämään minun kaltaiseni ventovieraan suoraan sisään. Sellaiselle kiltteydelle on aina syy. Syy ei välttämättä kumpua silkasta hyvyydestä.

”Ensimmäinen seikka, joka sinun tulee tietää, on se, etteivät täällä olevat sielut pakene pelkästään vampyyriuttaan”, Noire lausuu rauhallisemmin, mutta samalla vahvuudella.

”Sen olen jo sisäistänyt.”

”Hyvä. Ei liene vaikeaa kuvitella, että moni täältä on jopa maanpaossa. Vampyyrin elämä ei ole helppoa missään. Täällä olen pyrkinyt tekemään siitä siedettävää, kenties jopa elämisen arvoista.”

Ajattelen automaattisesti Antonion ystävää, kalpeaa vampyyripoikaa. Kukaan Neuvostoliitosta tänne asti saapunut ei voisi näyttäytyä julkisesti. Neuvostoliittolaisuuden miltei haistaa täällä. Kaikkea pelkäävät ihmiset ovat oppineet nimeämään vihollisensa. He eivät kysele syitä millekään.

”Lisäksi sinun on hyvä tietää, että Lumieré de Lune on aina avoin uusille vampyyreille. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että öisin täällä käy paljon sellaisia, joita en ole henkilökohtaisesti ehtinyt todeta luotettaviksi. En siis voi taata täydellistä turvallisuutta öisin, sillä monet vieraat vain ilmestyvät paikalle yhteisöllisyyden nimissä. Osa on onnistunut sopeutumaan yhteiskuntaan loistavasti – tietenkään kaikki Rosencranzin vampyyrit eivät käy täällä.”

”Millä perusteilla totesit minut luotettavaksi?”

Noire naurahtaa.

”Antonion. Hän ei kenties vaikuta siltä, mutta hän valitsee seuransa hyvin tarkoin. Sen lisäksi”, Noire sanoo pitäen pienen, merkittävän tauon, ”luotan vahvasti omaan tuntemukseeni toisesta. Sinä tunnut turvalliselta.”

Noire katsoo minua tavalla, joka odottaa minun ymmärtävän. En ole varma, hahmotanko lainkaan, miten tämän naisen ajatusmaailma toimii. Tietenkin luotan itsekin vaistoihini ja tuntemuksiini toisista, mutta ne eivät aina kerro kaikkea. En voisi koskaan luottaa siihen, että sodan heikentämät, sotkuiset tuntemukseni auttaisivat minua hahmottamaan maailmaa ja toisia eläviä olentoja ympärilläni.

Tapa, jolla Noire on päättänyt luottaa minuun, paitsi pelottaa minua, myös antaa minulle mahdollisuuden astua yhtä röyhkeästi vastaan. Mielessäni jo tapaamisestamme asti kieppunut seikka kutittelee ajatusteni laitoja. Noiren katseessa on jotakin niin julkeaa, että uskaltaudun avaamaan suuni. Noire olettaa minun olevan hänen kanssaan samalla tasolla, ymmärtävän tismalleen, mitä hän ajattelee. Tietenkin voin tulla vastaan.

”Tuntemuksista puheen ollen, minä tahtoisin esittää erään hyvin röyhkeän kysymyksen.”

Jostain syystä Noire alkaa nauraa kuullessan sanani. Hänen naurunsa on ihastuttavan soljuva.

”Herra Rodriguez, olet aivan liian muodollinen.”

”Kutsu vain Kaspariksi.” Hänkin pysyttelee turhissa muodollisuuksissa.

Noire naurahtaa jälleen.

”No, Kaspar, kerrohan asiasi.”

”Minkä maan kansalainen sinä oikeasti olet? Ranskalainen et ainakaan.”

Hymy pyyhkiytyy, mutta ei vihan tieltä. Noire näyttää pikemminkin hämmästyneeltä. Hän on voinut arvioida minut monelta eri kannalta, mutta ei ole mitä ilmeisimminkään ymmärtänyt minun tehneen saman hänelle.

”Sinä oletkin tarkkasilmäinen mies”, Noire sanoo hiljaa, pikemminkin itselleen. Aivan kuin se olisi muistutus, jotakin, jota tallettaa tarkoin muistiinsa.

”Tarkin vastaus, jonka tässä vaiheessa voin sinulle antaa, on sukunimeni. Volkova. Se ei ole varsinaisesti mikään salaisuus täällä.”

Lady Noire on tietenkin vain alias. Hopeaan sonnustautunut jumalattaren piirteet omistava nainen ei ole lainkaan sitä, mitä julkisesti näyttää maailmalle. Sukunimi kertoo kuitenkin riittävän painavia syitä sille, miksi hän ei esiinny useiden edessä omalla identiteetillään. Volkova on Neuvostoliitosta Rosencranziin paenneen naisen nimi. Sodan aikana kukaan ei ole voinut paeta, sellainen ei onnistu rajojen ollessa tiukasti kiinni ja sotakoneiden halkoessa ilmaa. Syyt Noiren paon takana voivat olla aivan mitä tahansa. Vielä tässä vaiheessa tahdon sulkea silmäni visusti kaikelta siltä, mitä hauras ilme minulle hetken ajan kertoi.

Ennen kuin Noire ehtii sanoa enempää, onnistun vetämään toisenlaisen viivan. Hänen sukunimensä pyörii hetken ajan silmäluomieni alla, tunnustelen sitä kaikkialta, jotta muistan, missä olen sen kuullut. Kun viiva yhdistyy, en enää voi olla näkemättä yhteyttä. Antonion ystävä Kostya on myös kertonut minulle sukunimensä. Jäänsiniset silmät, käyttäytyminen ja salailu ovat täysin samanlaiset kummallakin saman sukunimen ilmoittaneella. Nainen edessäni on Antonion parhaan ystävän äiti.

”Tervetuloa Lumieré de Luneen, Kaspar”, Noire sanoo avaten oven vaatekomerosta käytävälle. Seuraan häntä teollisesta valosta toiseen, sillä en voi muutakaan. Olen tullut osaksi kokonaisuutta, joka alkaa hiljalleen kertoa luonteestaan. Enää en ole lainkaan varma, tahdonko repiä kuoren auki ja katsoa kaiken sen syvimpään ytimeen.